Browsed by
Kategoria: Hapatuksia

Hammaskeiju luvattomilla asioilla

Hammaskeiju luvattomilla asioilla

Kun Karpo pentuna tuli huimapään tavoin kalliolta alas ja kolautti leukansa asfalttiin niin, että Keravallakin kuultiin hampaiden yhteenkalahdus, olin varma, että tämän pennun kanssa eläinlääkäristä tulisi hyvänpäiväntuttumme. Pojan vauhdikkaasta luonteesta huolimatta reilun vuoden aikaiset eläinlääkärikäyntimme ovat kuitenkin rajoittuneet rokotuskäynteihin. Umpiluuta. Koko poika.

Siksipä olin vähintäänkin häkeltynyt, kun muutama päivä sitten katseeni osui puolihuolimattomasti Hupsun purukalustoon. Olin aivan varma siitä, kuinka rauhallisen ja elämää unelmoiden pohtivan hulmutukkani alahammasrivistö piirtyi viiveellä alitajuntaani paljastaen kolon siellä, missä sellaista ei olisi kuulunut olla. Vastentahtoisesti Hupsu antoi minun kopeloida suutaan ja tarkastella alaleukaa lähemmin – ja toden totta! hammasrivistössä oli hampaan kokoinen rako. Ien oli täysin siisti ja tasainen, aivan oikean värinenkin, joten jouduin laskemaan hampaat useaan kertaan varmistuakseni, että niistä tosiaan puuttui yksi.

Puhelimesta kuvia selatessani aloin epäillä omaa järkeäni. Jo muutaman viikon takaisissa kuvissa tuo samainen aukko oli nähtävillä, enkä pakkomuistelemallakaan saanut päähäni mielikuvaa siitä, että Hupsu olisi suutaan jotenkin oireillut.

Hyppäsin suosiolla kuvatutkimuksissani muutaman kuukauden takaisiin kuviin, joista sitten hampaan löysinkin sille kuuluvalta paikaltaan. Valkoinen helmiäinen oli siis tosiaan kadonnut!

Mölypojat

Mölypojat

Jos Hupsu saisi päättää, elämä olisi yhtä juustosiivua ja ulkoilua. Ojanpohjalla könyäminen lienee pojan mielestä parasta – siellähän on kokonainen hajumaailma pitkässä heinikossa! Siis kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Sitäkin parempaa tosin on, jos saa viilettää vapaana ilman typeriä remmirajoitteita. Harmistus vain, ettei Hupsu tajua, että jokaisella metsäretkellä saa ihmissydän olla syrjällään, kun lapinpoika kiitää hurmoksessaan jyrkkää kallionrinnettä alas – ihan vain, koska voi.

Jos Karpo taas saisi päättää, elämä olisi syömistä ja harakoiden paimentamista aamusta iltaan ja illalla pitäisi sitten saada käpertyä ihmisjalkaa vasten nukkumaan rapsutuksia saaden. Hajut on ihan kivoja, mutta eivät itsetarkoitus, ja metsässäkin voi aina jonkin matkaa juosta Hupsun perässä – lopulta pitää kuitenkin palata ihmisjalkojen lähelle, etteivät ne vaan poistu paikalta ilman maailman suurinta tissiposkea. (Ennen luulin, että Hupsua suurempaa tissiposkea ei voi ollakaan!)

Syksyn viileys on saanut karvakaksikon viihtymään aiempaa enemmän omalla pihalla. Se on oikeastaan mukavaa. Minä saan touhuta omiani sisällä koirien touhutessa omiaan pihalla. Naapurusto tosin ei välttämättä arvosta koirakonsertointia, mutta olen päättänyt olla välittämättä siitä. Eiväthän nuo nyt kuitenkaan aamusta iltaan pihalla mölyä, eikä möly ole täysin tauotontakaan.

PAITSI kun harakat lentelevät pihapuissa. Niille on huudettava. Karpon on huudettava. Kimakasti ja kuuluvasti. Enkä yhtään ihmettelisi, vaikka harakanpojat pyörisivät pihassamme ihan vain koiria kiusatakseen. (Haluaisin sanoa ”Karpoa kiusatakseen”, mutta Karpo on opettanut myös Hupsun harakkajahtiinsa.)

