Browsed by
Kategoria: Hapatuksia

Mitä täällä tapahtuu?

Mitä täällä tapahtuu?

Päivät tahtovat mennä jonkinlaisessa koomatilassa. Aamulla saa herätä aivan liian aikaisin ottamaan uutta(kin) tietoa vastaan ja iltapäivällä ainoa ajatus on voimallisia kutsuhuutoja parahteleva sänky. Blogiin kirjoitteleminen onkin jäänyt ajatuksissa kauas taka-alalle – muiden blogien lukemisesta puhumattakaan.

Aloitin marraskuun alkupuolella työvoimakoulutuksen Amiedussa, aiheena yritystoiminta eläinalalla. Opiskelu on toistaiseksi tuntunut enemmän kuin mielekkäältä ja opiskeluryhmä on tuonut kaivattua piristystä arkeeni. Vaikka asioita ehditään käymään vain hyvin pintapuolisesti läpi, on matkaan tarttunut paljon ajatuksia jo ihan omia koiria ajatellen.

Koulussa on usein ollut paikalla ryhmäläisten omia koiria ja minäkin olen rohkaistunut ottamaan elukoita mukaani: trimmaukseen liittyvään käytännön päivään otin mukaani havannankoira Ipen ja aktivointipäivänä Hupsu pääsi edustamaan itseään. Molemmat pojat osasivat käyttäytyä paremmin kuin olin odottanut: Ippe sai kehuja käsiteltävyydestään ja luonteestaan, Hupsu puolestaan teki minut ylpeäksi, koska ei häseltänyt, vaikka paikalla oli muitakin koiria ja läjä rakastettavia ihmisiä.

Muutamaan otteeseen olen matkan varrella pohtinut, pitäisikö minun kirjoitella blogiin asti luentojuttuja, mutta pohdintani ovat jääneet ajatuksen asteelle. Toisaalta ongelmani on ollut väsymys, mutta toisaalta olen mietiskellyt sitäkin, ettei blogini ole varsinaisesti asiablogi. Kuka tietää, voihan se olla, että joululomalla päädynkin referoimaan muistiinpanojani sujuvampaan muotoon – jos en muusta syystä, niin kertauksen vuoksi.

Hengissä me kuitenkin ollaan. Nippanappa. Täällä enivei, vaikka blogi hiljaiseloaan jatkaisikin. (Ikään kuin nyt ikinä mitenkään erityisesti olisin aktiivinen kirjoittelija ollutkaan.)

Toivon vain, ettette te harvat lukijani ehdi kaikota mihinkään, vaikka kirjoittelua on harvakseltaan, sisältö on kehno, enkä ehdi ja jaksa edes niitä vastavierailuitani tehdä. Tykkään teistä silti. 🙂

Yöhoitaja

Yöhoitaja

En muista, olenko aiemmin maininnut, mutta kerronpa silti, kun asia on viime aikoina käynyt taas ilmi keskusteluissa kotosalla. Minulla nimittäin sattuu olemaan todella fiksu koira, se vanhempi nimittäin.

Jossain vaiheessa pohdiskelin itsekseni, minkä takia Hupsu satunnaisesti herättelee minua öisin. Se kun on lähes alusta asti ollut hyvin orientoitunut siihen, että yöllä nukutaan. Sen suuremmin en asiaa kuitenkaan miettinyt ennen kuin mieheni otti toisen asian puheeksi.

Kroppani syrjäyttää fyysistä ilmatilaa jo pelkällä olemassaolollaan hyvin paljon. Selkeämmällä suomenkielellä ilmaistuna: minä olen reippaasti ylipainoinen, siis kansankielisesti läski. Sen lisäksi suvussani on ilmeisesti sukurasitteena uniapneaongelma, joka on minullakin puhjennut lihavuuden myötä. Uniapnean takia nukun toisinaan todella huonosti, toisinaan paremmin – viime kuukausina usein verrattain paremmin.

On päiviä, joina nukun päiväunet, ja on iltoja, joina menen hyvissä ajoin ennen miestäni nukkumaan. On siis hetkiä, joina mieheni kuulee hengitykseni katkeilevan. Sen sijaan, että minulla olisi lääkäristä lainattu maski auttamassa hengitystäni, minulla onkin fiksu koira, todella fiksu. Hupsu näet singahtaa (mieheni kertoman mukaan) välittömästi luokseni, kun hengityskatko alkaa tehdä tuloaan.

