Browsed by
Kirjoittajalta Mimmi

Koiratarkkailua

Koiratarkkailua

On ollut melkoisen hauskaa seurata teinikoiran ja koiranpennun välistä kommunikaatiota ja niiden keskinäisen suhteen kehittymistä. Alun outous on vaihtunut penturytmitettyyn päiväaikatauluun ja Hupsu on alkanut ottaa kaiken irti pennun päiväuniajoista – nukkuen.

Valveilla ollessaan koirat keskustelevat aktiivisesti: Karpo hakee jatkuvasti rymyseuraa ja vastusteluistaan huolimatta Hupsu antaa aina lopulta periksi. Iltaa kohden teinipoika alkaa kuitenkin ärtyä monista päiväunistaan huolimatta ja iltasella esiintyy herkimmin kärhämöintiä. Välillä olohuoneen lattialla lojuukin kasa mustaa karvaa, jonka seasta kuuluu kiroilua kahdella eri äänellä.

Ruoka-aikaan koirien ruokailua on (ainakin vielä) vahdittava. Ahmatti-Karpon tyhjennettyä oman kuppinsa vauhdikkaasti, se siirtyisi mieluusti verkkaisemman Hupsun kupille. Vaikka Hupsu on alkanut syödä hitusen paremmin, ei se kuitenkaan napuistaan ole turhan tarkka. Mikäli Karpo pääsisi Hupsun kupille asti, Hupsu väistäisi kiltisti.

Sen sijaan herkut, ne ovat ihan oma tarinansa. Joka ikisen kerran, kun karvoille on tarjottu jotakin napuista poikkeavaa, syntyy pääasiassa sopuisan parivaljakon välille kitkaa. Herkun laatu määrää kitkan luonteen.

Mikäli kyseessä on ihan vain purutikku, nappaa Hupsu omansa, vie sen sohvalle, hotkii suihinsa ja suuntaa Karpon viereen vahtiin. Pienillä pentuhampailla syöminen kestää ja välillä se huomiokin saattaa herpaantua herkusta, jolloin Hupsu on haukkana paikalla. Sinne häviää Karpon osuus, joka jo ennestäänkin on vähäisempi kuin Hupsun.

Jos taas kyseessä on jokin extrahyvä – kuten pellonreunasta löydetyn peuranruhon pääkallo – on tilanne riitaisampi. Toinen syö herkkua, toinen vaatii sitä itselleen. Ymmärtäisin sen, jos kyse tosiaan olisi siitä, että vain toisella on syötävää, mutta näin ei suinkaan ole.

Hupsu kaivoi esimerkin peurankalloaarteen pari päivää sitten syreenipuskan juuresta ja esitteli sitä polleana ympäri pihamaata ravaten. Karpo kiinnostui löydöksestä ja sävyisästi lähti hippasille. Välillä kallosta käytiin vetotaistoakin, mutta sekin tapahtui vielä hyvässä hengessä. Lopputuloksena herkku levisi muutamaan osaan ja koirat ryhtyivät aterialle: Hupsu piti huolen pääosasta, Karpo alkoi järsiä leukaluuta. Kunnes yks, kaks! Karpo päätti haluta sen palasen, jota Hupsu sattui syömään. Siitähän se ärinä, kiroilu, irvistely ja hyökkiminen sitten alkoikin.

Onneksi minun tarvitsi puuttua tilanteeseen vain pariin otteeseen. Taitavat pojat keskustelivat toistensa kanssa ymmärrettävää koirakieltä ja vaikka touhu välillä näytti ja kuulosti hurjalta, ei todellista vaaraa ollut. Eniten huolissani olinkin Hupsun äkkinäisistä liikkeistä ja hypähtelystä. Missään nimessä en halunnut pennun jäävän 15-kiloisen Hupsun alle.

Ehkä parasta kahden koiran seuraamisessa on kuitenkin huomata, kuinka pentu todella ottaa mallia vanhemmasta koirasta. Erityisesti lenkeillä huomaa, kuinka Karpo aina välillä vilkaisee, mitä se Hupsu oikein tekee, ja herkästi sitten lähtee tekemään samaa. Matkimista tapahtuukin ihan kaikessa – aina haistelusta keppien järsimiseen ja varvikossa syöksähtelystä kalliokiipeilyyn. Välillä se elämä tosin pientä koiranpentua harmittaa. Ihan aina ei nimittäin lyhytjalkainen vauva pysy pitkäkoipisemman isoveljen matkassa.

Karponalyysi

Karponalyysi

Viikko vauva-arkea takana ja tuntuu siltä, että tämän äitipandan pitäisi saada parit kunnon yöunet näyttääkseen taas karhuemolta. Ilman niitä tummia lautasia silmien ympärillä nimittäin. Huomasin ne, kun säikähdin itseäni tänään auton taustapeilistä.