Syysiltojen pimetessä olen yrittänyt myös hieman pohtia tulevia näyttelyitä, mutten ole saanut mitään päätöksiä tehtyä. Sikäli mikäli jos lukuun ei lasketa sitä, että päätin olla viemättä kumpaakaan pojista joulukuussa Messariin. Sen sijaan onnistuin varaamaan Hupsulle ajan luonnetestiin kuukauden päähän ja sitä odotan jo kauhunsekaisella innolla.

Kuvakulma: Oma piha

Kuvakulma: Oma piha

Muutama kuukausi siihen meni, mutta muutama viikko sitten saimme vihdoin omakotitalomme pihalle pystytettyä koira-aitauksen. Tilaa on hieman enemmän kuin rivitalopihallamme oli ja pojat ovatkin nauttineet täysin rinnoin painimisesta, kiihdytysajoista ja kaivuuhommista. Välillä pihalla toki kelpaa ihan vain köllötelläkin, mutta satunnaiset harakkavieraat pitää haukkua pystyyn ja naapuruston lajitovereiden kanssa täytyy saada vaihtaa kuulumisia. Epäilyttäviä (ja siksi myös haukuttavia) asioita ovat niin ikään omalla tontillaan liikuskelevat naapurit sekä omalle tontille kerran viikossa tunkeutuva roskakuski.

Vielä toukokuussa ajattelin, että tässä kuussa ryhdistäydyn ja kirjoittelen artikkelisarjan otsikolla ”Koirani kesäkuu”, mutta suunnitelmat eivät aina mene niin nappiin kuin toivoisi. Jos nyt alkaisin juttuja aiheesta kirjoittaa, olisi sisältö hyvinkin olematon oman jaksamattomuuteni takia. Ehkäpä vielä jonain päivänä elämäni asettuu sen verran takaisin raiteilleen, että pääsen blogissakin parempaan rytmiin, mutta tällä kertaa kiitän ja kuittaan puhtaasti kuvasarjalla.

Mukavaa ja huoletonta kesää!

Muista juoda riittävästi vettä.

Puutarhurointia angervon alla
Karpo = KRP = Keskusrikospoliisi
Piha on täynnä ihania KÄPYJÄ!
Yksi suosikkileluja ikinä. Aroma Dog.
Hupsu kertoo Karpolle, että mun.
Hyttysiä. Hyttysiä kaikkialla.
Turkinhoitohommien laiminlyönti johtaa resupetteri-luukkiin.
Veljesrakkautta
Karpo ja Upea Häntä
Välillä juostaan, välillä painitaan – ja sitten välillä tapellaan, jotta voidaan hetken päästä aloittaa sama rumba uudestaan.
”Haleja, saatana!”
Perseilystä

Perseilystä

Murkkuikäinen poikani on keksinyt uuden suosikkisanan. Joka arki-ilta hän silmät kirkkaina kertoo, kuinka koulussa on taas perseilty kavereiden kanssa. Uuden asuinkuntamme sähköinen Wilma-järjestelmä ei onneksi ole alkanut (vielä) huudella, siispä perseilystä ei ole tarvinnut ottaa paineita.

Mikään uusi sanahan perseily ei edes meidän taloudessa ole. Pojalleni perseily on todennäköisesti synonyymi pelleilylle, kun taas minun käytössäni se on kuvannut koirien ”huonoa käytöstä”. Persepäiden huonoa käytöstä. Siis sitä käytöstä, jota en ole jaksanut tai osannut kouluttaa pois. Paino sanalla jaksanut.

Perseilyssä Karpo on meidän perheen mestari. Se on järsinyt kalusteita ja seiniä, repinyt tapettia, räksyttänyt kaikelle liikkuvalle ja varuiksi liikkumattomallekin. Se vie ruoat pöydältä, jos sille kääntää selkänsä, ja karkaa näköpiiristä, jos saa siihen tilaisuuden (joskus puolitosissani jopa toivoisin, että se karkaisi lopullisesti).

