Browsed by
Kategoria: Koulutusjuttuja

Hophop…

Hophop…

…ja oho! Mehän eletään jo kesäkuuta. Kirjoittajan blokki jatkuu aina vain ja sen mukana blogin hiljaiselo. Jutunjuurta ei synny – vaan eipä se ihme ole, kun neljän seinän sisällä mökittää.

Myönnettäköön myös, että olen laiskasti lukenut seuraamiani blogeja. Välillä käväisee mielessä, että nyt voisi lukaista, ja sitten ajatus unohtuu yhtä nopeasti kuin se syntyikin. Saattaisin syyttää tästä teinien kanssa viettämääni peruskoulun lukuvuotta, jos edes hitusen uskoisin sen olevan syynä saamattomuudelleni. Ehkä se kuitenkin on vain niin, että olen synnynnäisesti saamaton. Laiska.

Hupsun olen kuitenkin onnistunut pitämään hengissä helteisistä päivistä huolimatta. Se vähä, mitä olemme hieman viileämmillä säillä ulkoilleet, ollaan  yritetty treenata hihnakäytöstä: kun remmi kiristyy liikaa, pysähdyn ja odotan paikallani – siihen asti, että Hupsu palaa istumaan vierelleni ja ottaa kontaktin.

Alkuunhan se oli toki hidasta (vain pari kertaa alussa Hupsulle kerroin, mitä siltä haluan), vaan eilen mentiin jo kohtalaisen nopeilla hoksottimilla. En vain ole tunnettu pitkäjänteisyydestäni, joten kun minua alkaa tympäistä jatkuva pysähtely, olen alkanut päästää suustani jonkin sortin äännähdyksen, jonka Hupsu on oppinut tulkitsemaan himmauskäskyksi.

Pari äksönipäivääkin on kuluneiden parin viikon aikana ollut. Melkein-appiukon pihassa Hupsu pääsi yhtenä sunnuntaina tekemään tuttavuutta kahden labbiksen kanssa ja viime viikonloppuna se pääsi rouvaskoirien käskytettäväksi. Ei sillä, että Hupsu mitään olisi uskonut.

Kovasti olen yrittänyt pohdiskella, mitä Hupsun kanssa nyt kesällä keksisin tehdä. Aikaa näin työttömänä olisi, vaan valuuttaa ei. Ja jos nyt euroja sattuisikin ylimääräisenä tilillä lojumaan… niin no… Jotain siitä saamattomuudesta saatoin jo kertaalleen mainita. 😉

Buy a dog they said. It’ll be fun they said.

Buy a dog they said. It’ll be fun they said.

Innostuin eilen iltapäivällä siitä semmoisesta koirankoulutuksesta. Katselin nimittäin aikani kuluksi uusimpia Zak Georgen videoita YouTubesta. Niin! Ja katsoinhan minä myös niitä The Super Collies -videoitakin – niitä, joissa koirat suorastaan rakastavat työskentelyä omistajansa kanssa.

Pilkoin juustoa pieniksi paloiksi, napsautin namitaskun farkkujen vyölenkuraan ja toiselle puolen kiinnitin naksuttimen. Kaikkihan tietää, että siltä koirankouluttaja näyttää! Kaikki tietää! Kaikki! Paitsi Hupsu. Muutaman kerran sain sen ohjattua namikädellä vasemmalle puolelleni istumaan. Sitten se vain istahti keskelle olohuoneen mattoa ja käänteli päätään, kuunteli ääniä ulkoa. Hupsu ei suonut minulle edes vilkaisua. Katsekontaktista puhumattakaan.

Tyhmä koira! Tyhmä! Tyhmä! Tyhmä! Luovutin lähes samantien. Turhapa sitä on kouluttaa enää siinä vaiheessa, kun oma ”moti” muuttuu turhautuneisuudeksi. Seuraavaksi hankin jonkun… hitto! Vaikka LABBIKSEN!

Kyllähän se minun tunnekuohuni siitä laantui Pleikkarilla pelatessa. Hupsukin ryömi sohvan taakse nukkumaan.

Vaikka kuinka olen yrittänyt itselleni tapahtunutta analysoida ja perustella, pyörittää ympäri ja kääntää päälaelleen, en silti ole löytänyt motivaatiota uudelleen. Kiukkupäätökseni silti päätin pitää: en anna Hupsulle enää mitään ilmaiseksi! En mitään. Tai no… ehkä ruoan. Sen eteen se ei suostuisikaan temppuilemaan – ei ainakaan ennen sudennälkää ja välitöntä hengenlähtöuhkaa. Niin, että ei kyllä muuten meillä toimisi naput palkkanameina!

Siis ketä varten toi viltti olikaan sohvalle hankittu?

Tänään sen sijaan harrastin shoppailua. Tunneshoppailuakin. Ensimmäisenä kävin Pentikiltä hakemassa tuparilahjan serkulleni, mutta sitten alkoikin se vaikea osuus. Eksyin nimittäin elämäni ensimmäistä kertaa Hööksiin. Olin jo aiemmin netistä katsellut riimunaruja ja päättänyt hankkia sellaisen Hupsulle remmiksi. 3,5-metriselle liealle tuli hintaa hurjat melkein 7 euroa.

