Browsed by
Kategoria: Koulutusjuttuja

Diagnoosina huonokoiranomistajasyndrooma (maluscanisdominusinfirmitas)

Diagnoosina huonokoiranomistajasyndrooma (maluscanisdominusinfirmitas)

Olen surkea koirankouluttaja. Itse asiassa olen surkea koiranomistajakin! Annoin Hupsun saikun laiskistuttaa itseni motivaatiottomaksi möykyksi ja nyt kärsin siitä. Jatkuvasti väsyttää. Olen tahdoton eliö, tohvelieläin, joka sohvannurkassa tuijottaa aivottomana Wallanderia. Ah! Ihana Netflix.

Kyllä minä hieman olen räpistellyt. Olen päättänyt, että nyt opetellaan taas vähän aktiivisemmaksi. Tavoite tässä kohtaa elämää olisi ihan vain niinkin mitätön asia kuin kaksi lenkkiä päivässä. Kirottu rivitaloasuminen! Kuinka helppoa se onkaan päästää koira omalle, aidatulle pihalle tarpeilleen.

Mitään ei ole harjoiteltu. Ei ainakaan mitenkään järjestelmällisesti. Mieheni on opettanut pennun antamaan tassua (siitä mies onkin erityisen ylpeä) ja nyt on vuorossa kieriminen. Jos minulta kysytään, voisi perheeni olla vielä hieman aktiivisempi koiraelämässämme. Saisin minäkin välillä hengähdystauon – ihan niin kuin niitä ei muka olisi viime viikkoina ollut. Vaikka harjoittelu on ollut olematonta, olemme kuitenkin vahvistaneet kontaktia. Metsässä. Olen antanut Hupsun juoksennella vapaana silläkin uhalla, että joku tulee vastaan. Jos kakara on vintannut liikaa, olen vaihtanut suuntaa. Se on omiaan vahvistamaan kontaktia.

Ja olenhan minä myös oppinut jo vähän lukemaan koiraani. Tyhmä se on kuin saapas (no oikeasti ei todellakaan ole!) ja korvat sillä on vain koristeena. On se silti niin ihana. Ikkariomakin vielä! Tänään esimerkiksi annoin sen pitkän aikaa höyrytä Kiiran ja Muusan kanssa ennen kuin edes yritin pyytää sitä kontaktiin. Olemme ottaneet luoksetulokontaktivihjeeksi ”täällä”. Järki meni, kun ”tule” koki inflaation. Ei auttanut, vaikka kuinka ripitin perhettäni siitä, että koira oppii sanan merkityksettömäksi. Nyt on miestä kielletty käyttämästä täällä -vihjettä, lapselle sitä ei ole edes mainostettu.

Tänään mentiin viimein koirakouluunkin. Kurssikaveripennut olivat kasvaneet hurjasti. Kuulemma Hupsukin. Kolme viikkoa on pitkä aika pennun elämässä. Ja voi! kuinka ylpeä olin karvalapsestani! Se otti kontaktia niin hienosti, eikä se ollenkaan hötkyillyt, vaikka karvakamut treenailivat lähelläkin. Raukkaparalla taisi olla nälkä, kun niin namit voittivat kaiken. Vasta ihan tunnin viimemetreillä alkoi keskittyminen herpaantua, vaan onhan se 55 minuuttia pitkä aika aikuisellekin koiralle keskittyä.

Tunnin alkuun koin kauhunsekaisia tunteita. Niin sievän seuruuradan kouluttaja keskelle huonetta järjesti. Ajattelin pienessä mielessäni, että tuosta me ei selvitä mitenkään. Eihän me herraisä olla harjoiteltu vieressä kävelemistä kuin parilla kurssikerralla. Onneksi pelko oli turha. Hienostihan Hupsu siitä suoriutui. Paljon hienommin kuin minä, joka olin täysin aikaan ja paikkaan orientoitumaton. (Hyvä, että muistin edes koiran ottaa mukaan lähtiessäni tunnille!)

Nyt onkin tiedossa pieni paussi koirakouluun. Periaatteessa tämänpäiväinen kurssikerta oli viimeinen, mutta kouluttajan loman jälkeen me saadaan vielä käydä parilla rästikerralla. Täytyykin alkaa katsella, josko lähtisi jollekin toiselle kurssille syksyllä. Vielä vain en tiedä, mikä työtilanteeni tulee olemaan (huomenna on työhaastattelu!) ja olenko lähdössä iltaopintoihin (paikka koulunpenkillä on). Liikaa kysymysmerkkejä.

