Browsed by
Kategoria: Hapatuksia

Hophop…

Hophop…

…ja oho! Mehän eletään jo kesäkuuta. Kirjoittajan blokki jatkuu aina vain ja sen mukana blogin hiljaiselo. Jutunjuurta ei synny – vaan eipä se ihme ole, kun neljän seinän sisällä mökittää.

Myönnettäköön myös, että olen laiskasti lukenut seuraamiani blogeja. Välillä käväisee mielessä, että nyt voisi lukaista, ja sitten ajatus unohtuu yhtä nopeasti kuin se syntyikin. Saattaisin syyttää tästä teinien kanssa viettämääni peruskoulun lukuvuotta, jos edes hitusen uskoisin sen olevan syynä saamattomuudelleni. Ehkä se kuitenkin on vain niin, että olen synnynnäisesti saamaton. Laiska.

Hupsun olen kuitenkin onnistunut pitämään hengissä helteisistä päivistä huolimatta. Se vähä, mitä olemme hieman viileämmillä säillä ulkoilleet, ollaan  yritetty treenata hihnakäytöstä: kun remmi kiristyy liikaa, pysähdyn ja odotan paikallani – siihen asti, että Hupsu palaa istumaan vierelleni ja ottaa kontaktin.

Alkuunhan se oli toki hidasta (vain pari kertaa alussa Hupsulle kerroin, mitä siltä haluan), vaan eilen mentiin jo kohtalaisen nopeilla hoksottimilla. En vain ole tunnettu pitkäjänteisyydestäni, joten kun minua alkaa tympäistä jatkuva pysähtely, olen alkanut päästää suustani jonkin sortin äännähdyksen, jonka Hupsu on oppinut tulkitsemaan himmauskäskyksi.

Pari äksönipäivääkin on kuluneiden parin viikon aikana ollut. Melkein-appiukon pihassa Hupsu pääsi yhtenä sunnuntaina tekemään tuttavuutta kahden labbiksen kanssa ja viime viikonloppuna se pääsi rouvaskoirien käskytettäväksi. Ei sillä, että Hupsu mitään olisi uskonut.

Kovasti olen yrittänyt pohdiskella, mitä Hupsun kanssa nyt kesällä keksisin tehdä. Aikaa näin työttömänä olisi, vaan valuuttaa ei. Ja jos nyt euroja sattuisikin ylimääräisenä tilillä lojumaan… niin no… Jotain siitä saamattomuudesta saatoin jo kertaalleen mainita. 😉

Ihastuttava, vihastuttava kevät

Ihastuttava, vihastuttava kevät

Syyshortensia on Hupsun mielestä pissapuu.

Kukkapenkissäni nousee viime syksynä istuttamiani sipuliperennoja ja norjanangervot puskevat pieniä silmuja varteensa. Istutin syyshortensian pihalleni – silkasta keväisestä riemusta. Istutuskuoppaa kaivaessani Hupsu pomppi ja haukahteli vieressäni. Sekin halusi osallistua.

Aurinko on alkanut lämmittää siinä määrin, ettei joka kerran ovesta lähtiessä ole tarpeen kiskoa takkia päälle. On päiviä, joina hupparikin tuntuu liian paksulta ulkoiluun. Lintujen sirkutus alkaa hyvissä ajoin aamulla ja jatkuu läpi päivän.

Hupsu tuntuu viihtyvän hajujen maailmassa hyvin. Ulkoilut ovat ajallisesti pitkiä kuljettuihin kilometreihin nähden, mutta pitäähän sitä teinipojan saada tutkia. Kuono ei juuri irtoa maasta – ei edes pyöräilijöiden sujahtaessa vauhdikkaasti ohi.

Ulkoilu on alkanut maistua allekirjoittaneellekin. Siitäkin huolimatta, että astmaattiset keuhkoni vihlovat ilmassa leijaavasta pölystä. Toisinaan silmiäkin saa siristellä, ettei herkät näköelimet ärsyynny silmäluomien alle kertyvistä hiukkasista. Eihän se renkaiden aiheuttama pöllähdys ylinopeutta ohiajavaa autoilijaa suuremmin häiritse. Jalankulkijaa sitäkin enemmän.

