Browsed by
Kategoria: Koulutusjuttuja

Koirakoululaisen kolmannen oppitunnin jälkimainingit

Koirakoululaisen kolmannen oppitunnin jälkimainingit

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, että piti ihan koiranpennun myynti-ilmoitusta ruveta kirjoittelemaan. Ikää penikalla on kohta neljä kuukautta, perusterve ja ajallaan rokotettukin. Hyvällä ruoalla on pidetty ja melkein on sisäsiisti – tai ehkä ei. Ainakin se on ihan kiva… nukkuessaan.

Omapäisyyttä löytyy enemmän kuin New Yorkista asukkaita, itsetietoisuudella ei ole mitään rajoja. Perkuleen naskalit ovat niin terävät, että niillä voi lävistää ihan mitä tahansa – vaikka sitten tarttis peruskallioon reikää tehdä. Samaan pakettiin mahtuu kymmenkunta kuorma-autollista häsläystä ja ydinvoimalan verran energiaa. Oikein valjastettuna oiva apu omavaraiseen sähköntuotantoon.

Kouluttamalla tästä saattaisi saada kelpokoirakansalaisen, mutta kouluttaminen kysyy pitkiä hermoja. Niin pitkiä, että samassa matkassa ehtii Telluksen matkata viidesti ympäri. Koirakoulua en kouluttamisen tueksi suosittele, sillä muiden ihmisten ja koirien läheisyydessä lyö virtapiikki sulakkeet nollille. Siinä ei enää auta kärrynpyörät, ei superherkut, ei niin yhtään mikään. Korvat on kiinni ja aivotoiminta kulkee suljetussa putkilossa.

Kovasti kysyy tämän pennun kanssa eläminen mustaakin synkempää huumoria ja masokismiin kannattaa olla kallellaan, jotta arjesta saa edes jotakin nautintoa. Selviytyminenkin saa aivan uuden merkityksen, kun yrittää vältellä käsivarsiin ilmestyviä kirveleviä naarmuja ja yllätyshyökkäyksiä kohti kasvoissa törröttävää uloketta. Vitsit alkavat olla vähissä viimeistään siinä kohtaa, kun hyperaktiivinen pomppupallo viskoo kielloista huolimatta kukkamullatkin ruukuista lattialle.

Vaan ehkä minä en sittenkään tätä myy… Mistäpä minä sen jälkeen marisisin ja valittaen kirjoittelisin? Olkaa siis rauhassa. Ei teistä kukaan tätä pikkuperkelettä vaivoikseen saa!

Riekkuva koirakoululainen, kuuro kotikoira

Riekkuva koirakoululainen, kuuro kotikoira

Eilen oli taas koirakoululaisen koulupäivä. Kovasti kouluttaja Hupsua kehui, mutta minulla itselläni halusi mennä vati nurin. Odottaminen oli Hupsun mielestä ihan hirveää hommaa, siispä se viihdytti itseään iskemällä naskaleitaan ihooni. Ei siihen auttanut edes kouluttajan lainaama lelu (oma oli jäänyt kotiin, mutta tokko siitäkään hyötyä olisi ollut).

Lopputunnista uhosin myyväni hermoja raastavan penikkani ensimmäiselle ohikulkijalle. Naapuriloosista kuului ehdotus, että jos vaihdetaan päittäin. Tilalle olisin saanut isotassuisen labbispennun. Kyllä se alkoi sitten jo itseäkin naurattaa.

Ohjelmassa oli seuraamista kontaktissa ja jättämistä – sen lisäksi, että edelleen jatkettiin edellisviikon harjoitusta, patjalle rauhoittumista. Hupsu tiesi homman nimen, mutta eihän se pää ylikierroksilla malttanut paikallaan pysyä. Melkein saatoin nähdä, kuinka savu tuprahteli harmaina pilvinä koirakansalaiseni korvista. Oma savuni alkoi olla jo sysimustaa.