Niin. Hupsu, tuo mamman pieni tissiposki, ei ehkä loista blogini kertomuksissa harrastusominaisuuksillaan tai koulutettavuudellaan, ei edes hyvin koulutettuna koirayksilönä. Sen sijaan se kuitenkin loistaa elämässäni uskollisena yöhoitajanani, arvokkaana omana itsenään huolehtien siitä, että hengitykseni kulkee ja unenlaatu pysyy siten normaalina.

Superpentu

Superpentu

Kävin perjantaina ulkoilemassa Karpon kanssa kahdestaan Haltialassa. Ihmeteltiin yhdessä lehmiä, kanoja, kiekuvaa kukkoa, pyöriä, autoja, traktoreita ja kohisevaa koskea. Ulkoilu oli terapeuttista allekirjoittaneellekin, kun koheltajia oli matkassa kerrallaan vain yksi. Ihan hirmuisesti ei harmittanut sekään, että niin monet ihmiset halusivat päästä rapsuttelemaan pörröistä koiranpentua. Siinä sai Karpo aimoannoksen ihmiskokemusta juuri ja juuri omin jaloin kävelevästä pikkulapsesta aina hieman epävarmoin askelin kävelevään vanhempaan herrasmieheen.

Tälle päivälle olin puolestani sopinut valokuvausajan ammattilaiskuvaajan kanssa hänen koirakirjaprojektiaan varten. Olin Karpon kanssa puolisen tuntia etuajassa, joten ehdimme hyvin tehdä pienen kävelyn ja istahtaa pitemmän tovin aloillamme. Olin suorastaan hämmentynyt siitä, kuinka maltillinen 15-viikkoinen koiranpentu minulla onkaan: aikansa autoja, busseja, pyöriä ja ohikulkijoita tarkkailtuaan Karpo kävi pötköttämään jalkoihini. Olisipa tuo saattanut nukahtaakin, jos ei valokuvaaja olisi tullut meitä hakemaan kuvauspaikalle.

Kehittymistä sisäsiisteydessäkin on alkanut tapahtua. Somessa jatkuvaa pissasiivousta kirotessani poikien kasvattaja ehdotti minulle, että nostaisin vesikupin ylös ja tarjoilisin vettä rajoitetusti. Vauvakoirani onkin tainnut juoda enemmän tai vähemmän ”kun ei ole muutakaan tekemistä” -mentaliteetilla. Niinpä meillä vesikuppi siirtyi valvovan silmän alle ja sisälle lorottelu väheni. (Ihan esimerkkinä: tänään olen siivonnut lattialta neljät pissat koko päivän aikana, kun vielä muutama päivä sitten saatoin siivota neljät pissat tunnissa.) Tänään olen myös huomioinut, että Karpo on alkanut ymmärtää, mihin pitäisi pissata – aina sitä ei vain muista ajoissa sinne pihalle pyytää.

Lisäksi minulla kävi männäviikolla aloittelijatason moka ruokinnan kanssa. Vaihdoin poikien ruoan vähäviljaisempaan kuivanappulaan ja ehdin pari päivää ihmetellä, miten on mahdollista, että Karpon sontamäärä moninkertaistui. Uuden ruokapussin kylkeä vilkaistuani tajusinkin sitten ruokkineeni koiranpentuani kolminkertaisella päiväannoksella. Luoja! kuinka tunsinkaan itseni typeräksi… Vaan ainakin Karpo ehti olla pari päivää onnellinen ja erittäin kylläinen.

Rauhoitu jo, riiviö!

Rauhoitu jo, riiviö!

Lueskelin blogistani Hupsun alkutaipaleen postauksia, ikään kuin hakien sieltä vahvistusta sille, että koiranpennut ovat ärsyttäviä, mutta että se vaihe menee ohi. Kyllähän minä muistankin olleeni turhautunut Hupsuun ja Hupsun kanssa tekemiseen aina aika-ajoin, mutta Karpon kohdalla tuntuu siltä, että blogini antaa kovin auvoisen kuvan pentuajasta.

