Browsed by
Kategoria: Kotona

Mölypojat

Mölypojat

Jos Hupsu saisi päättää, elämä olisi yhtä juustosiivua ja ulkoilua. Ojanpohjalla könyäminen lienee pojan mielestä parasta – siellähän on kokonainen hajumaailma pitkässä heinikossa! Siis kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Sitäkin parempaa tosin on, jos saa viilettää vapaana ilman typeriä remmirajoitteita. Harmistus vain, ettei Hupsu tajua, että jokaisella metsäretkellä saa ihmissydän olla syrjällään, kun lapinpoika kiitää hurmoksessaan jyrkkää kallionrinnettä alas – ihan vain, koska voi.

Jos Karpo taas saisi päättää, elämä olisi syömistä ja harakoiden paimentamista aamusta iltaan ja illalla pitäisi sitten saada käpertyä ihmisjalkaa vasten nukkumaan rapsutuksia saaden. Hajut on ihan kivoja, mutta eivät itsetarkoitus, ja metsässäkin voi aina jonkin matkaa juosta Hupsun perässä – lopulta pitää kuitenkin palata ihmisjalkojen lähelle, etteivät ne vaan poistu paikalta ilman maailman suurinta tissiposkea. (Ennen luulin, että Hupsua suurempaa tissiposkea ei voi ollakaan!)

Syksyn viileys on saanut karvakaksikon viihtymään aiempaa enemmän omalla pihalla. Se on oikeastaan mukavaa. Minä saan touhuta omiani sisällä koirien touhutessa omiaan pihalla. Naapurusto tosin ei välttämättä arvosta koirakonsertointia, mutta olen päättänyt olla välittämättä siitä. Eiväthän nuo nyt kuitenkaan aamusta iltaan pihalla mölyä, eikä möly ole täysin tauotontakaan.

PAITSI kun harakat lentelevät pihapuissa. Niille on huudettava. Karpon on huudettava. Kimakasti ja kuuluvasti. Enkä yhtään ihmettelisi, vaikka harakanpojat pyörisivät pihassamme ihan vain koiria kiusatakseen. (Haluaisin sanoa ”Karpoa kiusatakseen”, mutta Karpo on opettanut myös Hupsun harakkajahtiinsa.)

Syysiltojen pimetessä olen yrittänyt myös hieman pohtia tulevia näyttelyitä, mutten ole saanut mitään päätöksiä tehtyä. Sikäli mikäli jos lukuun ei lasketa sitä, että päätin olla viemättä kumpaakaan pojista joulukuussa Messariin. Sen sijaan onnistuin varaamaan Hupsulle ajan luonnetestiin kuukauden päähän ja sitä odotan jo kauhunsekaisella innolla.

Kuvakulma: Oma piha

Kuvakulma: Oma piha

Muutama kuukausi siihen meni, mutta muutama viikko sitten saimme vihdoin omakotitalomme pihalle pystytettyä koira-aitauksen. Tilaa on hieman enemmän kuin rivitalopihallamme oli ja pojat ovatkin nauttineet täysin rinnoin painimisesta, kiihdytysajoista ja kaivuuhommista. Välillä pihalla toki kelpaa ihan vain köllötelläkin, mutta satunnaiset harakkavieraat pitää haukkua pystyyn ja naapuruston lajitovereiden kanssa täytyy saada vaihtaa kuulumisia. Epäilyttäviä (ja siksi myös haukuttavia) asioita ovat niin ikään omalla tontillaan liikuskelevat naapurit sekä omalle tontille kerran viikossa tunkeutuva roskakuski.

Vielä toukokuussa ajattelin, että tässä kuussa ryhdistäydyn ja kirjoittelen artikkelisarjan otsikolla ”Koirani kesäkuu”, mutta suunnitelmat eivät aina mene niin nappiin kuin toivoisi. Jos nyt alkaisin juttuja aiheesta kirjoittaa, olisi sisältö hyvinkin olematon oman jaksamattomuuteni takia. Ehkäpä vielä jonain päivänä elämäni asettuu sen verran takaisin raiteilleen, että pääsen blogissakin parempaan rytmiin, mutta tällä kertaa kiitän ja kuittaan puhtaasti kuvasarjalla.

Mukavaa ja huoletonta kesää!

Muista juoda riittävästi vettä.

Puutarhurointia angervon alla
Karpo = KRP = Keskusrikospoliisi
Piha on täynnä ihania KÄPYJÄ!
Yksi suosikkileluja ikinä. Aroma Dog.
Hupsu kertoo Karpolle, että mun.
Hyttysiä. Hyttysiä kaikkialla.
Turkinhoitohommien laiminlyönti johtaa resupetteri-luukkiin.
Veljesrakkautta
Karpo ja Upea Häntä
Välillä juostaan, välillä painitaan – ja sitten välillä tapellaan, jotta voidaan hetken päästä aloittaa sama rumba uudestaan.
”Haleja, saatana!”
Kaikkihan niitä ilotulitusraketteja rakastaa!

Kaikkihan niitä ilotulitusraketteja rakastaa!

Aikatauluni kiskoi eilen tiukille. Selvisin nimittäin ruokakaupasta kotiin kellon ollessa kymmentä vaille kuusi illalla. Välittömästi autosta ulos hypättyäni jossakin pamahti ja minulle tuli kiire sisälle. Ei ollut Hupsu eteisessä vastassa häntä heiluen – se oli kavunnut eteisen kaapin kenkätilaan, kenkien taakse piiloon.

