Browsed by
Kategoria: Hapatuksia

Karponalyysi

Karponalyysi

Viikko vauva-arkea takana ja tuntuu siltä, että tämän äitipandan pitäisi saada parit kunnon yöunet näyttääkseen taas karhuemolta. Ilman niitä tummia lautasia silmien ympärillä nimittäin. Huomasin ne, kun säikähdin itseäni tänään auton taustapeilistä.

Koiranpennut ovat edelleen ihania, mutta yhä edelleen olen sitä mieltä, että pentuaika saisi kestää viikon. Toki on ollut omalla tavallaan helpompaa, kun Hupsu on viihdyttänyt uutta tulokasta – tahtomattaankin toisinaan – vaan onhan tässäkin omat haasteensa. Alkuhuuman jälkeen on esimerkiksi yleistynyt poikien keskinäinen nahistelu: Ai, otit tuon lelun, no juuri sen lelun minäkin haluan, ja tuo luusi on varmasti paremman makuinen kuin tämä minun samanlainen.

Voi olla, että aika kultaa muistot, mutta mielestäni Karpo on enemmän riiviö kuin mitä Hupsu saman ikäisenä oli. Hupsu toki käytti hampaitaan paljon meihin ihmisiin, koska kukaan ei ollut opettamassa koiratapoja, mutta en muista yhyttäneeni sitä ikinä esimerkiksi tuolinjalkojen järsimisestä.

No. Ainakin se on varmaa, että Karpo on Hupsua äänekkäämpi eläjä. Se ilmoittaa kimakalla räksyhaukullaan nälkänsä, kakkahätänsä ja tylsyytensä. Se räksyttää kukissa pyörivät herhiläiset ja leluja pöllivän Hupsun. Välillä tuntuu siltä, että se on äänessä kaiken hereilläoloaikansa. Onneksi se nukkuu vielä paljon.

Karpo on myös häkellyttävän ahne koira. Ainakin siltä tuntuu niukkaruokaisen Hupsun rinnalla. Parissa päivässä pikkukaveri oppi luoksetulokutsun ja herkkukaapin sijainnin. Vaikka metsässä vapaana juokseminen onkin Karpon mielestä hauskaa, on aina vähintään yhtä hauskaa tulla kutsusta luokseni hakemaan namipalkka. Ja oikeastaan sama pätee omalla pihallakin: Hupsun kanssa leikkiminen ja puskien repiminen on kivaa, mutta välillä täytyy käydä haukkaamassa maassa lojuvaa omenaa tai mansikanvarressa roikkuvaa herkkua.

Päättäväisyyttäkin Pikku-Karposta löytyy: siinä, missä Hupsu kipusi sohvalle ensimmäisen kerran kymmenviikkoisena, teki Karpo sen jo kahdeksanviikkoisena, lisäksi Hupsun pentuajoista lähtien kestänyt varovaisuus on moninkertainen varomattomuus Karpon kohdalla. Olen aina naureskellut holtittomasti koheltaville koirille, sillä yksikään niistä ei ole ollut omani, mutta tällä hetkellä pelkään pahinta ja toivon, että Karpon hurjapäisyys on vain ohimenevä vaihe. Ihan satavarma en ole, mutta saattaisi näyttää siltä, että vasemmasta yläkulmurista on pieni siru kärjestä jo lohjennut.

Lopuksi vielä vinkki toista koiraa harkitseville: vanha koira opettaa pentua hyvässä ja pahassa, mutta myös pentu voi opettaa vanhaa koiraa. Nimittäin pari aamua sitten löysin molemmat karvatuholaiseni aidatusta istutuspenkistä, jonne Hupsu ei ennen pennun tuloa ikinä mennyt.

Kiinalainen halpispehmolelu

Kiinalainen halpispehmolelu

Minulla on kotonani koira. Suomenlapinkoira. Se on oikein sievä ja satunnaisesti hyvätapainen, melkoinen pehmo se sen sijaan on aina. Kotona se osaa olla tosi nätisti. Sillä on siis hyvät kotikoiran tavat: sisäsiisteys yltää omalle pihalle, ovikelloa ei haukuta, vieraat rakastetaan ja kotiin jäädään yksin rauhallisena. Eivät ne kaikki taidot tokikaan priimaa ole – kyllähän meillä esimerkiksi kerjätään ruokapöydästä ja komennetaan kimakasti haukkumalla.

Vaikka viimeisimmällä mökkireissullani häpesin silmät päästäni korvatonta ikiliikkujaani, joka päätti herättää isäni naisystävän kuudelta aamulla lätkäisemällä tassut naamalle, on pieni suomenlapinkoirani melkoisen täydellinen teinari. Kotikoirakoulu on vaiheessa, mutta timanttisia hetkiä mahtuu arkeen silloin tällöin.

