Browsed by
Kirjoittajalta Mimmi

Mahtava elukka

Mahtava elukka

Hupsu ei ryntäile ovissa, hauku ovikelloa tai kisko remmissä. Se ei painele tuhatta ja sataa oravien perässä, eikä se paimenna kaikkea liikkuvaa ja liikkumatonta.

Hupsu on rauhallinen ollessaan yksin ja ollessaan seurassa se rakastaa elämää, ihmisiä ja koiria. Se on sosiaalinen ja ulospäinsuuntautunut, aina ystävällinen ja iloinen.

Automatkustaminen ja kovat äänet kuuluvat Hupsun mukavuusalueelle, ruoka maistuu vaihtelevasti, mutta vatsa pysyy hyvänä. Traumatisoitua se ei osaa, vaan se palautuu nopeasti – mikäli nyt edes huomasi jotakin yllättävää tapahtuneen.

Erityisesti Hupsu rakastaa lapsia: se painii, juoksee ja pyörii, vaikka sydänsyrjälläni yritän rauhoittaa mellastavia kakaroita. Vauhti yltyy, kuuluu kikatus ja murina.

Edes kipuilu olkapäässä ei Hupsun vauhtia hidasta. Se kiipeää jokaiselle kivelle ja juosta rallattelee iltahepuleissaan. Mitä kovempaa se juoksee, sen vähemmän se ontuu. Puoli metsää villahousuissaan se kiitää eteenpäin ja pomppii kaatuneiden puunrunkojen yli tai sukeltaa korkeaan pöpelikköön.

Kontaktinhakuisuus on Hupsun toinen nimi. Se tapittaa ruskeilla nappisilmillään kuin kysyen: mitä kivaa me nyt tehtäisiin? Samassa se kantaa lemppari pehmolelunsa viereeni ja sitten leikitään, revitään ja noudetaan. Yksikään lelu ei vielä ole tuhoutunut.

Eläkeläisnainen

Eläkeläisnainen

Meillä kävi tänään mummoenergialla varustettu, ikiaktiivinen kymmenvuotias rakkauspakkaus kylässä. Ihana eläkeläisnainen – Hupsunkin mielestä. Ihan samanlainen höppänä se oli kuin aina ennenkin.

Hupsu oli sosiaalisuuttaan varsin kiinnostunut vierailevasta vanhasta piiasta. Takapäätuoksut houkuttelivat ja vähän olisi pitänyt saada painiakin. Mutta kun ei. Fiininä leidinä Jeiliä ei kiinnostanut moinen valtaisa karvakakara.

Sen sijaan neitokainen olisi mielellään juossut leluja noutamassa. Muutaman kerran palloa heitinkin, vaan sotahan siitä syntyi. Jeili oli sitä mieltä, että sen palloapajille ei Hupsulla ole asiaa – vaikka Jeilin perässähän Hupsu juoksi, ei suinkaan pallon.

Muutoin koirilla sujui hyvin. Vuoronperää ne söivät Hupsun herkkuja ja kävivät vesikupilla. Leikkiin eivät kuitenkaan ryhtyneet – Jeili ei ryhtynyt. Ei sopinut neidin arvolle sellainen.

Tavoilleen uskollisena Mahtava VahtiKoira Jeili haukkui koko naapuruston. Oli se sitten autonoven kolahdus tai koiran haukunta. Siihen piti vastata. Jeilin uhitellessa epävarmuuttaan maailmaa kohti Hupsu komensi Jeiliä haukullaan. Penikkaa otti aivoon, kun tätikoira ei leikkinyt.

Kielimuuri. Se oli selvä. Ruttuturvan kiroilua ei Hupsu ottanut uskoakseen. Luultavasti ei neidin sotajalkakaan palloriidassa mennyt Hupsun jakelukeskukseen. Siltä nimittäin näytti, että Hupsu kuvitteli Viileen Jiileen vain leikkivän – siitäkin huolimatta, että Hupsulla muodostui veripisara kielenreunaan. Traumatisoitumaan se ei ainakaan ruvennut. Sitkeästi meni Hupsu naikkosen perässä – yhä uudelleen ja uudelleen.

Jos ja kun ei järki Hupsulla päätä pakota, oli kesähelteestä hyötyä. Aurinkoinen, kuuma pihamaa väsytti arjensankarit. Jeili kävi sylissäni silmiään lepuuttamassa ja Hupsukin otti välillä lepoa varjossa. Vaikka se tykkäsikin kyttyrää, kun vieras koira noin minun sylini valloitti. Omasta mielestään Hupsu omistaa muun muassa koko maailman, erityisesti minut. Oppia ikä kaikki.

Kuvakulma: Hei, me ulkoillaan!

Kuvakulma: Hei, me ulkoillaan!