Vähemmän ärsyttävä koirakoululainen

Vähemmän ärsyttävä koirakoululainen

Käytiin tänään iltapäivällä treenailemassa kontaktia ulkosalla. Serkkuni treenaili tällä kertaa molempia koiriaan, joten lopuksi Hupsu pääsi vihdoin tekemään tuttavuutta Kiirankin kanssa. Itse kontaktitreeni meillä sujui hyvin vaihtelevasti.

Iltasella oli sitten vielä koirakoulun tunti, neljäs jo. Hyvillä fiiliksillä lähdin liikenteeseen, vaikka viimeksi kotiuduinkin itku kurkussa. Yllätyksekseni tunti meni kuitenkin Hupsun osalta jopa hyvin.

Tänäänkin me treenailtiin tunnilla kontaktia (paikallaan ja seuruussa), mutta erityisen ilahtunut olin, kun tajusin, että namipalkka ei välttämättä ole aina se tehokkain. Siispä palkkailin Hupsua tänään namien lisäksi innokkaan kehumisen ja rapsuttelun kombolla sekä lelulla ja leikillä. Myös namit toimivat lopputunnista hyvin, kun saatiin kokeilla uusia nameja kouluttajan varastoista. Nirso koirani kaipaakin siis vaihtelua ja vauhtia.

Hupsun kierroksetkaan eivät tänään nousseet ihan mahdottomiksi. Poitsu saikin hyvän alun tunnille, kun aloiteltiin pihalla jo ennen tunnin alkua kontaktitreenejä ja tunnin aikana se sai lisäksi ihmetellä muiden pentujen toimia. Toki Hupsu äityi pomppimaan ja vinkumaan odotteluajalla, niin kovin se olisi halunnut leikkiä kurssikamujen kanssa, mutta saatiin myös todella onnistuneita suorituksia häiriötekijöistä huolimatta.

Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen niin pikkukoirakoululaiseeni kuin itseeni. Mukavaksi osoittautuneen koulupäivän parasta antia oli ehdottomasti se, että opin ymmärtämään koiraani taas hitusen paremmin.

Koirakoululaisen kolmannen oppitunnin jälkimainingit

Koirakoululaisen kolmannen oppitunnin jälkimainingit

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, että piti ihan koiranpennun myynti-ilmoitusta ruveta kirjoittelemaan. Ikää penikalla on kohta neljä kuukautta, perusterve ja ajallaan rokotettukin. Hyvällä ruoalla on pidetty ja melkein on sisäsiisti – tai ehkä ei. Ainakin se on ihan kiva… nukkuessaan.

Omapäisyyttä löytyy enemmän kuin New Yorkista asukkaita, itsetietoisuudella ei ole mitään rajoja. Perkuleen naskalit ovat niin terävät, että niillä voi lävistää ihan mitä tahansa – vaikka sitten tarttis peruskallioon reikää tehdä. Samaan pakettiin mahtuu kymmenkunta kuorma-autollista häsläystä ja ydinvoimalan verran energiaa. Oikein valjastettuna oiva apu omavaraiseen sähköntuotantoon.

Kouluttamalla tästä saattaisi saada kelpokoirakansalaisen, mutta kouluttaminen kysyy pitkiä hermoja. Niin pitkiä, että samassa matkassa ehtii Telluksen matkata viidesti ympäri. Koirakoulua en kouluttamisen tueksi suosittele, sillä muiden ihmisten ja koirien läheisyydessä lyö virtapiikki sulakkeet nollille. Siinä ei enää auta kärrynpyörät, ei superherkut, ei niin yhtään mikään. Korvat on kiinni ja aivotoiminta kulkee suljetussa putkilossa.

Kovasti kysyy tämän pennun kanssa eläminen mustaakin synkempää huumoria ja masokismiin kannattaa olla kallellaan, jotta arjesta saa edes jotakin nautintoa. Selviytyminenkin saa aivan uuden merkityksen, kun yrittää vältellä käsivarsiin ilmestyviä kirveleviä naarmuja ja yllätyshyökkäyksiä kohti kasvoissa törröttävää uloketta. Vitsit alkavat olla vähissä viimeistään siinä kohtaa, kun hyperaktiivinen pomppupallo viskoo kielloista huolimatta kukkamullatkin ruukuista lattialle.

