Browsed by
Kategoria: Hapatuksia

Koiraelämäonnea

Koiraelämäonnea

Kävelin Hupsun kanssa hämärtyvässä metsässä. Aurinko oli jo painunut horisontin taakse ja ilma oli viilentynyt hurjasti kahteenkymmeneenkahteen asteeseen. Edelleen liian lämmin, mutta naamani ei enää sulanut rinnuksilleni, eikä Hupsu tehnyt läähätyskuolemaa.

Lähemmäs puoli tuntia käveltyämme havahduin liikkeeseen sivustallani. Supikoira nosti varvikon keskellä päätään, vain reilun metrin päässä meistä. Se livahti pakosalle nopeammin kuin olin prosessoinut näköhavaintoni ja Hupsu syöksyi vauhdilla sen perään. (Virallisen tiedonantoni mukaan: remmi lipesi otteestani.)

Äänestä päätellen Hupsu ei kauas juossut, mutta eipä se kieltoihinikaan reagoinut. Kimakasti se haukkui metsän pimeydessä. Hapuilin jo taskustani puhelintani ja laitoin sovelluksen paikantamaan Hupsua. Ennen kuin paikannus oli onnistunut oli metsä ympärilläni hiljentynyt. Kajautin ilmoille vielä yhden epätoivoisen luoksetulokutsun, jota onnekseni seurasi pusikon rapina ja koiramainen läähätys. Hupsu tuli onnesta vauhkona takaisin luokseni.

Vaikka pieni epätoivonliekki ehtikin sisälläni syttyä, oli tilanne niin nopeasti ohi, etten sen suuremmin ehtinyt pelästyä. Ehkäpä asiaan vaikutti sekin, että Hupsun kehonkieli ei viestittänyt aggressiota, vaan vaikutti siltä, että se oli viettiensä kuljettamana ryhtynyt epätoivoiseen paimennusyritykseen. Kyllähän se kimakka komentohaukkukin siihen suuntaan viittasi.

Loppulenkin kävelimme hissuksiin. Suuntasin metsästä katulamppujen alle, emmekä törmänneet moneenkaan ulkoilijaan. Hellitin otteeni taluttimesta vasta, kun pääsimme turvallisesti kotiovesta sisälle. Hupsu kellahti nukkumaan – mitälie supikoirantuoksuisia unia katselemaan.

Tänään heräsin aamulla seitsemänpintaan. Sänkyyni oli kömpinyt karvaeläin, joka hyvin kevyesti lipaisi kielellään nenänpäätäni. Silmäni avattuani näin edessäni iloisesti häntäänsä heiluttavan Hupsun. Sen kehonkieli viestitti, että uusi, ihana päivä on alkanut.

 

Kuka on vaihtanut mun koiran?

Kuka on vaihtanut mun koiran?

Ei nimittäin kyllä vaihdeta takaisin!

Ihan kuin Hupsu olisi kuullut järjen äänen kutsuvan ja ihan kuin se olisi jopa ottanut siitä kiinni – varovaisesti, mutta kiinni kuitenkin. Koristeena olleet korvatkin ovat alkaneet toimia. Satunnaisesti, mutta toimivat silti!

Käytiin Hupsun kanssa viime viikolla koirakoulun irtotunnilla. Se oli jokin nätistinäyttelyssä-teemainen. Nakin kutsuva voima oli ihmeellinen. Niin ihmeellinen, etten ennen ole vastaavaa Hupsun kanssa kokenut. Vaikka odottelu oli edelleen yhtä kamalaa kuin ennenkin, oli koirani kuulolla. Se kuuli kyllä nakkien kutsun.

Pariin otteeseen olen Hupsun kanssa viime aikoina kotiutunut siten, etten ole parkkipaikalla jaksanut kytkeä koiraa remmiin. Siitä huolimatta olemme päässeet kotiovelle uhmauksitta. Tänään oli se toinen kerta ja Hupsu tepasteli nätisti rinnallani. Jälleen oli taskussa nakkia, eikä nirso koirani voinut vastustaa niiden kutsua.

Oikeastaan tämä ihmeellisyyksien ketju alkoi lomareissullamme: sillä, josta viimeksi kirjoittelin. Jätinpä vain tuolloin kirjoittamatta Maailman Mahtavimmasta Hupsusta. Siispä kerron sinulle nyt tuon pieneen hetkeen mahtuvan, lyhyen tarinan.

Hupsu 1v 6kk

Istuimme porstuan rappusilla rupattelemassa niitä näitä – minä ja äitini. Katseeni harhaili hämärtyvän pihamaan yllä, kosteasta heinänkorresta toiseen aina metsänreunaan ja takaisin. Ihan yhtäkkiä rauhan rikkoi Hupsun säpsähdys. Mitään sanomatta se säntäsi porstuasta matkaan. Kohotin katsettani juuri sen verran, että ehdin havaita liikettä metsänreunassa. Hätäkarjaisin Hupsun perään ”ei”. Pysähdys. Hupsu oli pysähtynyt niille sijoilleen, keskelle pihaa ja minä ehdin nähdä, kuinka peura loikkasi takaisin metsän hämärään.

