Browsed by
Kategoria: Hapatuksia

Mahtava elukka

Mahtava elukka

Hupsu ei ryntäile ovissa, hauku ovikelloa tai kisko remmissä. Se ei painele tuhatta ja sataa oravien perässä, eikä se paimenna kaikkea liikkuvaa ja liikkumatonta.

Hupsu on rauhallinen ollessaan yksin ja ollessaan seurassa se rakastaa elämää, ihmisiä ja koiria. Se on sosiaalinen ja ulospäinsuuntautunut, aina ystävällinen ja iloinen.

Automatkustaminen ja kovat äänet kuuluvat Hupsun mukavuusalueelle, ruoka maistuu vaihtelevasti, mutta vatsa pysyy hyvänä. Traumatisoitua se ei osaa, vaan se palautuu nopeasti – mikäli nyt edes huomasi jotakin yllättävää tapahtuneen.

Erityisesti Hupsu rakastaa lapsia: se painii, juoksee ja pyörii, vaikka sydänsyrjälläni yritän rauhoittaa mellastavia kakaroita. Vauhti yltyy, kuuluu kikatus ja murina.

Edes kipuilu olkapäässä ei Hupsun vauhtia hidasta. Se kiipeää jokaiselle kivelle ja juosta rallattelee iltahepuleissaan. Mitä kovempaa se juoksee, sen vähemmän se ontuu. Puoli metsää villahousuissaan se kiitää eteenpäin ja pomppii kaatuneiden puunrunkojen yli tai sukeltaa korkeaan pöpelikköön.

Kontaktinhakuisuus on Hupsun toinen nimi. Se tapittaa ruskeilla nappisilmillään kuin kysyen: mitä kivaa me nyt tehtäisiin? Samassa se kantaa lemppari pehmolelunsa viereeni ja sitten leikitään, revitään ja noudetaan. Yksikään lelu ei vielä ole tuhoutunut.

Hold your horses, dumbass!

Hold your horses, dumbass!

Bostoninterrierilläni Jeilillä todettiin patellapolvi koiran ollessa nuori. Polvessa ei ollut lumpiouraa ollenkaan, joten hoitona oli leikkaus ja lumpiouran kovertaminen. Jeilin jälkeen talouteemme tuli lunnikoira Ragnar, joka puolivuotiaana alkoi oireilla ripuloimalla. Puolisen vuotta mentiin kiikunkaakun, minkä jälkeen Ragnarin vointi romahti ja sillä todettiin lunnikoirasyndrooma, intestinaali lymfangiektasia, IL. Viisi kuukautta taudin kanssa taisteltiin, mutta lopulta Ragnarin voimat loppuivat.

Tähän taustaan suhteutettuna on kaiketi ihan normaalia, että Hupsun ontuminen on saanut minut herkille. Kaikenlaiset kauhuskenaariot pyörivät mielessäni ja pelkään koko ajan pahinta. Onhan se selvästi minun kohtaloni: rikkinäinen koira, suoraan vaan ej-rekisteriin.

Juteltuani ontumisesta, röntgenkuvista ja eläinlääkärin ajatuksista tukijoukkojeni kanssa totesin, että olen saattanut myös hivenen ylireagoida. Kasvattaja ei esimerkiksi ollut koskaan kuullut suomenlapinkoiralla esiintyneen olkanivelen kasvuhäiriötä, eikä muutkaan pentueen pennut oireile. Fysikaalista hoitoa ehdotettiin.

Eilen soitin Viikkiin yliopistolliseen eläinsairaalaan. Olisin kaivannut toista mielipidettä Hupsun röntkakuvista, mutta sairaalan ortopediaan erikoistuneet lääkärit a) hukkuvat töihin muutenkin ja b) ovat molemmat kesälomalla.

Juttelin ajanvaraushenkilön kanssa huolestani hyvän tovin ja oloni oli helpottunut puhelun jälkeen. Odotellaan ja katsotaan. Sehän voi olla vain normaalia kasvuajan nivellöysyyttä, joka korjaantuu itsestään. Ja jos ontuminen ei vaan lopu, voin sitten varata ajan eläinlääkärille.

Nyt siis opettelen himmaamaan. Annan Hupsun olla iloinen ja touhukas pentu, ja yritän edes hitusen luottaa siihen, että koirani kyllä kertoo, jos mahdottoman paljon sattuu.

Koirakoululaisen kolmannen oppitunnin jälkimainingit

Koirakoululaisen kolmannen oppitunnin jälkimainingit

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, että piti ihan koiranpennun myynti-ilmoitusta ruveta kirjoittelemaan. Ikää penikalla on kohta neljä kuukautta, perusterve ja ajallaan rokotettukin. Hyvällä ruoalla on pidetty ja melkein on sisäsiisti – tai ehkä ei. Ainakin se on ihan kiva… nukkuessaan.

