Browsed by
Kategoria: Hapatuksia

Sairastuvan kauhu

Sairastuvan kauhu

Näin sairaslomalla sitä tulee mietittyä, miksi helkkarissa tulin hankkineeksi lemmikikseni poropaimenen. Lapin aakeilla laakeilla koiraeläimeltä vaadittava kestävyys muuttuu silmänräpäyksessä flunssaosaston painajaiseksi. Ensimmäistä kertaa (no ok, tämä oli vale) olen alkanut epäillä omaa täysjärkisyyttäni. Olisihan se niin paljon siistimpää, kun sairastuvalla seurana noruisi seurapiiripuudeli, jonka päivän kohokohta olisi kaivautua peittoni alle ottamaan päiväunet. Or maybe not.

Eilisen päivän lojuin sohvannurkassa. Katsoin Netflixistä löytämääni viikinkiaikaan sijoittuvaa sarjaa ja herkuttelin. Illansuussa hidastempoisuus alkoi ottaa Hupsua päähän ja päiväunilta minut herätettiin naamaa nuolaisten ja herkeämättä piipittäen. Räkä poskella kaivelin sohvan taakse vierineen pallon ja aloin leikittää koiraani. Energianpuruksi tämä ei toki riittänyt ja yötä kohden meno muuttui villimmäksi. Hupsu lähes raateli peittoani, jonka alla heiluttelin puolikoomassa sormiani saadakseni villipedon viihdytetyksi. Sitä sitten muita blogeja lueskellessani tulin ajatelleeksi, että niin, olisihan sitä tietenkin voinut väsyttää koiran nenähommillakin.

Tänään vointini on ollut eiliseen verrattuna parempi. Koska ilmakin on nätti, päätin lähteä Hupsun kanssa metsään juoksemaan. Tokikin ainoa juoksija oli Hupsu. Minä kun en juokse edes junalle. Ja niinhän se tuo puupökkelö juoksikin! Metsä oli täynnä hajuja, lumisia risukkoja, paikka paikoin märkiä polkuja. Siellä se karva-aasini paineli tuhatta ja sataa, eikä korvista ollut tietoakaan.

Kerran epäilin Hupsun kokonaan näyttäneen, miten lappalaiskoira ottaa omistajaltaan hatkat, kun sen peräpääpuuhka katosi mutkan taakse, eikä huuteluistani heti palannutkaan. Yhden kerran dyykkasin itse polvilleni pöpelikköön, kun Hupsu havaitsi puiden lomassa toisen koiran ja ihmisen – ihan vaan estääkseni teinikoirani ohjusvaihteen. Vain yhdesti ehdin ennakoida tilanteen Hupsu Huu-Haata tarkkaillen ja lopun matkaa se saikin kulkea remmissä. Kyllä se hieman sieppasi. Vielä vuosi sitten sain nimittäin kulkea metsässä rauhassa, muihin juuri törmäämättä.

Lentsusta huolimatta täytyy myöntää, että seurapiiripuudelit jäävät kakkoseksi huithapelilleni. Mikäs sen parempi (teko)syy viettää sairaslomalla muutama hetki kauniista ulkoiluilmasta nauttien kuin aktiviteettia tarvitseva koira?

Pilvi pieni pehmoinen ja pimpelipom

Pilvi pieni pehmoinen ja pimpelipom

Väliaikatalvi sitten saapui. Ihan ensilumi. Eikä mikään vesiräntäkeli niin kuin olisi etukäteen voinut veikata. Vielä muutama päivä sitten puistelin päätäni epäuskoisena, kun mieheni ilmoitti vaihtavansa autooni talvirenkaat. No, tänään se ei enää ollutkaan koominen idea. Päinvastoin!

En pidä talvesta. Ei minulla suoranaisesti ole mitään talvea vastaan, mutta inhoan lunta. Lumi näyttää kivalta maisemakuvissa puiden ollessa lumihunnussa ja hangen ollessa rikkumaton, mutta muuta iloa siitä ei minulle olekaan. Kaiken maailman lumityöt, auton putsaamiset ja sohjoiset jalkakäytävät ovat suoraan sanoen perseestä.

Vaan voitte kuvitella, että olen tuntemusteni kanssa yksin, kun astelen ulko-ovesta pihalle lapinkoiran kanssa.

Aamusta päästäessäni Hupsun aamupissalle takapihallemme, se tassutteli hieman epäröiden lumirajaan ja tutki kuonollaan muistista kadonnutta valkeaa maata. Nopeasti se rohkaistui tassuttelemaan terassihangen poikki ja melkein ravasi pissalle.

