Browsed by
Kategoria: Koulutusjuttuja

Rauhoitu jo, riiviö!

Rauhoitu jo, riiviö!

Lueskelin blogistani Hupsun alkutaipaleen postauksia, ikään kuin hakien sieltä vahvistusta sille, että koiranpennut ovat ärsyttäviä, mutta että se vaihe menee ohi. Kyllähän minä muistankin olleeni turhautunut Hupsuun ja Hupsun kanssa tekemiseen aina aika-ajoin, mutta Karpon kohdalla tuntuu siltä, että blogini antaa kovin auvoisen kuvan pentuajasta.

Hupsun pentuaikana tuskailin teräviä naskaleita kiinni läskeissäni, sen muistan kuin eilisen päivän. Turhauduin siitä, että se piipitti ja oli nirso. Siltikään en muista, että Hupsun kanssa olisin ollut helisemässä pissalätäköistä lattialla tai rauhoittumisongelmista. Ehkä ne eivät ole olleet päälimmäisenä mielessäni, ehkä ne ovat olleet vähäisiä. Ihan oikeasti en muista.

Karpo ei piipitä. Karpo haukkuu kimakasti. Se vaatii ruokaa, se vaatii Hupsua leikkimään, se vaatii leluja, se vaatii Hupsun suusta herkkuja. Kimakalla komentohaukulla, joka vihloo korvia – kuin joku työntäisi tylsää poranterää ohimooni.

Karpo ei myöskään teroittele naskaleitaan minun nahkaani. Se roikkuu Hupsun karvoissa. Viikon päästä näyttelyssä esiintyvä Hupsuni alkaa näyttää harvakarvaiselta menninkäiseltä. Toisaalta kyllä ajattelen, että aivan se ja sama, kunhan hampaat eivät ole kiinni minussa. Hupsun karva kyllä kasvaa takaisin.

Samalla tavallaan kuitenkin toivon, että hampaita teroiteltaisiin minun nahkaani – ei ruokapöydän jalkaan, jalkalistoihin, laatikonvetimiin ja sohvan kankaaseen. Mieheni kysyy toistuvasti, miten tämän asunnon saa ikinä myytyä, kun koirat tuhoavat sen.

Karpo pissii lattioille jatkuvasti. Se juo mielestäni paljon, todella paljon. Harvemmassa ovat ne kerrat, joina pissa osuu edes paperille, nurmikosta puhumattakaan. Pissa on lähes aina lattialla. Lenkillä voidaan ihan hyvin olla tunti. Pissalle mennään vasta, kun päästään kotiovesta sisälle. Kämmenselkäni ovat alkaneet vaatia rasvausta jatkuvasta käsienpesusta johtuen.

Ja se rauhoittuminen! Minusta tuntuu siltä, että Karpo käy koko ajan kierroksilla. Rauhoittuminen on sille kirosana. Hupsu haluaisi vetäytyä päiväunille, mutta Karpo singahtelee sen selkään sohvalta. Haetutin varastosta metallihäkin. Karpo naukui häkissä eilen puoli tuntia ennen kuin ylipäätään hiljeni. Rauhallinen se ei ollut vielä siinäkään kohtaa.

Hupsun kanssa kiroilin pentuaikana kouluttamista (kiroan edelleen), sillä nirsolle lappalaiselleni ei kelvannut juuri mikään herkku. Ei varsinkaan kotioven ulkopuolisessa maailmassa. Karpolle kelpaisi, mutta koulutapa siinä koiranpentua, kun vanhempi koira häseltää ja rempoo omassa remmissään. Eikä se juuri auta, vaikka olisi mies taluttamassa vanhempaa koiraa. Karpon pitäisi saada kulkea Hupsun perskarvojen tuulahduksessa mukana.

Suunnitelmiahan minulla on. Olen suunnitellut, että alan ulkoilla Karpon kanssa ilman Hupsua. Olen suunnitellut, että rauhoittumista harjoitellaan päivittäin. Olen suunnitellut vähän sitä sun tätä. Ainoa suunnitelmani, jonka olen saanut vietyä toteuttamisasteelle, on ruoanlaittohetken komentohaukun sammuttaminen. Kun Karpo alkaa ääntelehtiä, minä keskeytän kaiken. Seison vain paikallani ja odotan hiljaisuutta. On hetkiä, joina tuntuu siltä, että yritykseni on alkanut tehota, ja on hetkiä, joina haluaisin vaipua epätoivoon.

Kenen idea olikaan hankkia toinen koira ja vieläpä koiranpentu?

