Browsed by
Kategoria: Hapatuksia

Kuvakulma: Oma piha

Kuvakulma: Oma piha

Muutama kuukausi siihen meni, mutta muutama viikko sitten saimme vihdoin omakotitalomme pihalle pystytettyä koira-aitauksen. Tilaa on hieman enemmän kuin rivitalopihallamme oli ja pojat ovatkin nauttineet täysin rinnoin painimisesta, kiihdytysajoista ja kaivuuhommista. Välillä pihalla toki kelpaa ihan vain köllötelläkin, mutta satunnaiset harakkavieraat pitää haukkua pystyyn ja naapuruston lajitovereiden kanssa täytyy saada vaihtaa kuulumisia. Epäilyttäviä (ja siksi myös haukuttavia) asioita ovat niin ikään omalla tontillaan liikuskelevat naapurit sekä omalle tontille kerran viikossa tunkeutuva roskakuski.

Vielä toukokuussa ajattelin, että tässä kuussa ryhdistäydyn ja kirjoittelen artikkelisarjan otsikolla ”Koirani kesäkuu”, mutta suunnitelmat eivät aina mene niin nappiin kuin toivoisi. Jos nyt alkaisin juttuja aiheesta kirjoittaa, olisi sisältö hyvinkin olematon oman jaksamattomuuteni takia. Ehkäpä vielä jonain päivänä elämäni asettuu sen verran takaisin raiteilleen, että pääsen blogissakin parempaan rytmiin, mutta tällä kertaa kiitän ja kuittaan puhtaasti kuvasarjalla.

Mukavaa ja huoletonta kesää!

Muista juoda riittävästi vettä.

Puutarhurointia angervon alla
Karpo = KRP = Keskusrikospoliisi
Piha on täynnä ihania KÄPYJÄ!
Yksi suosikkileluja ikinä. Aroma Dog.
Hupsu kertoo Karpolle, että mun.
Hyttysiä. Hyttysiä kaikkialla.
Turkinhoitohommien laiminlyönti johtaa resupetteri-luukkiin.
Veljesrakkautta
Karpo ja Upea Häntä
Välillä juostaan, välillä painitaan – ja sitten välillä tapellaan, jotta voidaan hetken päästä aloittaa sama rumba uudestaan.
”Haleja, saatana!”
Perseilystä

Perseilystä

Murkkuikäinen poikani on keksinyt uuden suosikkisanan. Joka arki-ilta hän silmät kirkkaina kertoo, kuinka koulussa on taas perseilty kavereiden kanssa. Uuden asuinkuntamme sähköinen Wilma-järjestelmä ei onneksi ole alkanut (vielä) huudella, siispä perseilystä ei ole tarvinnut ottaa paineita.

Mikään uusi sanahan perseily ei edes meidän taloudessa ole. Pojalleni perseily on todennäköisesti synonyymi pelleilylle, kun taas minun käytössäni se on kuvannut koirien ”huonoa käytöstä”. Persepäiden huonoa käytöstä. Siis sitä käytöstä, jota en ole jaksanut tai osannut kouluttaa pois. Paino sanalla jaksanut.

Perseilyssä Karpo on meidän perheen mestari. Se on järsinyt kalusteita ja seiniä, repinyt tapettia, räksyttänyt kaikelle liikkuvalle ja varuiksi liikkumattomallekin. Se vie ruoat pöydältä, jos sille kääntää selkänsä, ja karkaa näköpiiristä, jos saa siihen tilaisuuden (joskus puolitosissani jopa toivoisin, että se karkaisi lopullisesti).

Persepää, se perheen aito ja originaali, sen sijaan perseilee vähän vähemmän. Puhdas Pulmunen se ei silti ole. Roskakuski pitää räykyttää (herranjumalasetuleemeidäntontille!) ja Persepää jr:n aloittamia tuhoamistöitä voi ihan hyvin vähän jatkaa – erityisesti silloin, kun mamma vähän vilkaisee siihen suuntaan ja ottaa katsekontakia. Fiksuna isoveljenähän voi vallan mainiosti ottaa junnun perseilystä mallia.