Iltapäivällä sen sijaan. No. Aluksi piti tietenkin taas tunkea kuono lumirajassa hankeen ja varmistua siitä, että tämä on nyt se sama juttu kuin aamulla. Sitten se alkoikin! Hirmuinen hepuliralli ympäri pihaa nuoskalumi pöllähdellen. Välillä sukellettiin, välillä kieriskeltiin. Kierrokset nousi tappiin ja sen yli – nanosekunneissa. Siinä meni loputkin köynnöskasvini poikki, lapsen muovinen pallo puhki ja puutarhakäsineeni hukkui hangen syövereihin. Pikkuperkeliö vauhdissa!

Olihan sitä toki hauska katsella, myönnettäköön.

’Vaan silti:

Mene lumi pois! Äläkä ainakaan lisäänny…

Ps. Hupsu on ilmoitettu Helsinki Winner -näyttelyyn joulukuun alkuun. 😉

Onnellinen koiranomistaja

Onnellinen koiranomistaja

Olen onnellinen koiranomistaja. Minulla on nimittäin koira, joka kuuntelee! Se kuuntelee niin tarkasti ja niin hyvin, että sen nippanappa tukasta erottuvien korvien kärjet venyvät pupunkorviksi ääniaaltojen rummuttaessa tärykalvoja. Jokaisen koiranomistajan unelma – Hupsu nimittäin kuuntelee vieraitakin ihmisiä. Kokeilehan vaan meillä käydessäsi napata makkarapaketti huomaamattomasti käteesi tai virkkoa ääneen, että jätit märän sateenvarjosi ULOS.

Olen onnellinen koiranomistaja myös siksi, että minulla on sisäpihasiisti koira. Sama se, millainen keli ulkona on. Lattialle ei tarpeita tehdä. Ei tehdä myöskään oman rivitaloasuntomme pihalle – ei, vaikka peräsuoli pullottaisi jo hyvän matkaa maata viistäen. Metsään se on päästävä kakkapuuhiin ja on aivan samantekevää, vaikka yrittäisi millaiseen kuumehoureiluun tahansa vedota. Mars, lontsaria toisen eteen!

Olen onnellinen koiranomistaja, koska minulla on syöppö koira. Sille maistuu herkku kuin herkku ja herkuksi käy jopa parsakaali. Joskus mietin, millaisen pullukan koirastani oikein kasvatan, kun niin mielellään sitä tarjoaisi (ja toisinaan tarjoaakin) siivun omastaan. Vaan annas olla, kun ruokakippoon murkinaa kippaat! Samat naposet lojuu kupissa kevyesti kolmatta päivää, vaikka muuta herkkua ei tarjoiltaisi. Yhden tai kaksi napoa voi ohi mennessään mukaansa napata, jotta pahin nälkä pysyy loitolla.

Olen erityisen onnellinen koiranomistaja. Minulla kun on mahtavaluonteinen koira! Se rakastaa lapsia, kaikkia eläimiä ja niitä aikuisiakin ihmisiä. Kiintymystään se osoittaa villisti hötkyillen, remmissä tempoen, kankustakin haukaten ja mahdottomasti vinkuen. Siinä kohtaa katoaa niin kuulo kuin syöppöys. Viimeinen tolkun hiven pöllähtää pilvenä korvista ja sulautuu ilmavirtaan.

Vaan onhan se kivaa – olla onnellinen koiranomistaja.

Luuseri ja sen koira – kliseistä kerrontaa

Luuseri ja sen koira – kliseistä kerrontaa

Jouduin puhaltamaan pelit ja tanssiaiset poikki ja heittämään hanskat niihin hukkunein hommin tiskiin. Aika ja voimavarat oli vedetty niin tiukille, ettei sitä tervepäinen kestä – ei sillä, että ylipäätään tervepäinen olisin. Aikani asioita pohdiskeltuani päätin, että lisäopiskelun mukamastarpeellisuus ei saa mennä ohi niistä minulle tärkeimmistä, oikeasti merkityksellisistä asioista; perheestä, Hupsusta ja palauttavista harrastuksista. Siispä päädyin lopulta (todella hurjanmonen opiskeluviikon jälkeen) ilmoittamaan ryhmänohjaajalleni, että keskeytän opintoni. Kyllähän se toki ja totta kai kirpaisi – luovuttaminen nimittäin – vaan kyllähän ne hartiat tavallaan huokaisi helpotuksesta. Tosin… kun sitä kerran saa, mitä tilaa, niin nyt poden kolikon kääntöpuolella itselleni hyvin tyypillistä riittämättömyyden tunnetta – luuserihousut jalassani.