Märkä piennar ja kuiva asfaltti aiheuttavat toisenkin laisen päänsäryn: karvaisissa koirantassuissa sisätiloihin kulkeutuu hiekkaa ennätysmäärät. Hiekkaa on ihan kaikkialla – aina eteisestä sänkyyn. Savea, multaa, risuja ja lehtiä. Niitäkin kulkeutuu vähemmän hienohelmaisen koiran matkassa sohvalle asti. Kunpa edes turkkiin tarrautuneet punkit jäisivät ulkoilmaan!

Kevään ensimmäinen punkki Hupsun niskassa ehti päästä turhan isoksi.
Kevään toinen ja kolmas punkki. Aivoräjähdys. Punkki punkissa.
”Etsi kuvasta punkki.”

Ahkerana sosiaalisen median kuluttajana en ole välttynyt koirankakkakeskusteluiltakaan. Jokakeväinen riesa. Kuinka vaikeaa se onkaan kerätä ne kakat hoidetuilta alueilta ja kuinka vaikeaa se onkaan olla pahoittamatta mieltään kakasta nurmikolla!

Vaikka itse kakkapussit taskussa kuljenkin (usein ilman koiraakin), on ehkä ikävin keväinen näköhavainto sulavan lumen alta paljastuvat muoviroskat. Niitä on ihan kaikkialla – kaikkialla kauniissa luonnossamme. Ehkäpä koirankakkakeskustelujen sijaan olisikin syytä keskustella roskaamisesta. Koirankakka kengänpohjassa ei naurata minuakaan, mutta ongelmallisempiakin asioita on.

Nevertheless…

Ihanaa, kun on kevät!

Kevättä rinnassa

Kevättä rinnassa

Hormonihyrrä pyörii hajujen perässä. Hajuja on ihan kaikkialla. Ihania hajuja. Joka toista pissakohtaa tekisi mieli kielellä lipsutella. Jokainen kakkakasa pitää haistella huolella. Lyhytkin lenkki venyy ajallisesti moninkertaiseksi.

Välillä kirmataan hangessa. Välillä roiskuu rapa ja se kastelee mahanaluskarvat. Elämä on ihanaa, jos on teinikoira – ja jos on kevät. Ainoa kiire on päästä hajulta toiselle.

Korvat ovat vain koristeena, kun Hupsu puskee nelivedolla remmi lähes äärimmilleen pingotettuna. Se poukkoilee kuin päätön kana edestakaisin tien vasemman ja oikean laidan välillä. On niin kamalan vaikeaa päättää, minkä hajun perään lähtisi. Niitä on niin paljon!

Hajumaailma tekee kuitenkin tehtävänsä. Tassupyykin jälkeen kotona makaa raukea karvakasa. Ainoa ääni on hiljainen tuhina – nukkuvan koiran hiljainen, onnellinen tuhina.

Mukamas kiirettä

Mukamas kiirettä

Kävin viime sunnuntaina Koiran elekieli -luennolla. En oppinut ihan hirveästi uutta, mutta kouluttaja sai minut taas huokaisemaan helpotuksen suuntaan. Ehkä minä en olekaan niin uuvatti koiranomistaja kuin itselleni toitotan.

Innostuin luennon jälkeen kaivelemaan kouluttajan suositteleman kirjan e-kirjastosta itselleni lainaan. Mieleni tekisi ahmaista kirja loppuun – vaikka ihan tältä samalta istumalta. En kuitenkaan ole löytänyt aikaa sille, sillä olen liian pitkään lykännyt Kasvattajan peruskurssin aineistoon tutustumista. Kurssi on viikonloppuna ja materiaali pitäisi lukea ennen sitä.

Jossakin mieleni perukoilla homotsygootit, alleelit, DNA:t ja Kennelliiton sääntöviidakot sotkevat hermoimpulssieni kulkuratoja. Informaatioähky on ilmeinen. Toisinaan luen tajuamatta, mitä minä oikein edes luen – vai luinko sittenkään.

Hupsu-parka joutuu tällä hetkellä tyytymään läsnäolemattomaan lähi-ihmiseensä. Onneksi perheessämme on muitakin viihdyttäjiä. Silti minulla on huono omatunto. Pitäisi olla niin paljon parempi, niin paljon aktiivisempi, niin paljon ehtivämpi!

En voi olla ihmettelemättä sitä, miten onnistunkin aina iskemään vuoden ainoat äksönit samaan rakoon.