Kuka on vaihtanut mun koiran?

Kuka on vaihtanut mun koiran?

Ei nimittäin kyllä vaihdeta takaisin!

Ihan kuin Hupsu olisi kuullut järjen äänen kutsuvan ja ihan kuin se olisi jopa ottanut siitä kiinni – varovaisesti, mutta kiinni kuitenkin. Koristeena olleet korvatkin ovat alkaneet toimia. Satunnaisesti, mutta toimivat silti!

Käytiin Hupsun kanssa viime viikolla koirakoulun irtotunnilla. Se oli jokin nätistinäyttelyssä-teemainen. Nakin kutsuva voima oli ihmeellinen. Niin ihmeellinen, etten ennen ole vastaavaa Hupsun kanssa kokenut. Vaikka odottelu oli edelleen yhtä kamalaa kuin ennenkin, oli koirani kuulolla. Se kuuli kyllä nakkien kutsun.

Pariin otteeseen olen Hupsun kanssa viime aikoina kotiutunut siten, etten ole parkkipaikalla jaksanut kytkeä koiraa remmiin. Siitä huolimatta olemme päässeet kotiovelle uhmauksitta. Tänään oli se toinen kerta ja Hupsu tepasteli nätisti rinnallani. Jälleen oli taskussa nakkia, eikä nirso koirani voinut vastustaa niiden kutsua.

Oikeastaan tämä ihmeellisyyksien ketju alkoi lomareissullamme: sillä, josta viimeksi kirjoittelin. Jätinpä vain tuolloin kirjoittamatta Maailman Mahtavimmasta Hupsusta. Siispä kerron sinulle nyt tuon pieneen hetkeen mahtuvan, lyhyen tarinan.

Hupsu 1v 6kk

Istuimme porstuan rappusilla rupattelemassa niitä näitä – minä ja äitini. Katseeni harhaili hämärtyvän pihamaan yllä, kosteasta heinänkorresta toiseen aina metsänreunaan ja takaisin. Ihan yhtäkkiä rauhan rikkoi Hupsun säpsähdys. Mitään sanomatta se säntäsi porstuasta matkaan. Kohotin katsettani juuri sen verran, että ehdin havaita liikettä metsänreunassa. Hätäkarjaisin Hupsun perään ”ei”. Pysähdys. Hupsu oli pysähtynyt niille sijoilleen, keskelle pihaa ja minä ehdin nähdä, kuinka peura loikkasi takaisin metsän hämärään.

Hupsu jäi tuijottamaan metsänelävän perään. Se tuijotti, muttei liikkunut. Kutsuin Hupsua. Kutsuin uudestaan. Koira vain kääntyi hieman katsomaan minua. Peuran aiheuttama kiihtymys ei ollut vielä tasaantunut riittävästi. Varovasti kysäisin pihan keskellä seisovalta koiraltani ”mitä täällä on”. Karvaiset tassut lähtivät minua kohti.

Voi! Kuinka ylpeä olinkaan pienestä karvalapsestani.

Olen yhä.

Hophop…

Hophop…

…ja oho! Mehän eletään jo kesäkuuta. Kirjoittajan blokki jatkuu aina vain ja sen mukana blogin hiljaiselo. Jutunjuurta ei synny – vaan eipä se ihme ole, kun neljän seinän sisällä mökittää.

Myönnettäköön myös, että olen laiskasti lukenut seuraamiani blogeja. Välillä käväisee mielessä, että nyt voisi lukaista, ja sitten ajatus unohtuu yhtä nopeasti kuin se syntyikin. Saattaisin syyttää tästä teinien kanssa viettämääni peruskoulun lukuvuotta, jos edes hitusen uskoisin sen olevan syynä saamattomuudelleni. Ehkä se kuitenkin on vain niin, että olen synnynnäisesti saamaton. Laiska.

Hupsun olen kuitenkin onnistunut pitämään hengissä helteisistä päivistä huolimatta. Se vähä, mitä olemme hieman viileämmillä säillä ulkoilleet, ollaan  yritetty treenata hihnakäytöstä: kun remmi kiristyy liikaa, pysähdyn ja odotan paikallani – siihen asti, että Hupsu palaa istumaan vierelleni ja ottaa kontaktin.