Hupsu jäi tuijottamaan metsänelävän perään. Se tuijotti, muttei liikkunut. Kutsuin Hupsua. Kutsuin uudestaan. Koira vain kääntyi hieman katsomaan minua. Peuran aiheuttama kiihtymys ei ollut vielä tasaantunut riittävästi. Varovasti kysäisin pihan keskellä seisovalta koiraltani ”mitä täällä on”. Karvaiset tassut lähtivät minua kohti.

Voi! Kuinka ylpeä olinkaan pienestä karvalapsestani.

Olen yhä.

Kuvakulma: Maailmaan mä avaraan

Kuvakulma: Maailmaan mä avaraan

Juhannus on taputeltu, keskikesä ohitettu. Nyt voi alkaa odotella syksyä. Vai joulua? Mitenkäs se kliseisesti menikään? Samapa tuo, sillä Suomessa kesä harvemmin on juhannuksena ohi – päinvastoin. Hikoilua on aivan varmasti vielä tiedossa.

Hupsu on saanut muutaman päivän nauttia maalaismaisemista ja meri-ilmasta. Onnellinen ja väsynyt koirani makaa tällä hetkellä silmät ummessa keittiön ruokapöydän alla. Kyljellään. Se ei välitä liikehdinnästä niin kauan kuin minä istun paikallani. Ulos mennessäni Hupsu seuraa minua orjallisesti. Se kantaa lelun nurmikolle, käy pötkölleen ja sisälle palatessa nappaa lelun jälleen mukaansa.

Lelukanniskelua on viime aikoina esiintynyt kotonakin. Lelu suussa pihalle, lelu suussa sisälle. Naurahdinkin tänään, että pitäähän se jokaisella koiralla turvalelu olla. Sitä paitsi… Hupsu rakastaa karvaista pehmopalloaan. Se on yhtä aikaa pehmolelu ja pallo. Voiko sitä karvakorvani enempää toivoakaan?

Paitsi lihaa. Ja grilliherkkuja. Ja kalaa. Ja oikeastaan sitä kaikkea, mitä ihminen – aivan sama kuka – on milloinkin suuhunsa laittamassa. Omat naput eivät kelpaa. Tällä hetkellä en sitä tosin ihmettelekään: juhannusherkuttelu mansikkakakkuineen on kuulunut myös Hupsun juhannukseen.

Onnellinen seikkailijakoira
Juhannuspäivän synttärikakulla käytiin – ihasteltiin mertakin.
Näkymä merelle
Punkinperkele iski Hupsun silmäluomeen ja sai luomen turpoamaan.
Mansikkakakkua ja suklaakääretorttua
Leikkejä ihmisveikan kanssa vesisateessa
Juhannusaattona tuuli – juhannuskoivut kaatuivat tuon tuosta ja tavan takaa.
Ihanan karvapallon lisäksi Hupsu järsi keppejä ja tikkuja, rakastui löytämäänsä peuransorkkaan ja näpisti kassistani hirvennahkapururullan.
…jos mennä voisin vaeltamaan…
Hophop…

Hophop…

…ja oho! Mehän eletään jo kesäkuuta. Kirjoittajan blokki jatkuu aina vain ja sen mukana blogin hiljaiselo. Jutunjuurta ei synny – vaan eipä se ihme ole, kun neljän seinän sisällä mökittää.

Myönnettäköön myös, että olen laiskasti lukenut seuraamiani blogeja. Välillä käväisee mielessä, että nyt voisi lukaista, ja sitten ajatus unohtuu yhtä nopeasti kuin se syntyikin. Saattaisin syyttää tästä teinien kanssa viettämääni peruskoulun lukuvuotta, jos edes hitusen uskoisin sen olevan syynä saamattomuudelleni. Ehkä se kuitenkin on vain niin, että olen synnynnäisesti saamaton. Laiska.

Hupsun olen kuitenkin onnistunut pitämään hengissä helteisistä päivistä huolimatta. Se vähä, mitä olemme hieman viileämmillä säillä ulkoilleet, ollaan  yritetty treenata hihnakäytöstä: kun remmi kiristyy liikaa, pysähdyn ja odotan paikallani – siihen asti, että Hupsu palaa istumaan vierelleni ja ottaa kontaktin.

Alkuunhan se oli toki hidasta (vain pari kertaa alussa Hupsulle kerroin, mitä siltä haluan), vaan eilen mentiin jo kohtalaisen nopeilla hoksottimilla. En vain ole tunnettu pitkäjänteisyydestäni, joten kun minua alkaa tympäistä jatkuva pysähtely, olen alkanut päästää suustani jonkin sortin äännähdyksen, jonka Hupsu on oppinut tulkitsemaan himmauskäskyksi.

Pari äksönipäivääkin on kuluneiden parin viikon aikana ollut. Melkein-appiukon pihassa Hupsu pääsi yhtenä sunnuntaina tekemään tuttavuutta kahden labbiksen kanssa ja viime viikonloppuna se pääsi rouvaskoirien käskytettäväksi. Ei sillä, että Hupsu mitään olisi uskonut.

Kovasti olen yrittänyt pohdiskella, mitä Hupsun kanssa nyt kesällä keksisin tehdä. Aikaa näin työttömänä olisi, vaan valuuttaa ei. Ja jos nyt euroja sattuisikin ylimääräisenä tilillä lojumaan… niin no… Jotain siitä saamattomuudesta saatoin jo kertaalleen mainita. 😉