Vaan ehkä minä en sittenkään tätä myy… Mistäpä minä sen jälkeen marisisin ja valittaen kirjoittelisin? Olkaa siis rauhassa. Ei teistä kukaan tätä pikkuperkelettä vaivoikseen saa!

Riekkuva koirakoululainen, kuuro kotikoira

Riekkuva koirakoululainen, kuuro kotikoira

Eilen oli taas koirakoululaisen koulupäivä. Kovasti kouluttaja Hupsua kehui, mutta minulla itselläni halusi mennä vati nurin. Odottaminen oli Hupsun mielestä ihan hirveää hommaa, siispä se viihdytti itseään iskemällä naskaleitaan ihooni. Ei siihen auttanut edes kouluttajan lainaama lelu (oma oli jäänyt kotiin, mutta tokko siitäkään hyötyä olisi ollut).

Lopputunnista uhosin myyväni hermoja raastavan penikkani ensimmäiselle ohikulkijalle. Naapuriloosista kuului ehdotus, että jos vaihdetaan päittäin. Tilalle olisin saanut isotassuisen labbispennun. Kyllä se alkoi sitten jo itseäkin naurattaa.

Ohjelmassa oli seuraamista kontaktissa ja jättämistä – sen lisäksi, että edelleen jatkettiin edellisviikon harjoitusta, patjalle rauhoittumista. Hupsu tiesi homman nimen, mutta eihän se pää ylikierroksilla malttanut paikallaan pysyä. Melkein saatoin nähdä, kuinka savu tuprahteli harmaina pilvinä koirakansalaiseni korvista. Oma savuni alkoi olla jo sysimustaa.

Kotiin päästyämme Hupsu oli jotenkin kummallisen levoton. Se vaelteli ympäriinsä, kiersi sohvaakin useaan otteeseen (parhaimmillaan kolme kierrosta putkeen). Piippaus kuului. Lopulta se kuitenkin tajusi asettua nukkumaan.

Tänään ajattelin, että pidetään vähän rennompi päivä, tehdään jotakin vapaampaa kivaa. Siispä mentiin ihan vain tuohon meidän metsään samoilemaan – vapaana. Ensimmäisen kerran Hupsu otti ritolat, kun kuuli etäältä ihmisten ääniä. Valkoinen hännänalus vilkkuen se ampaisi tervehtimään uusia tuttavuuksia, joita tottakai piti huudoistani huolimatta päästä rakastamaan.

Kun vihdoin sain Hupsun hallintaani (jahka se ensin oli taas hoitanut hurmurihommansa), lähdettiin eri suuntaan. Ei me pitkälle kävelty, kun päästin uudelleen Hupsun pinkomaan vapaana. Näkihän sen pennusta, että siitä se nimenomaa nautti.

Muihin me ei sitten enää törmättykään. Kivasti pentu pysytteli lähelläni, kun ei ollut häiriötekijöitä. Kotiovea lähestyessämme Hupsu kuitenkin lähti omilleen toistamiseen. Ei siinä auttanut hyppely, juoksu, eikä huutelu. Kummasti taas ketutuskäyrä nousi ja otsikkoon kasvoi metrinen tatti.

Kun Hupsu viimein asettui varvikkoon nakertelemaan maasta löytämäänsä lyijykynää, kävin nappaamassa perkeleen kainalooni ja kannoin sisälle. Käsivoimia olisi kai aiheellista alkaa treenata, sillä kovasti paljon karvalapseni on ruvennut painamaan. Kohta sitä ei kai enää kanneta ollenkaan.

Notes to self:

  • Jatkossa väsytä sopivasti pentua ennen koirakoulun tuntia typerä riekkuminen ehkäistäksesi.
  • Ulkoilu vapaana paikoissa, joissa on mahdollista törmätä vieraisiin ihmisiin tai koiriin, päättyy nyt ja siihen palataan sitten, kun pennulle on kehittynyt kuuloaisti.
Luotan koiraani, luotan itseeni

Luotan koiraani, luotan itseeni

Oloni valahti loppuviikosta luovuttajamoodiin. Ajattelin, että ihan sama, fuck this shit. Hupsun toistuvasti tarjoama väärään paikkaan asettuminen sai motivaationi katoamaan sillä seurauksella, että eilen aamulla oloni olikin jo ihan pohjamudissa. Koin sisäistä kiukutusta tiedossa olevasta luennosta ja pähkäilin itsekseni, että mitä hittoa minä sielläkin teen.