Alkuunhan se oli toki hidasta (vain pari kertaa alussa Hupsulle kerroin, mitä siltä haluan), vaan eilen mentiin jo kohtalaisen nopeilla hoksottimilla. En vain ole tunnettu pitkäjänteisyydestäni, joten kun minua alkaa tympäistä jatkuva pysähtely, olen alkanut päästää suustani jonkin sortin äännähdyksen, jonka Hupsu on oppinut tulkitsemaan himmauskäskyksi.

Pari äksönipäivääkin on kuluneiden parin viikon aikana ollut. Melkein-appiukon pihassa Hupsu pääsi yhtenä sunnuntaina tekemään tuttavuutta kahden labbiksen kanssa ja viime viikonloppuna se pääsi rouvaskoirien käskytettäväksi. Ei sillä, että Hupsu mitään olisi uskonut.

Kovasti olen yrittänyt pohdiskella, mitä Hupsun kanssa nyt kesällä keksisin tehdä. Aikaa näin työttömänä olisi, vaan valuuttaa ei. Ja jos nyt euroja sattuisikin ylimääräisenä tilillä lojumaan… niin no… Jotain siitä saamattomuudesta saatoin jo kertaalleen mainita. 😉

Buy a dog they said. It’ll be fun they said.

Buy a dog they said. It’ll be fun they said.

Innostuin eilen iltapäivällä siitä semmoisesta koirankoulutuksesta. Katselin nimittäin aikani kuluksi uusimpia Zak Georgen videoita YouTubesta. Niin! Ja katsoinhan minä myös niitä The Super Collies -videoitakin – niitä, joissa koirat suorastaan rakastavat työskentelyä omistajansa kanssa.

Pilkoin juustoa pieniksi paloiksi, napsautin namitaskun farkkujen vyölenkuraan ja toiselle puolen kiinnitin naksuttimen. Kaikkihan tietää, että siltä koirankouluttaja näyttää! Kaikki tietää! Kaikki! Paitsi Hupsu. Muutaman kerran sain sen ohjattua namikädellä vasemmalle puolelleni istumaan. Sitten se vain istahti keskelle olohuoneen mattoa ja käänteli päätään, kuunteli ääniä ulkoa. Hupsu ei suonut minulle edes vilkaisua. Katsekontaktista puhumattakaan.

Tyhmä koira! Tyhmä! Tyhmä! Tyhmä! Luovutin lähes samantien. Turhapa sitä on kouluttaa enää siinä vaiheessa, kun oma ”moti” muuttuu turhautuneisuudeksi. Seuraavaksi hankin jonkun… hitto! Vaikka LABBIKSEN!

Kyllähän se minun tunnekuohuni siitä laantui Pleikkarilla pelatessa. Hupsukin ryömi sohvan taakse nukkumaan.

Vaikka kuinka olen yrittänyt itselleni tapahtunutta analysoida ja perustella, pyörittää ympäri ja kääntää päälaelleen, en silti ole löytänyt motivaatiota uudelleen. Kiukkupäätökseni silti päätin pitää: en anna Hupsulle enää mitään ilmaiseksi! En mitään. Tai no… ehkä ruoan. Sen eteen se ei suostuisikaan temppuilemaan – ei ainakaan ennen sudennälkää ja välitöntä hengenlähtöuhkaa. Niin, että ei kyllä muuten meillä toimisi naput palkkanameina!

Siis ketä varten toi viltti olikaan sohvalle hankittu?

Tänään sen sijaan harrastin shoppailua. Tunneshoppailuakin. Ensimmäisenä kävin Pentikiltä hakemassa tuparilahjan serkulleni, mutta sitten alkoikin se vaikea osuus. Eksyin nimittäin elämäni ensimmäistä kertaa Hööksiin. Olin jo aiemmin netistä katsellut riimunaruja ja päättänyt hankkia sellaisen Hupsulle remmiksi. 3,5-metriselle liealle tuli hintaa hurjat melkein 7 euroa.

Sitten pyörin ja kahlasin ensin Hööksin koiratarvikekulmassa – turhaan. Yhtälailla ei-oota oli seinän takana Murren murkinassa. Kuinka vaikeaa onkaan löytää edullinen, leveä normipanta! Hyllyt kyllä senkin edestä notkuivat kapeita pantoja, puolikuristavia pantoja ja sikakalliita pantoja.

Lopuksi päätin suunnata vielä Petelle – Tammistossa kun anyway autollani pyörin ja polttoainetta tuhlasin. Sieltä sitten tarttuikin lopulta Rukan normipanta mukaan. Tosin se muutaman hassun euron säästö, jonka pantaostoksissani olin tehnyt, hukkui sitten koirannameihin ja alelaarista löydettyyn vinkuleluun.