Minulla on kotonani myös pehmolelu. Kiinalainen halpispehmolelu. Siltä se ainakin näyttää ja aika paljon kuulostaakin. Vajaan vuorokauden aikana se on pissannut lattialleni kerran, muutaman kerran pissapaperille, se on piipannut ikäväänsä ja herätellyt minut yöllä parin tunnin välein, se on oksentanut ruohoa ja suomenlapinkoirani karvoja ja onpa se vähän teroitellut hampaitaankin vääriin paikkoihin.

Niin. Minulla on kotonani suomenlapinkoira ja kiinalainen halpispehmolelu. Toistaiseksi ne vielä nukkuvat eri puolilla huonetta. Pehmolelu kyllä menisi koiran kylkeen nukkumaan, mutta koira pakenee paikalta. Koiran katseessa on havaittavissa hitunen stressiä ja paljullinen väsymystä, ehkä aavistus epätoivoakin välillä. Sitä kun sattuu olemaan teinipoika, ei tuollaisiin vauvoihin oikein osaa vielä suhtautua. Sitä paitsi pehmolelu haisee kummalliselle. T-O-D-E-L-L-A kummalliselle. Ei siitä hajusta oikein osaa päätellä edes sitä, onko kyseessä tyttö vai poika – kyllähän sillä toki pippeli on, mutta kovin se pissii kuin tytöt.

Oikeasti. Kivaahan se on, kun kotona on taas koiranpentu – suloinen pikkuriiviö. Nenä allergiasta tukossa ja pennun urpoillessa pahojen parissa muistaa kyllä arvostaa sitä kotikoirantavat omaavaa suomenlapinkoiraakin (ehkä jopa enemmän kuin aiemmin).

Tervetuloa hullujenhuoneelle juuri meidän perheeseen, Karpo!

Koiraelämäonnea

Koiraelämäonnea

Kävelin Hupsun kanssa hämärtyvässä metsässä. Aurinko oli jo painunut horisontin taakse ja ilma oli viilentynyt hurjasti kahteenkymmeneenkahteen asteeseen. Edelleen liian lämmin, mutta naamani ei enää sulanut rinnuksilleni, eikä Hupsu tehnyt läähätyskuolemaa.

Lähemmäs puoli tuntia käveltyämme havahduin liikkeeseen sivustallani. Supikoira nosti varvikon keskellä päätään, vain reilun metrin päässä meistä. Se livahti pakosalle nopeammin kuin olin prosessoinut näköhavaintoni ja Hupsu syöksyi vauhdilla sen perään. (Virallisen tiedonantoni mukaan: remmi lipesi otteestani.)

Äänestä päätellen Hupsu ei kauas juossut, mutta eipä se kieltoihinikaan reagoinut. Kimakasti se haukkui metsän pimeydessä. Hapuilin jo taskustani puhelintani ja laitoin sovelluksen paikantamaan Hupsua. Ennen kuin paikannus oli onnistunut oli metsä ympärilläni hiljentynyt. Kajautin ilmoille vielä yhden epätoivoisen luoksetulokutsun, jota onnekseni seurasi pusikon rapina ja koiramainen läähätys. Hupsu tuli onnesta vauhkona takaisin luokseni.

Vaikka pieni epätoivonliekki ehtikin sisälläni syttyä, oli tilanne niin nopeasti ohi, etten sen suuremmin ehtinyt pelästyä. Ehkäpä asiaan vaikutti sekin, että Hupsun kehonkieli ei viestittänyt aggressiota, vaan vaikutti siltä, että se oli viettiensä kuljettamana ryhtynyt epätoivoiseen paimennusyritykseen. Kyllähän se kimakka komentohaukkukin siihen suuntaan viittasi.

Loppulenkin kävelimme hissuksiin. Suuntasin metsästä katulamppujen alle, emmekä törmänneet moneenkaan ulkoilijaan. Hellitin otteeni taluttimesta vasta, kun pääsimme turvallisesti kotiovesta sisälle. Hupsu kellahti nukkumaan – mitälie supikoirantuoksuisia unia katselemaan.

Tänään heräsin aamulla seitsemänpintaan. Sänkyyni oli kömpinyt karvaeläin, joka hyvin kevyesti lipaisi kielellään nenänpäätäni. Silmäni avattuani näin edessäni iloisesti häntäänsä heiluttavan Hupsun. Sen kehonkieli viestitti, että uusi, ihana päivä on alkanut.

 

Kuka on vaihtanut mun koiran?

Kuka on vaihtanut mun koiran?

Ei nimittäin kyllä vaihdeta takaisin!

Ihan kuin Hupsu olisi kuullut järjen äänen kutsuvan ja ihan kuin se olisi jopa ottanut siitä kiinni – varovaisesti, mutta kiinni kuitenkin. Koristeena olleet korvatkin ovat alkaneet toimia. Satunnaisesti, mutta toimivat silti!