Koiranpennut ovat edelleen ihania, mutta yhä edelleen olen sitä mieltä, että pentuaika saisi kestää viikon. Toki on ollut omalla tavallaan helpompaa, kun Hupsu on viihdyttänyt uutta tulokasta – tahtomattaankin toisinaan – vaan onhan tässäkin omat haasteensa. Alkuhuuman jälkeen on esimerkiksi yleistynyt poikien keskinäinen nahistelu: Ai, otit tuon lelun, no juuri sen lelun minäkin haluan, ja tuo luusi on varmasti paremman makuinen kuin tämä minun samanlainen.

Voi olla, että aika kultaa muistot, mutta mielestäni Karpo on enemmän riiviö kuin mitä Hupsu saman ikäisenä oli. Hupsu toki käytti hampaitaan paljon meihin ihmisiin, koska kukaan ei ollut opettamassa koiratapoja, mutta en muista yhyttäneeni sitä ikinä esimerkiksi tuolinjalkojen järsimisestä.

No. Ainakin se on varmaa, että Karpo on Hupsua äänekkäämpi eläjä. Se ilmoittaa kimakalla räksyhaukullaan nälkänsä, kakkahätänsä ja tylsyytensä. Se räksyttää kukissa pyörivät herhiläiset ja leluja pöllivän Hupsun. Välillä tuntuu siltä, että se on äänessä kaiken hereilläoloaikansa. Onneksi se nukkuu vielä paljon.

Karpo on myös häkellyttävän ahne koira. Ainakin siltä tuntuu niukkaruokaisen Hupsun rinnalla. Parissa päivässä pikkukaveri oppi luoksetulokutsun ja herkkukaapin sijainnin. Vaikka metsässä vapaana juokseminen onkin Karpon mielestä hauskaa, on aina vähintään yhtä hauskaa tulla kutsusta luokseni hakemaan namipalkka. Ja oikeastaan sama pätee omalla pihallakin: Hupsun kanssa leikkiminen ja puskien repiminen on kivaa, mutta välillä täytyy käydä haukkaamassa maassa lojuvaa omenaa tai mansikanvarressa roikkuvaa herkkua.

Päättäväisyyttäkin Pikku-Karposta löytyy: siinä, missä Hupsu kipusi sohvalle ensimmäisen kerran kymmenviikkoisena, teki Karpo sen jo kahdeksanviikkoisena, lisäksi Hupsun pentuajoista lähtien kestänyt varovaisuus on moninkertainen varomattomuus Karpon kohdalla. Olen aina naureskellut holtittomasti koheltaville koirille, sillä yksikään niistä ei ole ollut omani, mutta tällä hetkellä pelkään pahinta ja toivon, että Karpon hurjapäisyys on vain ohimenevä vaihe. Ihan satavarma en ole, mutta saattaisi näyttää siltä, että vasemmasta yläkulmurista on pieni siru kärjestä jo lohjennut.

Lopuksi vielä vinkki toista koiraa harkitseville: vanha koira opettaa pentua hyvässä ja pahassa, mutta myös pentu voi opettaa vanhaa koiraa. Nimittäin pari aamua sitten löysin molemmat karvatuholaiseni aidatusta istutuspenkistä, jonne Hupsu ei ennen pennun tuloa ikinä mennyt.

Kiinalainen halpispehmolelu

Kiinalainen halpispehmolelu

Minulla on kotonani koira. Suomenlapinkoira. Se on oikein sievä ja satunnaisesti hyvätapainen, melkoinen pehmo se sen sijaan on aina. Kotona se osaa olla tosi nätisti. Sillä on siis hyvät kotikoiran tavat: sisäsiisteys yltää omalle pihalle, ovikelloa ei haukuta, vieraat rakastetaan ja kotiin jäädään yksin rauhallisena. Eivät ne kaikki taidot tokikaan priimaa ole – kyllähän meillä esimerkiksi kerjätään ruokapöydästä ja komennetaan kimakasti haukkumalla.

Vaikka viimeisimmällä mökkireissullani häpesin silmät päästäni korvatonta ikiliikkujaani, joka päätti herättää isäni naisystävän kuudelta aamulla lätkäisemällä tassut naamalle, on pieni suomenlapinkoirani melkoisen täydellinen teinari. Kotikoirakoulu on vaiheessa, mutta timanttisia hetkiä mahtuu arkeen silloin tällöin.

Minulla on kotonani myös pehmolelu. Kiinalainen halpispehmolelu. Siltä se ainakin näyttää ja aika paljon kuulostaakin. Vajaan vuorokauden aikana se on pissannut lattialleni kerran, muutaman kerran pissapaperille, se on piipannut ikäväänsä ja herätellyt minut yöllä parin tunnin välein, se on oksentanut ruohoa ja suomenlapinkoirani karvoja ja onpa se vähän teroitellut hampaitaankin vääriin paikkoihin.