Diagnoosina huonokoiranomistajasyndrooma (maluscanisdominusinfirmitas)

Diagnoosina huonokoiranomistajasyndrooma (maluscanisdominusinfirmitas)

Olen surkea koirankouluttaja. Itse asiassa olen surkea koiranomistajakin! Annoin Hupsun saikun laiskistuttaa itseni motivaatiottomaksi möykyksi ja nyt kärsin siitä. Jatkuvasti väsyttää. Olen tahdoton eliö, tohvelieläin, joka sohvannurkassa tuijottaa aivottomana Wallanderia. Ah! Ihana Netflix.

Kyllä minä hieman olen räpistellyt. Olen päättänyt, että nyt opetellaan taas vähän aktiivisemmaksi. Tavoite tässä kohtaa elämää olisi ihan vain niinkin mitätön asia kuin kaksi lenkkiä päivässä. Kirottu rivitaloasuminen! Kuinka helppoa se onkaan päästää koira omalle, aidatulle pihalle tarpeilleen.

Mitään ei ole harjoiteltu. Ei ainakaan mitenkään järjestelmällisesti. Mieheni on opettanut pennun antamaan tassua (siitä mies onkin erityisen ylpeä) ja nyt on vuorossa kieriminen. Jos minulta kysytään, voisi perheeni olla vielä hieman aktiivisempi koiraelämässämme. Saisin minäkin välillä hengähdystauon – ihan niin kuin niitä ei muka olisi viime viikkoina ollut. Vaikka harjoittelu on ollut olematonta, olemme kuitenkin vahvistaneet kontaktia. Metsässä. Olen antanut Hupsun juoksennella vapaana silläkin uhalla, että joku tulee vastaan. Jos kakara on vintannut liikaa, olen vaihtanut suuntaa. Se on omiaan vahvistamaan kontaktia.

Ja olenhan minä myös oppinut jo vähän lukemaan koiraani. Tyhmä se on kuin saapas (no oikeasti ei todellakaan ole!) ja korvat sillä on vain koristeena. On se silti niin ihana. Ikkariomakin vielä! Tänään esimerkiksi annoin sen pitkän aikaa höyrytä Kiiran ja Muusan kanssa ennen kuin edes yritin pyytää sitä kontaktiin. Olemme ottaneet luoksetulokontaktivihjeeksi ”täällä”. Järki meni, kun ”tule” koki inflaation. Ei auttanut, vaikka kuinka ripitin perhettäni siitä, että koira oppii sanan merkityksettömäksi. Nyt on miestä kielletty käyttämästä täällä -vihjettä, lapselle sitä ei ole edes mainostettu.

Tänään mentiin viimein koirakouluunkin. Kurssikaveripennut olivat kasvaneet hurjasti. Kuulemma Hupsukin. Kolme viikkoa on pitkä aika pennun elämässä. Ja voi! kuinka ylpeä olin karvalapsestani! Se otti kontaktia niin hienosti, eikä se ollenkaan hötkyillyt, vaikka karvakamut treenailivat lähelläkin. Raukkaparalla taisi olla nälkä, kun niin namit voittivat kaiken. Vasta ihan tunnin viimemetreillä alkoi keskittyminen herpaantua, vaan onhan se 55 minuuttia pitkä aika aikuisellekin koiralle keskittyä.

Tunnin alkuun koin kauhunsekaisia tunteita. Niin sievän seuruuradan kouluttaja keskelle huonetta järjesti. Ajattelin pienessä mielessäni, että tuosta me ei selvitä mitenkään. Eihän me herraisä olla harjoiteltu vieressä kävelemistä kuin parilla kurssikerralla. Onneksi pelko oli turha. Hienostihan Hupsu siitä suoriutui. Paljon hienommin kuin minä, joka olin täysin aikaan ja paikkaan orientoitumaton. (Hyvä, että muistin edes koiran ottaa mukaan lähtiessäni tunnille!)

Nyt onkin tiedossa pieni paussi koirakouluun. Periaatteessa tämänpäiväinen kurssikerta oli viimeinen, mutta kouluttajan loman jälkeen me saadaan vielä käydä parilla rästikerralla. Täytyykin alkaa katsella, josko lähtisi jollekin toiselle kurssille syksyllä. Vielä vain en tiedä, mikä työtilanteeni tulee olemaan (huomenna on työhaastattelu!) ja olenko lähdössä iltaopintoihin (paikka koulunpenkillä on). Liikaa kysymysmerkkejä.