Browsed by
Kategoria: Hapatuksia

Eläinlääkärissä

Eläinlääkärissä

Uskomatonta, miten hyvin suunniteltu aikataulutus ei koskaan olekaan yhtä onnistunut toteutusvaiheessa. Pari hassua mutkaa matkaan ja kaikki menee takuuvarmasti sen jälkeen kiirevauhdissa. Olin siis varannut Hupsulle tälle päivälle rokotusajan, johon minun piti ehtiä vallan mainiosti: töistä kotiin puolisen tuntia ja sen jälkeen melkein tunti aikaa ehtiä eläinlääkäriin, jonne ajaa kahdeksan minuuttia.

Kiireiseksi muuttuneesta aikataulustani huolimatta lähdimme vielä ihan hyvissä ajoin kotoa liikenteeseen – vaan kun puolivälissä matkaa muistin, että piti se Hupsun passikin ottaa matkaan. Uukkari lennosta. Melkein olisi voinut kuvitella, että teen sellaisia useinkin. Sen verran luontevasti se onnistui.

Onneksi passi oli siellä, missä pitikin! Paperiläpyskä povariin ja kohti eläinlääkäriä. Perillä olimme juuri tasan, emmekä melkein, silloin, kun pitikin. Ei siinä ollut aikaa jallitella Hupsua vaa’alle, vaan paino tarkastettiin lentämällä. Kerrankin kun olisi ollut eläinlääkäri aikataulussaan.

Vastaanottotiskin takana ihmeteltiin passia. Kummallisia päivämääriä. Siis yksivuotisrokotukseenko me olimme tulossa? No kyllä! Kulmia kurtistettuani se sitten välähti: Miksi ihmeessä minä säilytän Ragnarin passia siellä, missä Hupsunkin passin pitäisi olla? Eihän se nyt maailmaa kaatanut, saanhan minä haettua leiman myöhemminkin, vaan kun tunsin itseni typeräksi.

Eläinlääkärin huoneeseen Hupsu käveli muina miehinä. Muistista oli pyyhkiytynyt viime syksyn korvanputsauskauheudet. Hyvä niin. Käsikopelotutkimus pöydällä ei hätkäyttänyt. Niin paljon oli kaikkia ihania hajuja! Vaan se rokotus! Se piti huolen siitä, että ensi kerralla eläinlääkärin huoneeseen ei enää mennä rentona. Pienen koiran korvien välissä jylläsi pakokauhu lääkeaineen kirvellessä ihon alla.

Pääasia kuitenkin, että kaikki vaikutti olevan pienellä karvaeläimelläni mallillaan. Mitään pahaa sanottavaa ei eläinlääkärillä ollut. Turkin runsaus häntä tuntui hieman huvittavan. Onhan se Hupsu vähän sellainen… sähköpallo. Ainakin näin pakkasilla.

 

Buy a dog they said. It’ll be fun they said.

Buy a dog they said. It’ll be fun they said.

Innostuin eilen iltapäivällä siitä semmoisesta koirankoulutuksesta. Katselin nimittäin aikani kuluksi uusimpia Zak Georgen videoita YouTubesta. Niin! Ja katsoinhan minä myös niitä The Super Collies -videoitakin – niitä, joissa koirat suorastaan rakastavat työskentelyä omistajansa kanssa.

Pilkoin juustoa pieniksi paloiksi, napsautin namitaskun farkkujen vyölenkuraan ja toiselle puolen kiinnitin naksuttimen. Kaikkihan tietää, että siltä koirankouluttaja näyttää! Kaikki tietää! Kaikki! Paitsi Hupsu. Muutaman kerran sain sen ohjattua namikädellä vasemmalle puolelleni istumaan. Sitten se vain istahti keskelle olohuoneen mattoa ja käänteli päätään, kuunteli ääniä ulkoa. Hupsu ei suonut minulle edes vilkaisua. Katsekontaktista puhumattakaan.

Tyhmä koira! Tyhmä! Tyhmä! Tyhmä! Luovutin lähes samantien. Turhapa sitä on kouluttaa enää siinä vaiheessa, kun oma ”moti” muuttuu turhautuneisuudeksi. Seuraavaksi hankin jonkun… hitto! Vaikka LABBIKSEN!

Kyllähän se minun tunnekuohuni siitä laantui Pleikkarilla pelatessa. Hupsukin ryömi sohvan taakse nukkumaan.

Vaikka kuinka olen yrittänyt itselleni tapahtunutta analysoida ja perustella, pyörittää ympäri ja kääntää päälaelleen, en silti ole löytänyt motivaatiota uudelleen. Kiukkupäätökseni silti päätin pitää: en anna Hupsulle enää mitään ilmaiseksi! En mitään. Tai no… ehkä ruoan. Sen eteen se ei suostuisikaan temppuilemaan – ei ainakaan ennen sudennälkää ja välitöntä hengenlähtöuhkaa. Niin, että ei kyllä muuten meillä toimisi naput palkkanameina!

Siis ketä varten toi viltti olikaan sohvalle hankittu?

Tänään sen sijaan harrastin shoppailua. Tunneshoppailuakin. Ensimmäisenä kävin Pentikiltä hakemassa tuparilahjan serkulleni, mutta sitten alkoikin se vaikea osuus. Eksyin nimittäin elämäni ensimmäistä kertaa Hööksiin. Olin jo aiemmin netistä katsellut riimunaruja ja päättänyt hankkia sellaisen Hupsulle remmiksi. 3,5-metriselle liealle tuli hintaa hurjat melkein 7 euroa.