Niin. Minulla on kotonani suomenlapinkoira ja kiinalainen halpispehmolelu. Toistaiseksi ne vielä nukkuvat eri puolilla huonetta. Pehmolelu kyllä menisi koiran kylkeen nukkumaan, mutta koira pakenee paikalta. Koiran katseessa on havaittavissa hitunen stressiä ja paljullinen väsymystä, ehkä aavistus epätoivoakin välillä. Sitä kun sattuu olemaan teinipoika, ei tuollaisiin vauvoihin oikein osaa vielä suhtautua. Sitä paitsi pehmolelu haisee kummalliselle. T-O-D-E-L-L-A kummalliselle. Ei siitä hajusta oikein osaa päätellä edes sitä, onko kyseessä tyttö vai poika – kyllähän sillä toki pippeli on, mutta kovin se pissii kuin tytöt.

Oikeasti. Kivaahan se on, kun kotona on taas koiranpentu – suloinen pikkuriiviö. Nenä allergiasta tukossa ja pennun urpoillessa pahojen parissa muistaa kyllä arvostaa sitä kotikoirantavat omaavaa suomenlapinkoiraakin (ehkä jopa enemmän kuin aiemmin).

Tervetuloa hullujenhuoneelle juuri meidän perheeseen, Karpo!

Kuvakulma: Kesä pehmittää pään

Kuvakulma: Kesä pehmittää pään

Käytiinpä eilen päiväajelulla moikkaamassa Hupsun kasvattajaa – ja kasvatti-isää ja kasvattiäitiä ja Lepi-emoa ja muita sukulaisia. Hyvä, jos Hupsu pääsi ulos autosta, kun jo oli leikki Melli-tädin kanssa täydessä vauhdissa. Kaksikko oli vahvasti samalla aaltopituudella välittömästi ja niin näytti molemmilla olevan kivaa.

Aurinko paistoi. 
Järvessä oli hyvä leikkiä.

Melli-täti oli oikea vesipeto.

Välillä painittiin nurmikolla.
Serkkuja
No niitä vähän väsytti.
Erityisesti yksi vauveli oli huomioni keskipisteenä.

Ai miksikö?

Koska Hupsu saa muutaman viikon päästä ihan oman pikkuveljen. (Kuva: Pentti Joronen)
Koiraelämäonnea

Koiraelämäonnea

Kävelin Hupsun kanssa hämärtyvässä metsässä. Aurinko oli jo painunut horisontin taakse ja ilma oli viilentynyt hurjasti kahteenkymmeneenkahteen asteeseen. Edelleen liian lämmin, mutta naamani ei enää sulanut rinnuksilleni, eikä Hupsu tehnyt läähätyskuolemaa.

Lähemmäs puoli tuntia käveltyämme havahduin liikkeeseen sivustallani. Supikoira nosti varvikon keskellä päätään, vain reilun metrin päässä meistä. Se livahti pakosalle nopeammin kuin olin prosessoinut näköhavaintoni ja Hupsu syöksyi vauhdilla sen perään. (Virallisen tiedonantoni mukaan: remmi lipesi otteestani.)

Äänestä päätellen Hupsu ei kauas juossut, mutta eipä se kieltoihinikaan reagoinut. Kimakasti se haukkui metsän pimeydessä. Hapuilin jo taskustani puhelintani ja laitoin sovelluksen paikantamaan Hupsua. Ennen kuin paikannus oli onnistunut oli metsä ympärilläni hiljentynyt. Kajautin ilmoille vielä yhden epätoivoisen luoksetulokutsun, jota onnekseni seurasi pusikon rapina ja koiramainen läähätys. Hupsu tuli onnesta vauhkona takaisin luokseni.

Vaikka pieni epätoivonliekki ehtikin sisälläni syttyä, oli tilanne niin nopeasti ohi, etten sen suuremmin ehtinyt pelästyä. Ehkäpä asiaan vaikutti sekin, että Hupsun kehonkieli ei viestittänyt aggressiota, vaan vaikutti siltä, että se oli viettiensä kuljettamana ryhtynyt epätoivoiseen paimennusyritykseen. Kyllähän se kimakka komentohaukkukin siihen suuntaan viittasi.

Loppulenkin kävelimme hissuksiin. Suuntasin metsästä katulamppujen alle, emmekä törmänneet moneenkaan ulkoilijaan. Hellitin otteeni taluttimesta vasta, kun pääsimme turvallisesti kotiovesta sisälle. Hupsu kellahti nukkumaan – mitälie supikoirantuoksuisia unia katselemaan.

Tänään heräsin aamulla seitsemänpintaan. Sänkyyni oli kömpinyt karvaeläin, joka hyvin kevyesti lipaisi kielellään nenänpäätäni. Silmäni avattuani näin edessäni iloisesti häntäänsä heiluttavan Hupsun. Sen kehonkieli viestitti, että uusi, ihana päivä on alkanut.