Hupsun pentuaikana tuskailin teräviä naskaleita kiinni läskeissäni, sen muistan kuin eilisen päivän. Turhauduin siitä, että se piipitti ja oli nirso. Siltikään en muista, että Hupsun kanssa olisin ollut helisemässä pissalätäköistä lattialla tai rauhoittumisongelmista. Ehkä ne eivät ole olleet päälimmäisenä mielessäni, ehkä ne ovat olleet vähäisiä. Ihan oikeasti en muista.

Karpo ei piipitä. Karpo haukkuu kimakasti. Se vaatii ruokaa, se vaatii Hupsua leikkimään, se vaatii leluja, se vaatii Hupsun suusta herkkuja. Kimakalla komentohaukulla, joka vihloo korvia – kuin joku työntäisi tylsää poranterää ohimooni.

Karpo ei myöskään teroittele naskaleitaan minun nahkaani. Se roikkuu Hupsun karvoissa. Viikon päästä näyttelyssä esiintyvä Hupsuni alkaa näyttää harvakarvaiselta menninkäiseltä. Toisaalta kyllä ajattelen, että aivan se ja sama, kunhan hampaat eivät ole kiinni minussa. Hupsun karva kyllä kasvaa takaisin.

Samalla tavallaan kuitenkin toivon, että hampaita teroiteltaisiin minun nahkaani – ei ruokapöydän jalkaan, jalkalistoihin, laatikonvetimiin ja sohvan kankaaseen. Mieheni kysyy toistuvasti, miten tämän asunnon saa ikinä myytyä, kun koirat tuhoavat sen.

Karpo pissii lattioille jatkuvasti. Se juo mielestäni paljon, todella paljon. Harvemmassa ovat ne kerrat, joina pissa osuu edes paperille, nurmikosta puhumattakaan. Pissa on lähes aina lattialla. Lenkillä voidaan ihan hyvin olla tunti. Pissalle mennään vasta, kun päästään kotiovesta sisälle. Kämmenselkäni ovat alkaneet vaatia rasvausta jatkuvasta käsienpesusta johtuen.

Ja se rauhoittuminen! Minusta tuntuu siltä, että Karpo käy koko ajan kierroksilla. Rauhoittuminen on sille kirosana. Hupsu haluaisi vetäytyä päiväunille, mutta Karpo singahtelee sen selkään sohvalta. Haetutin varastosta metallihäkin. Karpo naukui häkissä eilen puoli tuntia ennen kuin ylipäätään hiljeni. Rauhallinen se ei ollut vielä siinäkään kohtaa.

Hupsun kanssa kiroilin pentuaikana kouluttamista (kiroan edelleen), sillä nirsolle lappalaiselleni ei kelvannut juuri mikään herkku. Ei varsinkaan kotioven ulkopuolisessa maailmassa. Karpolle kelpaisi, mutta koulutapa siinä koiranpentua, kun vanhempi koira häseltää ja rempoo omassa remmissään. Eikä se juuri auta, vaikka olisi mies taluttamassa vanhempaa koiraa. Karpon pitäisi saada kulkea Hupsun perskarvojen tuulahduksessa mukana.

Suunnitelmiahan minulla on. Olen suunnitellut, että alan ulkoilla Karpon kanssa ilman Hupsua. Olen suunnitellut, että rauhoittumista harjoitellaan päivittäin. Olen suunnitellut vähän sitä sun tätä. Ainoa suunnitelmani, jonka olen saanut vietyä toteuttamisasteelle, on ruoanlaittohetken komentohaukun sammuttaminen. Kun Karpo alkaa ääntelehtiä, minä keskeytän kaiken. Seison vain paikallani ja odotan hiljaisuutta. On hetkiä, joina tuntuu siltä, että yritykseni on alkanut tehota, ja on hetkiä, joina haluaisin vaipua epätoivoon.

Kenen idea olikaan hankkia toinen koira ja vieläpä koiranpentu?

Koiratarkkailua

Koiratarkkailua

On ollut melkoisen hauskaa seurata teinikoiran ja koiranpennun välistä kommunikaatiota ja niiden keskinäisen suhteen kehittymistä. Alun outous on vaihtunut penturytmitettyyn päiväaikatauluun ja Hupsu on alkanut ottaa kaiken irti pennun päiväuniajoista – nukkuen.