Maksettu mikä maksettu. Pakkohan se oli rämpiä paikalle, vaikka vielä paikan päällä luennon alkua odotellessani tunsin valtavaa pakokauhua. Ihmisiä tipahteli paikalle toinen toisensa perään. Kaikki täysin vieraita. Yksityisluento olisi ollut sosiaaliselle ameballeni paljon mielekkäämpi vaihtoehto.

Luennon alettua alkoi kuitenkin olotilani kohentua. Lähes sammunut sisäinen hiillokseni roihahti liekkeihin ja kotiin palasin intoa puhkuen. Ilta meni suurimmaksi osin kokonaan ohitseni, kun kirjoittelin luennon dioja kertauksena puhtaaksi. Saatuani homman valmiiksi istahdin lattialle Hupsun, patjan, namipussin ja naksuttimen kera.

Alkuun Hupsu tarjosi taas asettumista lattialle, joten päätin ikään kuin lähteä nollasta. Nakkasin patjalle kourallisen nameja ja naksuttelin Hupsun nauttiessa herkkujaan. Vapautin Hupsun namilla ja jäin odottelemaan sen tarjoamaa toimintaa: siihen se tuli eteeni ja asettui lattialle makaamaan. Ei se mitään. Sitkeä pitää olla ja kärsivällinen.

Uusi vapautus. Paluu lattialle. Hitto.

Sitten tuli oivallus. Nakkasin vapautusnamin lattialle siten, että patja jäi Hupsun ja minun väliin. Välittömästi Hupsun tassujen osuessa patjalle merkkasin ja palkkasin. Uudestaan. Patjalla oli neljä tassua. Uudestaan. Uudestaan. Uudestaan.

Sitten se tapahtui: ihme! En naksauttanutkaan tassuista patjalla. Hetken Hupsu mietti ja tarjosi sitten makuuta alustalleen. Mahtava pentu! Muutaman kerran vapautin ja palkkasin.

Kun homma näytti sujuvan, päätin siirtää patjan hieman kauemmas minusta. Vapautusnamin syötyään Hupsu palasi suoraan luokseni ja mätkähti makuulleen lattialle. Sisäinen kirousryöppy pyöritti mielenlaatuani pyörremyrskyn tavoin, mutta ulkoisesti pysyin tyynenä. Hupsu vaihtoi hieman asentoa ja tapitti silmiini. Tapitin takaisin. Yhtäkkiä penikka pomppasi jaloilleen ja heittäytyi sivummalla olevan patjan päälle maate. Nimenomaa heittäytyi. Syöksyi ihan.

Tajusin sentään naksauttaa. Jackpot! Annoin namin toisensa perään ja kehuin ja lepertelin. Olin sanoinkuvaamattoman iloinen pentuni hoksottimista. Vapautusnami. Paluu patjalle. Vapautusnami. Paluu patjalle. Naksutin naksahteli ja palkkausnamit viuhui ilman halki. Hupsun elkeet ja vauhti kertoivat, että nyt on kivaa. Siirsin patjaa vielä uudemman kerran – selvästi itsestäni sivuun – ja vapautusnamin jälkeen Hupsu syöksähti sen päälle ja asettui makuulle kuin vanha tekijä konsanaan. Siihen oli hyvä lopettaa. Minä olin riemuissani. Hupsu oli riemuissaan.

Tänään kokeilin patjaa heti herättyäni uudelleen. Tilanne oli erilainen, koska olimme toisessa huoneessa ja istuin sängyllä. Hetken Hupsu ihmetteli minua, naksutinta ja namipussia, kunnes keksi, että patjahan lojuu siinä aivan vieressä. Hetken verran me tyytyväisenä harjoittelimme – Hupsu oli tyytyväinen nameistaan ja minä olin tyytyväinen ihanasta, taitavasta pienenpienestä Hupsustani.