Persepää, se perheen aito ja originaali, sen sijaan perseilee vähän vähemmän. Puhdas Pulmunen se ei silti ole. Roskakuski pitää räykyttää (herranjumalasetuleemeidäntontille!) ja Persepää jr:n aloittamia tuhoamistöitä voi ihan hyvin vähän jatkaa – erityisesti silloin, kun mamma vähän vilkaisee siihen suuntaan ja ottaa katsekontakia. Fiksuna isoveljenähän voi vallan mainiosti ottaa junnun perseilystä mallia.

Pahintahan tässä kaikessa on tiedostaa se tosi asia, että syy Persepäiden perseilyyn on se, joka tätäkin tekstiä tällä hetkellä naputtaa. Ihanista koiristani tulee varsinaisia puupäitä, kun niiden aktivointi jätetään retuperälle. Omakotitalon ostaessamme ajattelinkin, että ihanaa, kun saadaan iso piha, jolla koirat voivat ulkoilla ja juosta, purkaa energiaansa ja toteuttaa itseään. Vaan iskepä sitä aitaa tontin ympäri, kun maassa on vähintään kertaalleen sulanut ja uudelleen jäätynyt kymmeniä senttimetrejä paksu hanki.

Katkos talviunessa

Katkos talviunessa

Kyllä sitä niin kaikkea lupailee ja itselleenkin vannoo ja vakuuttaa, mutta ihan hitusen on moiset lupaukset ja valat olleet pitämättömiä. Taas on vierähtänyt iloisesti reilu kuukausi, jonka aikana olen vain etäisesti muistanut blogini olemassaolon, joskin ajoittain muistikuva sisältöä odottavasta blogista on voimistunut niin paljon, että olen ajatellut jopa lopettaa koko rävellyksen. Vaan ei – jos ei ihminen saa aikaiseksi kirjautua bloginsa hallintapaneeliin, lienee turha pohtia, jatkaako kirjoittamista vai painaako deleteä ja luovuttaa.

Loppuvuosi ja alkuvuosi on ollut melkoisen haipakkaa menoa, vaikka joululomaillakin ehdin. Kunniakkaat puheet koiriin panostamisesta vaipuivat nekin touhun ja ajanjuoksun tuoksinnassa unholaan. Joitakin koiramaisia muistikuvia sentään menneiltä viikoilta on jäänyt mieleen. Vuodenvaihde meni esimerkiksi hämmästyttävän rauhallisesti: paukkuarka Hupsuni toki oli jännittynyt ja haukahteli paukkeelle, mutta jaksoi heilutella häntäänsä minulle satunnaisesti pitkin iltaa. Karpo puolestaan suostui tarpeilleen paukkeen aikanakin, kun ensin oli varmistunut siitä, että ympärillä kaikuva kumu oli pelkkää ääntä ilman seurauksia.

Karpolla ehti tulla tammikuun alussa ikää täyteen puoli vuotta ja Hupsukin täytti tällä viikolla kaksi. Pojat ovat myöskin olleet tänä viikonloppuna elämänsä ensimmäistä kertaa yökylähoidossa (toki tutussa paikassa ja ihmisveikan kanssa) ja reissu oli mennyt itkemättä (ainakaan minulle ei myönnetty muuta).

Yökylähoidon jatkona Hupsulla ja Karpolla on edessään uudenlainen vaihe elämässään: tänään pojat nimittäin kotiutuivat ”mumman hoivista” uuteen kotiimme. Vaikka tavarat ovat vielä hujanhajan ja hukassa, ovat ympärillä leijailevat tuoksut pojille suurilta osin tuttuja. Tavanomaiset käyttäytymismallit (ja makuupaikat) ovat jo löytyneet ja pian pojat varmasti oppivat uuden herkkukaapinkin sijainnin. Suurempi muutos uusi koti taitaa meille ihmisille olla: pääkaupunkiseutu on (vihdoin!) jäänyt allekirjoittaneella taakse ja naimakauppa pankin kanssa on tehty omakotitalon takia.