No, hyvääkin tässä päätöksessäni ilman muuta on: saan esimerkiksi tulla töistä suoraan kotiin, eikä ole kiire mihinkään. Vaikka nukkuisin päikkärit työpäivän painajaisiksi, jää päivästä reippaasti aikaa seurustella niin perheen kuin koiran kanssa (osarin etuja). Kasaantuvien koulutehtävien stressikin katosi. Aivan kuin sitä ei koskaan olisi ollutkaan. Lisäksi tehty päätös kevensi oloa.

Tällä hetkellä epävakaat suunnitelmani ovatkin alkulukuvuoden paineista palautuminen ja työintoni säilyttäminen homeisista työnurkista huolimatta. Jahka olen levännyt mieleni uuteen eloon ja henkäykseen, palaan koiraharrastuspohdintojeni pariin. Ehkä me keksitään Hupsun kanssa jotakin kivaa yhteistä puuhastelua – joskin olen varsin vakuuttunut siitä, että meille olisi hyvä kerrata ihan vain perusjuttuja, niitä jokakoiran arkitaitoja.

Olen yllätyksekseni huomannut, että teini-iän saavuttanut Hupsu on kuitenkin kohtalaisen tottelevainen tapaus. Vaikka muut koirat saavatkin sen kierroksille ja vieraat ihmiset kiinnostavat hirvittävästi, on tottelevaisuus harvinaisen sujuvaa pienemmillä häiriöillä. Linnun perään Hupsu ei esimerkiksi jaksa pitkästi pinkoa, vaan lähtee mieluummin minun perääni huomattuaan minun jatkavan matkaani, ja omalta pihaltakin tullaan jo kohtalaisen hyvällä askelluksella kutsuttaessa sisälle. Ehkä me emme siis olekaan täysin toivoton kaksikko.

 

 

(Ja ei, en aio pyydellä anteeksi kauniita kliseitä, huippulaadukkaita kännykkäräpsyjä tai mitään muutakaan. Ihanaa viikkoa just Sulle!)

Ps. Varokaa metsässä liikkuessanne äkäisiä pistäviä perkeliöitä. Pistokset sattuu.

Korsorundilla

Korsorundilla

Tänään töiden jälkeen ketutti suurin piirtein ja noin kaikki. Siksi en päässyt kouluun asti. Sen sijaan suuntasin Hupsun kanssa päästelemään höyryjä Korsorundille. Tai ainakin melkein Korsorundille. Ei me nimittäin ihan Korsoon asti päästy, mutta vähän lievettä hipaistiin.

Mielialalle teki hyvää paitsi ulkoilla myös huomata, että metsiköityneestä elämäntyylistämme huolimatta muun muassa pyörien ohi me päästään jo aika kivasti. Ainakin siihen asti, kunnes pyörän päällä istuukin pikkuihminen. Pikkuihmiset kun olisivat niin kivoja!

Autot ja junat sivuutetaan ihan nätisti. Osa kävelijöistä ja hölköttelijöistäkin saa mennä – niin kauan kuin ojanpohjalla riittää haisteltavaa. Mutta ne koirat! Ne kaikki IHANAT muut koirat! Niiden ohi ei vain yksinkertaisesti voi mennä riekkumatta. Kaikkien kanssa pitäisi saada kuonotella ja painia. Siinä sitä sitten tuntee itsensä kovin huonoksi ja osaamattomaksi, kun ne kaikki IHANAT muut koirat kulkevat nätisti ohi, mutta meidän epeli tempoo ja vinkuu ja on ihan kahjona.

Sen siitä saa, kun ei paneudu koulutushommiin ja samoilee lähinnä metsissä. Katukuvassa liikkuvat mäyräkoirat, perhoskoirat, seropit ja terrierit ovat aivan liian vastustamattomia. Ainakin Hupsun mielestä.

Aivan koirakurjaksi lenkki ei kuitenkaan jäänyt. Hupsu pääsi nimittäin tekemään tuttavuutta vastaankävelevän lapinkoirakimulin kanssa. Riemukas kohtaaminen muuntui sen sileän tien painileikiksi ja vuotiainen tyttökaveri oli selvästi Hupsun lenkin kohokohta.

Harmi vain, että välittömästi, kun jatkoimme matkaa, tajusin tehneeni tervehtimistilanteessa(kin) virheen. Päästin nimittäin Hupelon tempomalla maaliinsa. Ensin kun olisi pitänyt istuttaa poika aloilleen ja sitten palkata kuonotteluluvalla.

Sisälläni asuva pieni koirankouluttajanalku tuntuu painuneen jo talvihorrokseen. Kunhan nyt ei vaan mitään ikiunia vetelisi. Onneksi Hupsu on kuitenkin kiltti ja sosiaalinen koiranalku! Elämä sen kanssa on suhteellisen helppoa, vaikka välillä tuleekin mentyä siitä kohdin, jossa aitaa ei ole ollenkaan.