Ei Hupsua onneksi tarvinnut sieltä pois houkutella, vaan minut nähtyään se kömpi piilopaikastaan ihan oma-aloitteisesti. Levottomana se kulki perässäni ja halusi liimautua jalkoihini kiinni.

Kun pauke hetkeä myöhemmin alkoi kunnolla, piti Hupsun hieman pöhistä. Pöhinä vaimeni kuitenkin nopeasti ja muuttui stressiläähätykseksi. Vuoroin Hupsu arkaili jalkojeni välissä, vuoroin sohvalla kiinni kyljessäni tai mieheni ja minun välissä.

Silittelin Hupsun selkää ja rintaa katse tiukasti telkkariin porattuna. Elokuvaan keskittymisestäni ei tosin halunnut alkuun tulla mitään, koska pohdin koko ajan mielessäni, mikä on oikea tapa toimia tilanteessa. Epävarmuuteni koiranomistajana kaihersi mieltäni. Pelkäsin koko ajan, että teen jotakin väärin ja Hupsu-parka kärsii lopunikäänsä osaamattomuuteni seurauksena.

Olin jo ehtinyt aloittaa toisen elokuvan ennen kuin Hupsu alkoi hieman rauhoittua: se otti etäisyyttä jalkoihini ja siirtyi kaluamaan luutaan. Nukkumaan se ei kuitenkaan kyennyt väsymyksestään huolimatta, mutta olin hyvilläni jo siitäkin, että stressitaso oli laskenut sen verran, että Hupsu kykeni syömään.

Puolenyönpauke ahdisti Hupsun uudelleen. Ei kelvannut edes nakki, kun se peruutti jälleen luokseni ja liimautui minuun kiinni. Onneksi voimakkain pauke ei kestänyt kovin pitkään. Vähitellen paukahdusten äänet harvenivat ja hiljaisina hetkinä Hupsu ummisti silmiään. Kahden aikaan koko ruokakuntamme kömpi unille, eikä Hupsunkaan tarvinnut kauaa unta odotella.

Kitinäpäivä

Kitinäpäivä

Heräsin tänäänkin aamulla vastaanottamaan naskalihyökkäyksen: sormet, nenä ja poninhäntä saivat pikkupenturiehan verran kyytiä. Eihän se auttanut kuin nousta ylös ja tarjota tilalle sallittuja puruleluja, jotka eivät heilutteluistani ja huiskutteluistani huolimatta kuitenkaan kelvanneet. Aamutarpeet poika teki nätisti ulos ja ilokseni olenkin saanut todeta, että aika vähän tarvitsee kotona pissalammikoita siivoilla: pissat osuvat sisätiloissa pääsääntöisesti ”lattiavaipoille” ja paljon me käydään pihallakin, jonne Hupsu ei arista tehdä ollenkaan. Kakat on ensimmäistä aamua lukuunottamatta tehty joka kerta ulos.

Aamuruoka ei jostain syystä pojalle tänään kelvannut – kuten ei kelvannut eilen iltaruoatkaan, tai millään muullakaan ruokailukerralla liotettu nappulapöperö. Syömättömyyden (ja oman laiskuuteni) takia päätin siis kokeilla, josko purkkiruoka maistuisi paremmin. Aamupäivästä lähdimmekin kyläilemään Peten koiratarvikkeeseen.

Autoilu meni mallikkaasti vauvelin nukkuessa menomatkalla sylissäni ja tulomatkalla jaloissani – mutkat ja töyssyt eivät pienen unia häirinneet. Peten koiratarvikkeessa poika sai osakseen ihastelua ja rapsutuksia, ja saipa se muutaman makupalankin yhdeltä myyjältä. Sen verran myymälä oli kuitenkin hajuineen, äänineen ja ihmisineen Hupsun mielestä jännä paikka, ettei pieni halunnut omin jaloin kävellä. Kotiin päästyämme laitoin kuppiin juuri ostettua purkkiruokaa ja nopeasti se kuppi sitten tyhjenikin.

Iltapäivän alkupäässä käväisimme Hupsun kanssa taas metsikönreunassa. Ajattelin, että menisimme hieman pitemmällekin, mutta Hupsu näytti olevan eri mieltä. Se alkoi hepulileikkiä vasta, kun palasimme riittävän lähelle kotioveamme (siihen samaan paikkaan kuin eilen). Hauskaa sillä näytti kuitenkin olevan: pieni, kömpelö koiranpentu törmäili, kompasteli ja pyörähteli milloin mihinkäkin suuntaan. Välillä Hupsu kävi maistelemassa housunlahjettanikin ja tarjosin tilalle aina jonkin pienen risun – risut Hupsu jemmasi joka kerran johonkin mielestään hyvään paikkaan ja petasi varvikkoa siihen päälle. Hassu otus.

Tämän päivän touhuja on hieman varjostanut Hupsun jatkuva piippaus. En ole vielä oikein saanut irti, mistä se johtuu, koska sitä on esiintynyt niin sisällä kuin ulkonakin – ja erilaisissa tilanteissa. Ehkä pojalla on ollut nälkä. Ehkä hätä. Ehkä se on alkanut kaivata emoaan ja on jonkinlaisessa murroksessa meille asettumisensa kanssa. Toivottovasti huominen on pienellä helpompi päivä.

Tänään onnistuin alivalottamaan kaikki kuvani. Sain pelastettua Photoshopilla vain muutaman otoksen käytettäväksi.