Valveilla ollessaan koirat keskustelevat aktiivisesti: Karpo hakee jatkuvasti rymyseuraa ja vastusteluistaan huolimatta Hupsu antaa aina lopulta periksi. Iltaa kohden teinipoika alkaa kuitenkin ärtyä monista päiväunistaan huolimatta ja iltasella esiintyy herkimmin kärhämöintiä. Välillä olohuoneen lattialla lojuukin kasa mustaa karvaa, jonka seasta kuuluu kiroilua kahdella eri äänellä.

Ruoka-aikaan koirien ruokailua on (ainakin vielä) vahdittava. Ahmatti-Karpon tyhjennettyä oman kuppinsa vauhdikkaasti, se siirtyisi mieluusti verkkaisemman Hupsun kupille. Vaikka Hupsu on alkanut syödä hitusen paremmin, ei se kuitenkaan napuistaan ole turhan tarkka. Mikäli Karpo pääsisi Hupsun kupille asti, Hupsu väistäisi kiltisti.

Sen sijaan herkut, ne ovat ihan oma tarinansa. Joka ikisen kerran, kun karvoille on tarjottu jotakin napuista poikkeavaa, syntyy pääasiassa sopuisan parivaljakon välille kitkaa. Herkun laatu määrää kitkan luonteen.

Mikäli kyseessä on ihan vain purutikku, nappaa Hupsu omansa, vie sen sohvalle, hotkii suihinsa ja suuntaa Karpon viereen vahtiin. Pienillä pentuhampailla syöminen kestää ja välillä se huomiokin saattaa herpaantua herkusta, jolloin Hupsu on haukkana paikalla. Sinne häviää Karpon osuus, joka jo ennestäänkin on vähäisempi kuin Hupsun.

Jos taas kyseessä on jokin extrahyvä – kuten pellonreunasta löydetyn peuranruhon pääkallo – on tilanne riitaisampi. Toinen syö herkkua, toinen vaatii sitä itselleen. Ymmärtäisin sen, jos kyse tosiaan olisi siitä, että vain toisella on syötävää, mutta näin ei suinkaan ole.

Hupsu kaivoi esimerkin peurankalloaarteen pari päivää sitten syreenipuskan juuresta ja esitteli sitä polleana ympäri pihamaata ravaten. Karpo kiinnostui löydöksestä ja sävyisästi lähti hippasille. Välillä kallosta käytiin vetotaistoakin, mutta sekin tapahtui vielä hyvässä hengessä. Lopputuloksena herkku levisi muutamaan osaan ja koirat ryhtyivät aterialle: Hupsu piti huolen pääosasta, Karpo alkoi järsiä leukaluuta. Kunnes yks, kaks! Karpo päätti haluta sen palasen, jota Hupsu sattui syömään. Siitähän se ärinä, kiroilu, irvistely ja hyökkiminen sitten alkoikin.

Onneksi minun tarvitsi puuttua tilanteeseen vain pariin otteeseen. Taitavat pojat keskustelivat toistensa kanssa ymmärrettävää koirakieltä ja vaikka touhu välillä näytti ja kuulosti hurjalta, ei todellista vaaraa ollut. Eniten huolissani olinkin Hupsun äkkinäisistä liikkeistä ja hypähtelystä. Missään nimessä en halunnut pennun jäävän 15-kiloisen Hupsun alle.

Ehkä parasta kahden koiran seuraamisessa on kuitenkin huomata, kuinka pentu todella ottaa mallia vanhemmasta koirasta. Erityisesti lenkeillä huomaa, kuinka Karpo aina välillä vilkaisee, mitä se Hupsu oikein tekee, ja herkästi sitten lähtee tekemään samaa. Matkimista tapahtuukin ihan kaikessa – aina haistelusta keppien järsimiseen ja varvikossa syöksähtelystä kalliokiipeilyyn. Välillä se elämä tosin pientä koiranpentua harmittaa. Ihan aina ei nimittäin lyhytjalkainen vauva pysy pitkäkoipisemman isoveljen matkassa.