Käytiin Hupsun kanssa viime viikolla koirakoulun irtotunnilla. Se oli jokin nätistinäyttelyssä-teemainen. Nakin kutsuva voima oli ihmeellinen. Niin ihmeellinen, etten ennen ole vastaavaa Hupsun kanssa kokenut. Vaikka odottelu oli edelleen yhtä kamalaa kuin ennenkin, oli koirani kuulolla. Se kuuli kyllä nakkien kutsun.

Pariin otteeseen olen Hupsun kanssa viime aikoina kotiutunut siten, etten ole parkkipaikalla jaksanut kytkeä koiraa remmiin. Siitä huolimatta olemme päässeet kotiovelle uhmauksitta. Tänään oli se toinen kerta ja Hupsu tepasteli nätisti rinnallani. Jälleen oli taskussa nakkia, eikä nirso koirani voinut vastustaa niiden kutsua.

Oikeastaan tämä ihmeellisyyksien ketju alkoi lomareissullamme: sillä, josta viimeksi kirjoittelin. Jätinpä vain tuolloin kirjoittamatta Maailman Mahtavimmasta Hupsusta. Siispä kerron sinulle nyt tuon pieneen hetkeen mahtuvan, lyhyen tarinan.

Hupsu 1v 6kk

Istuimme porstuan rappusilla rupattelemassa niitä näitä – minä ja äitini. Katseeni harhaili hämärtyvän pihamaan yllä, kosteasta heinänkorresta toiseen aina metsänreunaan ja takaisin. Ihan yhtäkkiä rauhan rikkoi Hupsun säpsähdys. Mitään sanomatta se säntäsi porstuasta matkaan. Kohotin katsettani juuri sen verran, että ehdin havaita liikettä metsänreunassa. Hätäkarjaisin Hupsun perään ”ei”. Pysähdys. Hupsu oli pysähtynyt niille sijoilleen, keskelle pihaa ja minä ehdin nähdä, kuinka peura loikkasi takaisin metsän hämärään.

Hupsu jäi tuijottamaan metsänelävän perään. Se tuijotti, muttei liikkunut. Kutsuin Hupsua. Kutsuin uudestaan. Koira vain kääntyi hieman katsomaan minua. Peuran aiheuttama kiihtymys ei ollut vielä tasaantunut riittävästi. Varovasti kysäisin pihan keskellä seisovalta koiraltani ”mitä täällä on”. Karvaiset tassut lähtivät minua kohti.

Voi! Kuinka ylpeä olinkaan pienestä karvalapsestani.

Olen yhä.

Kuvakulma: Maailmaan mä avaraan

Kuvakulma: Maailmaan mä avaraan

Juhannus on taputeltu, keskikesä ohitettu. Nyt voi alkaa odotella syksyä. Vai joulua? Mitenkäs se kliseisesti menikään? Samapa tuo, sillä Suomessa kesä harvemmin on juhannuksena ohi – päinvastoin. Hikoilua on aivan varmasti vielä tiedossa.

Hupsu on saanut muutaman päivän nauttia maalaismaisemista ja meri-ilmasta. Onnellinen ja väsynyt koirani makaa tällä hetkellä silmät ummessa keittiön ruokapöydän alla. Kyljellään. Se ei välitä liikehdinnästä niin kauan kuin minä istun paikallani. Ulos mennessäni Hupsu seuraa minua orjallisesti. Se kantaa lelun nurmikolle, käy pötkölleen ja sisälle palatessa nappaa lelun jälleen mukaansa.

Lelukanniskelua on viime aikoina esiintynyt kotonakin. Lelu suussa pihalle, lelu suussa sisälle. Naurahdinkin tänään, että pitäähän se jokaisella koiralla turvalelu olla. Sitä paitsi… Hupsu rakastaa karvaista pehmopalloaan. Se on yhtä aikaa pehmolelu ja pallo. Voiko sitä karvakorvani enempää toivoakaan?

Paitsi lihaa. Ja grilliherkkuja. Ja kalaa. Ja oikeastaan sitä kaikkea, mitä ihminen – aivan sama kuka – on milloinkin suuhunsa laittamassa. Omat naput eivät kelpaa. Tällä hetkellä en sitä tosin ihmettelekään: juhannusherkuttelu mansikkakakkuineen on kuulunut myös Hupsun juhannukseen.

Onnellinen seikkailijakoira
Juhannuspäivän synttärikakulla käytiin – ihasteltiin mertakin.
Näkymä merelle
Punkinperkele iski Hupsun silmäluomeen ja sai luomen turpoamaan.
Mansikkakakkua ja suklaakääretorttua
Leikkejä ihmisveikan kanssa vesisateessa
Juhannusaattona tuuli – juhannuskoivut kaatuivat tuon tuosta ja tavan takaa.
Ihanan karvapallon lisäksi Hupsu järsi keppejä ja tikkuja, rakastui löytämäänsä peuransorkkaan ja näpisti kassistani hirvennahkapururullan.
…jos mennä voisin vaeltamaan…