Pahintahan tässä kaikessa on tiedostaa se tosi asia, että syy Persepäiden perseilyyn on se, joka tätäkin tekstiä tällä hetkellä naputtaa. Ihanista koiristani tulee varsinaisia puupäitä, kun niiden aktivointi jätetään retuperälle. Omakotitalon ostaessamme ajattelinkin, että ihanaa, kun saadaan iso piha, jolla koirat voivat ulkoilla ja juosta, purkaa energiaansa ja toteuttaa itseään. Vaan iskepä sitä aitaa tontin ympäri, kun maassa on vähintään kertaalleen sulanut ja uudelleen jäätynyt kymmeniä senttimetrejä paksu hanki.

Katkos talviunessa

Katkos talviunessa

Kyllä sitä niin kaikkea lupailee ja itselleenkin vannoo ja vakuuttaa, mutta ihan hitusen on moiset lupaukset ja valat olleet pitämättömiä. Taas on vierähtänyt iloisesti reilu kuukausi, jonka aikana olen vain etäisesti muistanut blogini olemassaolon, joskin ajoittain muistikuva sisältöä odottavasta blogista on voimistunut niin paljon, että olen ajatellut jopa lopettaa koko rävellyksen. Vaan ei – jos ei ihminen saa aikaiseksi kirjautua bloginsa hallintapaneeliin, lienee turha pohtia, jatkaako kirjoittamista vai painaako deleteä ja luovuttaa.

Loppuvuosi ja alkuvuosi on ollut melkoisen haipakkaa menoa, vaikka joululomaillakin ehdin. Kunniakkaat puheet koiriin panostamisesta vaipuivat nekin touhun ja ajanjuoksun tuoksinnassa unholaan. Joitakin koiramaisia muistikuvia sentään menneiltä viikoilta on jäänyt mieleen. Vuodenvaihde meni esimerkiksi hämmästyttävän rauhallisesti: paukkuarka Hupsuni toki oli jännittynyt ja haukahteli paukkeelle, mutta jaksoi heilutella häntäänsä minulle satunnaisesti pitkin iltaa. Karpo puolestaan suostui tarpeilleen paukkeen aikanakin, kun ensin oli varmistunut siitä, että ympärillä kaikuva kumu oli pelkkää ääntä ilman seurauksia.

Karpolla ehti tulla tammikuun alussa ikää täyteen puoli vuotta ja Hupsukin täytti tällä viikolla kaksi. Pojat ovat myöskin olleet tänä viikonloppuna elämänsä ensimmäistä kertaa yökylähoidossa (toki tutussa paikassa ja ihmisveikan kanssa) ja reissu oli mennyt itkemättä (ainakaan minulle ei myönnetty muuta).

Yökylähoidon jatkona Hupsulla ja Karpolla on edessään uudenlainen vaihe elämässään: tänään pojat nimittäin kotiutuivat ”mumman hoivista” uuteen kotiimme. Vaikka tavarat ovat vielä hujanhajan ja hukassa, ovat ympärillä leijailevat tuoksut pojille suurilta osin tuttuja. Tavanomaiset käyttäytymismallit (ja makuupaikat) ovat jo löytyneet ja pian pojat varmasti oppivat uuden herkkukaapinkin sijainnin. Suurempi muutos uusi koti taitaa meille ihmisille olla: pääkaupunkiseutu on (vihdoin!) jäänyt allekirjoittaneella taakse ja naimakauppa pankin kanssa on tehty omakotitalon takia.

Mitä täällä tapahtuu?

Mitä täällä tapahtuu?

Päivät tahtovat mennä jonkinlaisessa koomatilassa. Aamulla saa herätä aivan liian aikaisin ottamaan uutta(kin) tietoa vastaan ja iltapäivällä ainoa ajatus on voimallisia kutsuhuutoja parahteleva sänky. Blogiin kirjoitteleminen onkin jäänyt ajatuksissa kauas taka-alalle – muiden blogien lukemisesta puhumattakaan.