Käytiin tänään viihdyttämässä vaihteeksi Mûmakia ja pomoa. Onnistuin silmieni ristiasennosta huolimatta (Netflix valvotti!) saamaan itseni ajoissa yhdeksäksi paikalle. Hupsu nautti täysillä aamupäivän kestäneestä ulkoilustamme, eikä kaikkein vähiten koirakaverinsa ansiosta.

Ihana Mûmak!
Käytiin rantakalliolla käppäilemässä.
Hupsu seurasi Mûmakia orjallisesti, koska… no… Mûmak!
Välillä käytiin vähän seikkailemassa omillakin poluilla.
Hupsusta huolimatta Mûmak nautti myös.
Kauempana näkyi vähän aukeaa vettäkin.
Mûmak ei meinannut alkuunkaan pysyä paikallaan pönötyskuvia varten.
Hupsunkin pönötyskuvien kanssa oli pientä vaikeutta.
Lenkin jälkeen mentiin vielä koirapuistoon.
Muutamia muitakin koiria puistossa kävi, mutta Hupsun mielestä ne olivat hieman jännittäviä.
Tyypillinen lunnikoirailme.
Välillä piti seurata, mitä ihmiset tekevät.
Väsymyksestä huolimatta Hupsu rallatteli loppuun asti.
Autolle päästyämme piti hieman köllötellä.

Jälleen kerran KIITOS pomolle ja Mûmakille seurasta.

Kuvakulma: Verbaalinen oksennus

Kuvakulma: Verbaalinen oksennus

Heiveröisen ulosantiputkistoni uumenissa piilottelee tukos. Vaikka kuinka pyörittelen sanoja ylösalaisin, nurinperin ja päälaelleen, en saa ensimmäistäkään ihmisjärjellä ymmärrettävissä olevaa lausetta aikaiseksi. Kirjoittaa piti kuitenkin saada.

No. Nyt on kirjoitettu.

Puskajussien kokoontumisajot.
Kieliklaani
Vähä-älyiset koiraystävämme
Melkein voisi luulla, että nämä ovat kaverit.
Melkein.
Loukattu ylpeys
Kahjonäädät <3
Hupsu osaa joskus näyttää älykkäältä eläimeltä.
…vaan Hupsusta on kasvamassa hyvin anti-älykäs yksilö… Onhan sen idoli kuitenkin Muusa.
Normaalisti tämä kuva ei olisi läpäissyt mun laatuseulaa, mutta tämä kertoo kaiken tarvittavan kuvauskohteesta, mun lempparibelgistä Kiirasta. Hyvää 6-vuotispäivää kahjonäädälle! <3
Hold your horses, dumbass!

Hold your horses, dumbass!

Bostoninterrierilläni Jeilillä todettiin patellapolvi koiran ollessa nuori. Polvessa ei ollut lumpiouraa ollenkaan, joten hoitona oli leikkaus ja lumpiouran kovertaminen. Jeilin jälkeen talouteemme tuli lunnikoira Ragnar, joka puolivuotiaana alkoi oireilla ripuloimalla. Puolisen vuotta mentiin kiikunkaakun, minkä jälkeen Ragnarin vointi romahti ja sillä todettiin lunnikoirasyndrooma, intestinaali lymfangiektasia, IL. Viisi kuukautta taudin kanssa taisteltiin, mutta lopulta Ragnarin voimat loppuivat.

Tähän taustaan suhteutettuna on kaiketi ihan normaalia, että Hupsun ontuminen on saanut minut herkille. Kaikenlaiset kauhuskenaariot pyörivät mielessäni ja pelkään koko ajan pahinta. Onhan se selvästi minun kohtaloni: rikkinäinen koira, suoraan vaan ej-rekisteriin.

Juteltuani ontumisesta, röntgenkuvista ja eläinlääkärin ajatuksista tukijoukkojeni kanssa totesin, että olen saattanut myös hivenen ylireagoida. Kasvattaja ei esimerkiksi ollut koskaan kuullut suomenlapinkoiralla esiintyneen olkanivelen kasvuhäiriötä, eikä muutkaan pentueen pennut oireile. Fysikaalista hoitoa ehdotettiin.

Eilen soitin Viikkiin yliopistolliseen eläinsairaalaan. Olisin kaivannut toista mielipidettä Hupsun röntkakuvista, mutta sairaalan ortopediaan erikoistuneet lääkärit a) hukkuvat töihin muutenkin ja b) ovat molemmat kesälomalla.

Juttelin ajanvaraushenkilön kanssa huolestani hyvän tovin ja oloni oli helpottunut puhelun jälkeen. Odotellaan ja katsotaan. Sehän voi olla vain normaalia kasvuajan nivellöysyyttä, joka korjaantuu itsestään. Ja jos ontuminen ei vaan lopu, voin sitten varata ajan eläinlääkärille.

Nyt siis opettelen himmaamaan. Annan Hupsun olla iloinen ja touhukas pentu, ja yritän edes hitusen luottaa siihen, että koirani kyllä kertoo, jos mahdottoman paljon sattuu.