Sitten pyörin ja kahlasin ensin Hööksin koiratarvikekulmassa – turhaan. Yhtälailla ei-oota oli seinän takana Murren murkinassa. Kuinka vaikeaa onkaan löytää edullinen, leveä normipanta! Hyllyt kyllä senkin edestä notkuivat kapeita pantoja, puolikuristavia pantoja ja sikakalliita pantoja.

Lopuksi päätin suunnata vielä Petelle – Tammistossa kun anyway autollani pyörin ja polttoainetta tuhlasin. Sieltä sitten tarttuikin lopulta Rukan normipanta mukaan. Tosin se muutaman hassun euron säästö, jonka pantaostoksissani olin tehnyt, hukkui sitten koirannameihin ja alelaarista löydettyyn vinkuleluun.

Diagnoosina huonokoiranomistajasyndrooma (maluscanisdominusinfirmitas)

Diagnoosina huonokoiranomistajasyndrooma (maluscanisdominusinfirmitas)

Olen surkea koirankouluttaja. Itse asiassa olen surkea koiranomistajakin! Annoin Hupsun saikun laiskistuttaa itseni motivaatiottomaksi möykyksi ja nyt kärsin siitä. Jatkuvasti väsyttää. Olen tahdoton eliö, tohvelieläin, joka sohvannurkassa tuijottaa aivottomana Wallanderia. Ah! Ihana Netflix.

Kyllä minä hieman olen räpistellyt. Olen päättänyt, että nyt opetellaan taas vähän aktiivisemmaksi. Tavoite tässä kohtaa elämää olisi ihan vain niinkin mitätön asia kuin kaksi lenkkiä päivässä. Kirottu rivitaloasuminen! Kuinka helppoa se onkaan päästää koira omalle, aidatulle pihalle tarpeilleen.

Mitään ei ole harjoiteltu. Ei ainakaan mitenkään järjestelmällisesti. Mieheni on opettanut pennun antamaan tassua (siitä mies onkin erityisen ylpeä) ja nyt on vuorossa kieriminen. Jos minulta kysytään, voisi perheeni olla vielä hieman aktiivisempi koiraelämässämme. Saisin minäkin välillä hengähdystauon – ihan niin kuin niitä ei muka olisi viime viikkoina ollut. Vaikka harjoittelu on ollut olematonta, olemme kuitenkin vahvistaneet kontaktia. Metsässä. Olen antanut Hupsun juoksennella vapaana silläkin uhalla, että joku tulee vastaan. Jos kakara on vintannut liikaa, olen vaihtanut suuntaa. Se on omiaan vahvistamaan kontaktia.

Ja olenhan minä myös oppinut jo vähän lukemaan koiraani. Tyhmä se on kuin saapas (no oikeasti ei todellakaan ole!) ja korvat sillä on vain koristeena. On se silti niin ihana. Ikkariomakin vielä! Tänään esimerkiksi annoin sen pitkän aikaa höyrytä Kiiran ja Muusan kanssa ennen kuin edes yritin pyytää sitä kontaktiin. Olemme ottaneet luoksetulokontaktivihjeeksi ”täällä”. Järki meni, kun ”tule” koki inflaation. Ei auttanut, vaikka kuinka ripitin perhettäni siitä, että koira oppii sanan merkityksettömäksi. Nyt on miestä kielletty käyttämästä täällä -vihjettä, lapselle sitä ei ole edes mainostettu.

Tänään mentiin viimein koirakouluunkin. Kurssikaveripennut olivat kasvaneet hurjasti. Kuulemma Hupsukin. Kolme viikkoa on pitkä aika pennun elämässä. Ja voi! kuinka ylpeä olin karvalapsestani! Se otti kontaktia niin hienosti, eikä se ollenkaan hötkyillyt, vaikka karvakamut treenailivat lähelläkin. Raukkaparalla taisi olla nälkä, kun niin namit voittivat kaiken. Vasta ihan tunnin viimemetreillä alkoi keskittyminen herpaantua, vaan onhan se 55 minuuttia pitkä aika aikuisellekin koiralle keskittyä.

Tunnin alkuun koin kauhunsekaisia tunteita. Niin sievän seuruuradan kouluttaja keskelle huonetta järjesti. Ajattelin pienessä mielessäni, että tuosta me ei selvitä mitenkään. Eihän me herraisä olla harjoiteltu vieressä kävelemistä kuin parilla kurssikerralla. Onneksi pelko oli turha. Hienostihan Hupsu siitä suoriutui. Paljon hienommin kuin minä, joka olin täysin aikaan ja paikkaan orientoitumaton. (Hyvä, että muistin edes koiran ottaa mukaan lähtiessäni tunnille!)