Aloitin marraskuun alkupuolella työvoimakoulutuksen Amiedussa, aiheena yritystoiminta eläinalalla. Opiskelu on toistaiseksi tuntunut enemmän kuin mielekkäältä ja opiskeluryhmä on tuonut kaivattua piristystä arkeeni. Vaikka asioita ehditään käymään vain hyvin pintapuolisesti läpi, on matkaan tarttunut paljon ajatuksia jo ihan omia koiria ajatellen.

Koulussa on usein ollut paikalla ryhmäläisten omia koiria ja minäkin olen rohkaistunut ottamaan elukoita mukaani: trimmaukseen liittyvään käytännön päivään otin mukaani havannankoira Ipen ja aktivointipäivänä Hupsu pääsi edustamaan itseään. Molemmat pojat osasivat käyttäytyä paremmin kuin olin odottanut: Ippe sai kehuja käsiteltävyydestään ja luonteestaan, Hupsu puolestaan teki minut ylpeäksi, koska ei häseltänyt, vaikka paikalla oli muitakin koiria ja läjä rakastettavia ihmisiä.

Muutamaan otteeseen olen matkan varrella pohtinut, pitäisikö minun kirjoitella blogiin asti luentojuttuja, mutta pohdintani ovat jääneet ajatuksen asteelle. Toisaalta ongelmani on ollut väsymys, mutta toisaalta olen mietiskellyt sitäkin, ettei blogini ole varsinaisesti asiablogi. Kuka tietää, voihan se olla, että joululomalla päädynkin referoimaan muistiinpanojani sujuvampaan muotoon – jos en muusta syystä, niin kertauksen vuoksi.

Hengissä me kuitenkin ollaan. Nippanappa. Täällä enivei, vaikka blogi hiljaiseloaan jatkaisikin. (Ikään kuin nyt ikinä mitenkään erityisesti olisin aktiivinen kirjoittelija ollutkaan.)

Toivon vain, ettette te harvat lukijani ehdi kaikota mihinkään, vaikka kirjoittelua on harvakseltaan, sisältö on kehno, enkä ehdi ja jaksa edes niitä vastavierailuitani tehdä. Tykkään teistä silti. 🙂

Yöhoitaja

Yöhoitaja

En muista, olenko aiemmin maininnut, mutta kerronpa silti, kun asia on viime aikoina käynyt taas ilmi keskusteluissa kotosalla. Minulla nimittäin sattuu olemaan todella fiksu koira, se vanhempi nimittäin.

Jossain vaiheessa pohdiskelin itsekseni, minkä takia Hupsu satunnaisesti herättelee minua öisin. Se kun on lähes alusta asti ollut hyvin orientoitunut siihen, että yöllä nukutaan. Sen suuremmin en asiaa kuitenkaan miettinyt ennen kuin mieheni otti toisen asian puheeksi.

Kroppani syrjäyttää fyysistä ilmatilaa jo pelkällä olemassaolollaan hyvin paljon. Selkeämmällä suomenkielellä ilmaistuna: minä olen reippaasti ylipainoinen, siis kansankielisesti läski. Sen lisäksi suvussani on ilmeisesti sukurasitteena uniapneaongelma, joka on minullakin puhjennut lihavuuden myötä. Uniapnean takia nukun toisinaan todella huonosti, toisinaan paremmin – viime kuukausina usein verrattain paremmin.

On päiviä, joina nukun päiväunet, ja on iltoja, joina menen hyvissä ajoin ennen miestäni nukkumaan. On siis hetkiä, joina mieheni kuulee hengitykseni katkeilevan. Sen sijaan, että minulla olisi lääkäristä lainattu maski auttamassa hengitystäni, minulla onkin fiksu koira, todella fiksu. Hupsu näet singahtaa (mieheni kertoman mukaan) välittömästi luokseni, kun hengityskatko alkaa tehdä tuloaan.

Niin. Hupsu, tuo mamman pieni tissiposki, ei ehkä loista blogini kertomuksissa harrastusominaisuuksillaan tai koulutettavuudellaan, ei edes hyvin koulutettuna koirayksilönä. Sen sijaan se kuitenkin loistaa elämässäni uskollisena yöhoitajanani, arvokkaana omana itsenään huolehtien siitä, että hengitykseni kulkee ja unenlaatu pysyy siten normaalina.