Kotiin päästyämme Hupsu oli jotenkin kummallisen levoton. Se vaelteli ympäriinsä, kiersi sohvaakin useaan otteeseen (parhaimmillaan kolme kierrosta putkeen). Piippaus kuului. Lopulta se kuitenkin tajusi asettua nukkumaan.

Tänään ajattelin, että pidetään vähän rennompi päivä, tehdään jotakin vapaampaa kivaa. Siispä mentiin ihan vain tuohon meidän metsään samoilemaan – vapaana. Ensimmäisen kerran Hupsu otti ritolat, kun kuuli etäältä ihmisten ääniä. Valkoinen hännänalus vilkkuen se ampaisi tervehtimään uusia tuttavuuksia, joita tottakai piti huudoistani huolimatta päästä rakastamaan.

Kun vihdoin sain Hupsun hallintaani (jahka se ensin oli taas hoitanut hurmurihommansa), lähdettiin eri suuntaan. Ei me pitkälle kävelty, kun päästin uudelleen Hupsun pinkomaan vapaana. Näkihän sen pennusta, että siitä se nimenomaa nautti.

Muihin me ei sitten enää törmättykään. Kivasti pentu pysytteli lähelläni, kun ei ollut häiriötekijöitä. Kotiovea lähestyessämme Hupsu kuitenkin lähti omilleen toistamiseen. Ei siinä auttanut hyppely, juoksu, eikä huutelu. Kummasti taas ketutuskäyrä nousi ja otsikkoon kasvoi metrinen tatti.

Kun Hupsu viimein asettui varvikkoon nakertelemaan maasta löytämäänsä lyijykynää, kävin nappaamassa perkeleen kainalooni ja kannoin sisälle. Käsivoimia olisi kai aiheellista alkaa treenata, sillä kovasti paljon karvalapseni on ruvennut painamaan. Kohta sitä ei kai enää kanneta ollenkaan.

Notes to self:

  • Jatkossa väsytä sopivasti pentua ennen koirakoulun tuntia typerä riekkuminen ehkäistäksesi.
  • Ulkoilu vapaana paikoissa, joissa on mahdollista törmätä vieraisiin ihmisiin tai koiriin, päättyy nyt ja siihen palataan sitten, kun pennulle on kehittynyt kuuloaisti.
Luotan koiraani, luotan itseeni

Luotan koiraani, luotan itseeni

Oloni valahti loppuviikosta luovuttajamoodiin. Ajattelin, että ihan sama, fuck this shit. Hupsun toistuvasti tarjoama väärään paikkaan asettuminen sai motivaationi katoamaan sillä seurauksella, että eilen aamulla oloni olikin jo ihan pohjamudissa. Koin sisäistä kiukutusta tiedossa olevasta luennosta ja pähkäilin itsekseni, että mitä hittoa minä sielläkin teen.

Maksettu mikä maksettu. Pakkohan se oli rämpiä paikalle, vaikka vielä paikan päällä luennon alkua odotellessani tunsin valtavaa pakokauhua. Ihmisiä tipahteli paikalle toinen toisensa perään. Kaikki täysin vieraita. Yksityisluento olisi ollut sosiaaliselle ameballeni paljon mielekkäämpi vaihtoehto.

Luennon alettua alkoi kuitenkin olotilani kohentua. Lähes sammunut sisäinen hiillokseni roihahti liekkeihin ja kotiin palasin intoa puhkuen. Ilta meni suurimmaksi osin kokonaan ohitseni, kun kirjoittelin luennon dioja kertauksena puhtaaksi. Saatuani homman valmiiksi istahdin lattialle Hupsun, patjan, namipussin ja naksuttimen kera.

Alkuun Hupsu tarjosi taas asettumista lattialle, joten päätin ikään kuin lähteä nollasta. Nakkasin patjalle kourallisen nameja ja naksuttelin Hupsun nauttiessa herkkujaan. Vapautin Hupsun namilla ja jäin odottelemaan sen tarjoamaa toimintaa: siihen se tuli eteeni ja asettui lattialle makaamaan. Ei se mitään. Sitkeä pitää olla ja kärsivällinen.

Uusi vapautus. Paluu lattialle. Hitto.