Nyt onkin tiedossa pieni paussi koirakouluun. Periaatteessa tämänpäiväinen kurssikerta oli viimeinen, mutta kouluttajan loman jälkeen me saadaan vielä käydä parilla rästikerralla. Täytyykin alkaa katsella, josko lähtisi jollekin toiselle kurssille syksyllä. Vielä vain en tiedä, mikä työtilanteeni tulee olemaan (huomenna on työhaastattelu!) ja olenko lähdössä iltaopintoihin (paikka koulunpenkillä on). Liikaa kysymysmerkkejä.

Vähemmän ärsyttävä koirakoululainen

Vähemmän ärsyttävä koirakoululainen

Käytiin tänään iltapäivällä treenailemassa kontaktia ulkosalla. Serkkuni treenaili tällä kertaa molempia koiriaan, joten lopuksi Hupsu pääsi vihdoin tekemään tuttavuutta Kiirankin kanssa. Itse kontaktitreeni meillä sujui hyvin vaihtelevasti.

Iltasella oli sitten vielä koirakoulun tunti, neljäs jo. Hyvillä fiiliksillä lähdin liikenteeseen, vaikka viimeksi kotiuduinkin itku kurkussa. Yllätyksekseni tunti meni kuitenkin Hupsun osalta jopa hyvin.

Tänäänkin me treenailtiin tunnilla kontaktia (paikallaan ja seuruussa), mutta erityisen ilahtunut olin, kun tajusin, että namipalkka ei välttämättä ole aina se tehokkain. Siispä palkkailin Hupsua tänään namien lisäksi innokkaan kehumisen ja rapsuttelun kombolla sekä lelulla ja leikillä. Myös namit toimivat lopputunnista hyvin, kun saatiin kokeilla uusia nameja kouluttajan varastoista. Nirso koirani kaipaakin siis vaihtelua ja vauhtia.

Hupsun kierroksetkaan eivät tänään nousseet ihan mahdottomiksi. Poitsu saikin hyvän alun tunnille, kun aloiteltiin pihalla jo ennen tunnin alkua kontaktitreenejä ja tunnin aikana se sai lisäksi ihmetellä muiden pentujen toimia. Toki Hupsu äityi pomppimaan ja vinkumaan odotteluajalla, niin kovin se olisi halunnut leikkiä kurssikamujen kanssa, mutta saatiin myös todella onnistuneita suorituksia häiriötekijöistä huolimatta.

Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen niin pikkukoirakoululaiseeni kuin itseeni. Mukavaksi osoittautuneen koulupäivän parasta antia oli ehdottomasti se, että opin ymmärtämään koiraani taas hitusen paremmin.

Koirakoululaisen kolmannen oppitunnin jälkimainingit

Koirakoululaisen kolmannen oppitunnin jälkimainingit

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, että piti ihan koiranpennun myynti-ilmoitusta ruveta kirjoittelemaan. Ikää penikalla on kohta neljä kuukautta, perusterve ja ajallaan rokotettukin. Hyvällä ruoalla on pidetty ja melkein on sisäsiisti – tai ehkä ei. Ainakin se on ihan kiva… nukkuessaan.

Omapäisyyttä löytyy enemmän kuin New Yorkista asukkaita, itsetietoisuudella ei ole mitään rajoja. Perkuleen naskalit ovat niin terävät, että niillä voi lävistää ihan mitä tahansa – vaikka sitten tarttis peruskallioon reikää tehdä. Samaan pakettiin mahtuu kymmenkunta kuorma-autollista häsläystä ja ydinvoimalan verran energiaa. Oikein valjastettuna oiva apu omavaraiseen sähköntuotantoon.

Kouluttamalla tästä saattaisi saada kelpokoirakansalaisen, mutta kouluttaminen kysyy pitkiä hermoja. Niin pitkiä, että samassa matkassa ehtii Telluksen matkata viidesti ympäri. Koirakoulua en kouluttamisen tueksi suosittele, sillä muiden ihmisten ja koirien läheisyydessä lyö virtapiikki sulakkeet nollille. Siinä ei enää auta kärrynpyörät, ei superherkut, ei niin yhtään mikään. Korvat on kiinni ja aivotoiminta kulkee suljetussa putkilossa.

Kovasti kysyy tämän pennun kanssa eläminen mustaakin synkempää huumoria ja masokismiin kannattaa olla kallellaan, jotta arjesta saa edes jotakin nautintoa. Selviytyminenkin saa aivan uuden merkityksen, kun yrittää vältellä käsivarsiin ilmestyviä kirveleviä naarmuja ja yllätyshyökkäyksiä kohti kasvoissa törröttävää uloketta. Vitsit alkavat olla vähissä viimeistään siinä kohtaa, kun hyperaktiivinen pomppupallo viskoo kielloista huolimatta kukkamullatkin ruukuista lattialle.

Vaan ehkä minä en sittenkään tätä myy… Mistäpä minä sen jälkeen marisisin ja valittaen kirjoittelisin? Olkaa siis rauhassa. Ei teistä kukaan tätä pikkuperkelettä vaivoikseen saa!