Omapäisyyttä löytyy enemmän kuin New Yorkista asukkaita, itsetietoisuudella ei ole mitään rajoja. Perkuleen naskalit ovat niin terävät, että niillä voi lävistää ihan mitä tahansa – vaikka sitten tarttis peruskallioon reikää tehdä. Samaan pakettiin mahtuu kymmenkunta kuorma-autollista häsläystä ja ydinvoimalan verran energiaa. Oikein valjastettuna oiva apu omavaraiseen sähköntuotantoon.

Kouluttamalla tästä saattaisi saada kelpokoirakansalaisen, mutta kouluttaminen kysyy pitkiä hermoja. Niin pitkiä, että samassa matkassa ehtii Telluksen matkata viidesti ympäri. Koirakoulua en kouluttamisen tueksi suosittele, sillä muiden ihmisten ja koirien läheisyydessä lyö virtapiikki sulakkeet nollille. Siinä ei enää auta kärrynpyörät, ei superherkut, ei niin yhtään mikään. Korvat on kiinni ja aivotoiminta kulkee suljetussa putkilossa.

Kovasti kysyy tämän pennun kanssa eläminen mustaakin synkempää huumoria ja masokismiin kannattaa olla kallellaan, jotta arjesta saa edes jotakin nautintoa. Selviytyminenkin saa aivan uuden merkityksen, kun yrittää vältellä käsivarsiin ilmestyviä kirveleviä naarmuja ja yllätyshyökkäyksiä kohti kasvoissa törröttävää uloketta. Vitsit alkavat olla vähissä viimeistään siinä kohtaa, kun hyperaktiivinen pomppupallo viskoo kielloista huolimatta kukkamullatkin ruukuista lattialle.

Vaan ehkä minä en sittenkään tätä myy… Mistäpä minä sen jälkeen marisisin ja valittaen kirjoittelisin? Olkaa siis rauhassa. Ei teistä kukaan tätä pikkuperkelettä vaivoikseen saa!

Rokotuksilla

Rokotuksilla

Evidensiasta soitettiin eilen ja kerrottiin, että eläinlääkäri on sairastunut. Tilalle oltiin saatu toinen eläinlääkäri ja minulta tiedustettiin, sopiiko vaihdos minulle. No, ilman muuta. Rokotuksillehan tässä oltiin vain menossa! Tänään soittivat uudelleen. Tiedustaakseen aivan samaa asiaa. On se hyvä, että asiakkaista pidetään innokkaasti huolta.

Pitkälle toista tuntia teimme Hupsun kanssa ennen eläinlääkäriaikaa lenkkiä. Voitte kuvitella, ettei Hupsu ihan hirveästi arvostanut, kun ehdittyään vasta vartin ummistaa kotona silmiään, raahasin sen taas liikenteeseen. Vielä eläinlääkäriaseman ovella Hupsu oli sitä mieltä, että ei nyt oikein jaksa mennä sisälle asti.

Hupsun riemuksi odotusaulasta löytyi nameja. Maailma näytti kirkastuvan väsyneen pennun silmissä, kun se rouskutteli onnellisena herkkuaan. Niin hyvää se herkku oli, että Hupsu ihan köllähti vaa’alle siitä nauttimaan. 9,5 kiloa. Jösses!

Herkkujen nautiskelu keskeytyi, kun vastaanottohuoneesta odotusaulaan tassutteli sekarotuinen koiralapsi. Kovasti se muistutti ulkonäöllisesti sakemannia, nimensä se oli saanut selvästi hobitin mukaan. Hupsu oli valtavan innoissaan. Vähän piti saada pentupainia.

Vastaanottava eläinlääkäri oli todella ihana. Hän kehui Hupsua koko ajan, kertoi huomioitaan, syötti nameja. Ei Hupsua haitannut pienet piikkitökkimisetkään, kun suu kävi hurjalla vauhdilla hampaiden jauhaessa isokokoista raksua. Höhlä karvamukula.

Pyynnöstäni eläinlääkäri tutki Hupsun tassutkin. Kerroin, että on ollut tassujen käsittelyssä hieman ongelmia. Kopelointitutkimuksen tulos oli lähinnä, että Hupsu taitaa olla itsetietoinen otus. Harjoittelua vaan. Saatiin me mukaan lääkeshampoota, jolla pitää kahdesti viikossa kahden viikon ajan etutassut pestä. Anturoiden syrjässä näkyi hieman punoitusta. Eläinlääkäri ei kuitenkaan uskonut, että se mitenkään erityisesti lisäisi aristusta.

Vastaanoton jälkeen olin kamalan hirveä ihminen. Hupsu olisi halunnut australianterrieriä tervehtiä, vaan en päästänyt. Vinkunaa ja tempomista. Pääsi se kuitenkin sen karvakaverin ihmistä moikkaamaan. Se ihminen oli pennulle ihan myyty. Ulos päästessämme Hupsu olisi halunnut palata takaisin sisälle. Eihän sitä nyt kivasta paikasta pois tahtonut lähteä. Lähdettiin silti.

Nyt onkin rauhallista. Onnellinen tuhina käy sohvan takana. Päikkäriaika!