Sitten tuli oivallus. Nakkasin vapautusnamin lattialle siten, että patja jäi Hupsun ja minun väliin. Välittömästi Hupsun tassujen osuessa patjalle merkkasin ja palkkasin. Uudestaan. Patjalla oli neljä tassua. Uudestaan. Uudestaan. Uudestaan.

Sitten se tapahtui: ihme! En naksauttanutkaan tassuista patjalla. Hetken Hupsu mietti ja tarjosi sitten makuuta alustalleen. Mahtava pentu! Muutaman kerran vapautin ja palkkasin.

Kun homma näytti sujuvan, päätin siirtää patjan hieman kauemmas minusta. Vapautusnamin syötyään Hupsu palasi suoraan luokseni ja mätkähti makuulleen lattialle. Sisäinen kirousryöppy pyöritti mielenlaatuani pyörremyrskyn tavoin, mutta ulkoisesti pysyin tyynenä. Hupsu vaihtoi hieman asentoa ja tapitti silmiini. Tapitin takaisin. Yhtäkkiä penikka pomppasi jaloilleen ja heittäytyi sivummalla olevan patjan päälle maate. Nimenomaa heittäytyi. Syöksyi ihan.

Tajusin sentään naksauttaa. Jackpot! Annoin namin toisensa perään ja kehuin ja lepertelin. Olin sanoinkuvaamattoman iloinen pentuni hoksottimista. Vapautusnami. Paluu patjalle. Vapautusnami. Paluu patjalle. Naksutin naksahteli ja palkkausnamit viuhui ilman halki. Hupsun elkeet ja vauhti kertoivat, että nyt on kivaa. Siirsin patjaa vielä uudemman kerran – selvästi itsestäni sivuun – ja vapautusnamin jälkeen Hupsu syöksähti sen päälle ja asettui makuulle kuin vanha tekijä konsanaan. Siihen oli hyvä lopettaa. Minä olin riemuissani. Hupsu oli riemuissaan.

Tänään kokeilin patjaa heti herättyäni uudelleen. Tilanne oli erilainen, koska olimme toisessa huoneessa ja istuin sängyllä. Hetken Hupsu ihmetteli minua, naksutinta ja namipussia, kunnes keksi, että patjahan lojuu siinä aivan vieressä. Hetken verran me tyytyväisenä harjoittelimme – Hupsu oli tyytyväinen nameistaan ja minä olin tyytyväinen ihanasta, taitavasta pienenpienestä Hupsustani.

Pienenpieni koirakoululainen

Pienenpieni koirakoululainen

Koirakoululainen

Eilen oli The Day. Keräsin koko päivän sosiaalista ahdistusta sisälleni ja hieman ennen koirakoulun tunnille lähtemistä olin varma siitä, että kuolen, jos edes harkitsen sohvannurkasta liikahtamista. Hupsua ajatellen onnistuin kuitenkin keräämään rohkeuteni rippeet ja suuntasin autonkeulan kohti Länsi-Vantaata. Enkä suinkaan turhaan.

Koirakoulun tunnilla oli lisäksemme toinen koirakko. Hupsu saikin painia pihalla ennen tunnin alkua 11-viikkoisen bordercolliepennun kanssa ja näytti olevan hyvillään. Painin riemua olisi kaksikolla riittänyt pitempäänkin, mutta tunnillekin oli mentävä.

Turhaan ei serkkuni ollut minulle kouluttajaa kehunut, sillä hän vaikutti varsin pätevältä ja oikein ihanalta kouluttajalta. Sisätilakin oli fiksusti jaettu siten, että pennuilla ei ollut näköyhteyttä toisiinsa. Siellä me Hupsun kanssa oman riepumme takana harjoittelimme ohjeistuksen mukaan peitolle asettumista. Toki tunti alkoi ihan vain naksuttimeen totuttelemalla, mutta Hupsullehan se oli jo entuudestaan tuttu kapistus.