Sitten pyörin ja kahlasin ensin Hööksin koiratarvikekulmassa – turhaan. Yhtälailla ei-oota oli seinän takana Murren murkinassa. Kuinka vaikeaa onkaan löytää edullinen, leveä normipanta! Hyllyt kyllä senkin edestä notkuivat kapeita pantoja, puolikuristavia pantoja ja sikakalliita pantoja.

Lopuksi päätin suunnata vielä Petelle – Tammistossa kun anyway autollani pyörin ja polttoainetta tuhlasin. Sieltä sitten tarttuikin lopulta Rukan normipanta mukaan. Tosin se muutaman hassun euron säästö, jonka pantaostoksissani olin tehnyt, hukkui sitten koirannameihin ja alelaarista löydettyyn vinkuleluun.

Rakkaushetkiä

Rakkaushetkiä

Meidän arjessa on alkanut näkyä rutiineja: on niitä metsäisiä aamu-ulkoiluja, joita Hupsu vaatii oikeastaan vain perheen isännältä, ja on tietynlaisia tervehtimistapoja, jotka ovat jokaisen perheenjäsenen kohdalla erilaisia. Rutiinit arkiaamuisin valmistavat Hupsua rauhalliseen oleskeluun työpäivien ajaksi. Se tuntuu varsin hyvin oppineen, mitä arkisin tapahtuu.

Ehdottomasti paras rutiini näin ”mamman” näkökulmasta on joka-aamuinen rakkaushetkemme. Kun parin mutkan kautta istahdan sohvankulmaan heräilemään, kipuaa Hupsu viereeni rapsutettavaksi. Se retkottaa vuoroin sohvan käsinojan, vuoroin minun päälläni ja tarjoaa rintaröyhelöään takutettavaksi. Sitkeästi pieni rakkauspakkaukseni pysyttelee kiinni minussa – kunnes isäntä alkaa kiskoa kenkiä jalkaansa tai poikani ryhtyy aamupalalle.

Rakkaushetkiä on toki muulloinkin, mutta rutiiniksi asti ne eivät ole muodostuneet. Toisinaan Hupsu pelmahtaa tukka hulmuten viereeni minun katsellessa telkkaria tai käydessäni nukkumaan. Näin salaisesti supatellen voinkin todeta sinulle, että perheessämme olisi täysin turhaa käydä keskustelua siitä, kuka ihmisistä on Hupsulle tärkein – vaikka se muutoin koko perheen, oikeammin koko maailman, koira onkin.

Rakkaushetkiä viikonloppuusi!

Kaikkihan niitä ilotulitusraketteja rakastaa!

Kaikkihan niitä ilotulitusraketteja rakastaa!

Aikatauluni kiskoi eilen tiukille. Selvisin nimittäin ruokakaupasta kotiin kellon ollessa kymmentä vaille kuusi illalla. Välittömästi autosta ulos hypättyäni jossakin pamahti ja minulle tuli kiire sisälle. Ei ollut Hupsu eteisessä vastassa häntä heiluen – se oli kavunnut eteisen kaapin kenkätilaan, kenkien taakse piiloon.

Ei Hupsua onneksi tarvinnut sieltä pois houkutella, vaan minut nähtyään se kömpi piilopaikastaan ihan oma-aloitteisesti. Levottomana se kulki perässäni ja halusi liimautua jalkoihini kiinni.

Kun pauke hetkeä myöhemmin alkoi kunnolla, piti Hupsun hieman pöhistä. Pöhinä vaimeni kuitenkin nopeasti ja muuttui stressiläähätykseksi. Vuoroin Hupsu arkaili jalkojeni välissä, vuoroin sohvalla kiinni kyljessäni tai mieheni ja minun välissä.

Silittelin Hupsun selkää ja rintaa katse tiukasti telkkariin porattuna. Elokuvaan keskittymisestäni ei tosin halunnut alkuun tulla mitään, koska pohdin koko ajan mielessäni, mikä on oikea tapa toimia tilanteessa. Epävarmuuteni koiranomistajana kaihersi mieltäni. Pelkäsin koko ajan, että teen jotakin väärin ja Hupsu-parka kärsii lopunikäänsä osaamattomuuteni seurauksena.

Olin jo ehtinyt aloittaa toisen elokuvan ennen kuin Hupsu alkoi hieman rauhoittua: se otti etäisyyttä jalkoihini ja siirtyi kaluamaan luutaan. Nukkumaan se ei kuitenkaan kyennyt väsymyksestään huolimatta, mutta olin hyvilläni jo siitäkin, että stressitaso oli laskenut sen verran, että Hupsu kykeni syömään.

Puolenyönpauke ahdisti Hupsun uudelleen. Ei kelvannut edes nakki, kun se peruutti jälleen luokseni ja liimautui minuun kiinni. Onneksi voimakkain pauke ei kestänyt kovin pitkään. Vähitellen paukahdusten äänet harvenivat ja hiljaisina hetkinä Hupsu ummisti silmiään. Kahden aikaan koko ruokakuntamme kömpi unille, eikä Hupsunkaan tarvinnut kauaa unta odotella.