En ollut antanut Hupsulle iltapäiväruokaa, joten motivaatio tonnikalanamipalkkauksella oli kova. Ahne pikkukakkiaiseni saattoi tosin olla alkuun jopa niin nälkäinen, että unohti keskittyä tekemiseensä. Ainakin näin tulin tänään ajatelleeksi, kun jatkoimme eilisin ohjein peitolle asettumisen harjoittelua. Nätistihän Hupsu asettuu, mutta ei peitolle. Jossain kohden olen siis siirtynyt liian nopealla tahdilla harjoituksessa eteenpäin. Eihän se muu auta, kuin palata edelliseen vaiheeseen.

Kokonaista viikkoa minun ei tarvitse odotella seuraavaa käyntiäni koirakoulun tiloissa. Viikonloppuna käyn nimittäin kuuntelemassa kurssiin liittyvän Miten koira oppii? -luennon. Vaikka olen serkultani paljon kuullut asiaa aiheeseen liittyen, odotan silti innolla pääseväni itsekin kuuntelemaan koko luennon. Onhan kouluttajalla koirakin mukana havainnollistamassa ajatuksiaan.

Tällä hetkellä olen erittäin tyytyväinen päätökseeni osallistua koirakurssille – vielä tyytyväisempi olen siihen, että sain todella eilen lähdettyäkin sinne. Aika näyttää, mitä me opitaan vai opitaanko mitään, mutta ainakin yritän pitää Hupsun kanssa kivaa.

Pieni puutarhuri
Meillä istutetaankin koiranpentuja pihalle.
Sosiaalinen pikkukoira

Sosiaalinen pikkukoira

Käytiin tänään Hupsun kanssa katselemassa keväistä vappua. Yhtään en hämmästynyt Tähtitorninmäen ja Kaivopuiston vilinää, kun päiväkin sattui olemaan nätti ja lämmin. Sen sijaan Hupsulla riitti ihmeteltävää – niin kovasti oli uusia juttuja; ihmisvirtoja, autoja, ääniä ja hajuja. Pikkukoiran oli välillä vaikea tietää, mihin katsoa, kun joka puolella tapahtui jotakin.
Riemukseen Hupsu sai paljon huomiota osakseen. Pennun tasalle kyykistyviä ihmisiä riitti. Rapsutuksia, silityksiä ja ihastelevaa lepertelyä sateli joka mutkan ja kulman takana. Mieheni kanssa naureskeltiin, että mitähän tapahtuisi, jos Hupsun päästäisi irti remmistä. Ei me sitä tietenkään kokeiltu. Hulluahan semmoinen olisi ollut.

Ylpeyttä rinnassani sain lompsotella ahtailla kaduilla karvavauvani kanssa. Paljon en ehtinyt ympärilleni katsella, kun huomioni oli tiiviisti pörheässä takapuolessa. Helpostihan tuollainen luottavainen kömpelys olisi äkkiä jäänyt jalkoihin, joten minun tehtäväkseni jäi pitää Hupsu turvassa.

Eniten ylpeyttä tunsin, kun kadulla kävellessämme edestäpäin kuului ihastunut huokaus. Päihtynyt naisihminen alkoi kehua, kuinka kaunis katse Hupsulla ja minulla oli toisiimme. Eihän me kontaktissa ohi päästy. Muutama sana jäätiin vaihtamaan ja Hupsu sai taas läjän lässytystä rapsujen kera.

Hyvää harjoitusta me saatiin myös muista koirista. Yhden haukkuvan sheltin kohdalla namiteltiin, kunnes haukku ei enää Hupsua vaivannut, ja päästiin me ihmettelemään isoakin koiraa kuonotusten. Sille bernhardilaiselle piti kuitenkin varuiksi väläyttää massua.

Vielä ennen autoon hyppäämistä sattui se samainen haukkusheltti tulemaan ohi, jolloin annettiin koirien tehdä tuttavuutta. Sheltti kuulemma pelkäsi jonkin verran muita koiria, joten kuonottelu oli sille hyväksi. Hupsu tosin olisi laittanut painileikin pystyyn.

Hurjan ylpeä olen tänään ollut pikkuisestani.