Browsed by
Kategoria: Koulutusjuttuja

Luotan koiraani, luotan itseeni

Luotan koiraani, luotan itseeni

Oloni valahti loppuviikosta luovuttajamoodiin. Ajattelin, että ihan sama, fuck this shit. Hupsun toistuvasti tarjoama väärään paikkaan asettuminen sai motivaationi katoamaan sillä seurauksella, että eilen aamulla oloni olikin jo ihan pohjamudissa. Koin sisäistä kiukutusta tiedossa olevasta luennosta ja pähkäilin itsekseni, että mitä hittoa minä sielläkin teen.

Maksettu mikä maksettu. Pakkohan se oli rämpiä paikalle, vaikka vielä paikan päällä luennon alkua odotellessani tunsin valtavaa pakokauhua. Ihmisiä tipahteli paikalle toinen toisensa perään. Kaikki täysin vieraita. Yksityisluento olisi ollut sosiaaliselle ameballeni paljon mielekkäämpi vaihtoehto.

Luennon alettua alkoi kuitenkin olotilani kohentua. Lähes sammunut sisäinen hiillokseni roihahti liekkeihin ja kotiin palasin intoa puhkuen. Ilta meni suurimmaksi osin kokonaan ohitseni, kun kirjoittelin luennon dioja kertauksena puhtaaksi. Saatuani homman valmiiksi istahdin lattialle Hupsun, patjan, namipussin ja naksuttimen kera.

Alkuun Hupsu tarjosi taas asettumista lattialle, joten päätin ikään kuin lähteä nollasta. Nakkasin patjalle kourallisen nameja ja naksuttelin Hupsun nauttiessa herkkujaan. Vapautin Hupsun namilla ja jäin odottelemaan sen tarjoamaa toimintaa: siihen se tuli eteeni ja asettui lattialle makaamaan. Ei se mitään. Sitkeä pitää olla ja kärsivällinen.

Uusi vapautus. Paluu lattialle. Hitto.

Sitten tuli oivallus. Nakkasin vapautusnamin lattialle siten, että patja jäi Hupsun ja minun väliin. Välittömästi Hupsun tassujen osuessa patjalle merkkasin ja palkkasin. Uudestaan. Patjalla oli neljä tassua. Uudestaan. Uudestaan. Uudestaan.

Sitten se tapahtui: ihme! En naksauttanutkaan tassuista patjalla. Hetken Hupsu mietti ja tarjosi sitten makuuta alustalleen. Mahtava pentu! Muutaman kerran vapautin ja palkkasin.

Kun homma näytti sujuvan, päätin siirtää patjan hieman kauemmas minusta. Vapautusnamin syötyään Hupsu palasi suoraan luokseni ja mätkähti makuulleen lattialle. Sisäinen kirousryöppy pyöritti mielenlaatuani pyörremyrskyn tavoin, mutta ulkoisesti pysyin tyynenä. Hupsu vaihtoi hieman asentoa ja tapitti silmiini. Tapitin takaisin. Yhtäkkiä penikka pomppasi jaloilleen ja heittäytyi sivummalla olevan patjan päälle maate. Nimenomaa heittäytyi. Syöksyi ihan.

Tajusin sentään naksauttaa. Jackpot! Annoin namin toisensa perään ja kehuin ja lepertelin. Olin sanoinkuvaamattoman iloinen pentuni hoksottimista. Vapautusnami. Paluu patjalle. Vapautusnami. Paluu patjalle. Naksutin naksahteli ja palkkausnamit viuhui ilman halki. Hupsun elkeet ja vauhti kertoivat, että nyt on kivaa. Siirsin patjaa vielä uudemman kerran – selvästi itsestäni sivuun – ja vapautusnamin jälkeen Hupsu syöksähti sen päälle ja asettui makuulle kuin vanha tekijä konsanaan. Siihen oli hyvä lopettaa. Minä olin riemuissani. Hupsu oli riemuissaan.

Tänään kokeilin patjaa heti herättyäni uudelleen. Tilanne oli erilainen, koska olimme toisessa huoneessa ja istuin sängyllä. Hetken Hupsu ihmetteli minua, naksutinta ja namipussia, kunnes keksi, että patjahan lojuu siinä aivan vieressä. Hetken verran me tyytyväisenä harjoittelimme – Hupsu oli tyytyväinen nameistaan ja minä olin tyytyväinen ihanasta, taitavasta pienenpienestä Hupsustani.

Pienenpieni koirakoululainen

Pienenpieni koirakoululainen

Koirakoululainen

Eilen oli The Day. Keräsin koko päivän sosiaalista ahdistusta sisälleni ja hieman ennen koirakoulun tunnille lähtemistä olin varma siitä, että kuolen, jos edes harkitsen sohvannurkasta liikahtamista. Hupsua ajatellen onnistuin kuitenkin keräämään rohkeuteni rippeet ja suuntasin autonkeulan kohti Länsi-Vantaata. Enkä suinkaan turhaan.

Koirakoulun tunnilla oli lisäksemme toinen koirakko. Hupsu saikin painia pihalla ennen tunnin alkua 11-viikkoisen bordercolliepennun kanssa ja näytti olevan hyvillään. Painin riemua olisi kaksikolla riittänyt pitempäänkin, mutta tunnillekin oli mentävä.

Turhaan ei serkkuni ollut minulle kouluttajaa kehunut, sillä hän vaikutti varsin pätevältä ja oikein ihanalta kouluttajalta. Sisätilakin oli fiksusti jaettu siten, että pennuilla ei ollut näköyhteyttä toisiinsa. Siellä me Hupsun kanssa oman riepumme takana harjoittelimme ohjeistuksen mukaan peitolle asettumista. Toki tunti alkoi ihan vain naksuttimeen totuttelemalla, mutta Hupsullehan se oli jo entuudestaan tuttu kapistus.

En ollut antanut Hupsulle iltapäiväruokaa, joten motivaatio tonnikalanamipalkkauksella oli kova. Ahne pikkukakkiaiseni saattoi tosin olla alkuun jopa niin nälkäinen, että unohti keskittyä tekemiseensä. Ainakin näin tulin tänään ajatelleeksi, kun jatkoimme eilisin ohjein peitolle asettumisen harjoittelua. Nätistihän Hupsu asettuu, mutta ei peitolle. Jossain kohden olen siis siirtynyt liian nopealla tahdilla harjoituksessa eteenpäin. Eihän se muu auta, kuin palata edelliseen vaiheeseen.

Kokonaista viikkoa minun ei tarvitse odotella seuraavaa käyntiäni koirakoulun tiloissa. Viikonloppuna käyn nimittäin kuuntelemassa kurssiin liittyvän Miten koira oppii? -luennon. Vaikka olen serkultani paljon kuullut asiaa aiheeseen liittyen, odotan silti innolla pääseväni itsekin kuuntelemaan koko luennon. Onhan kouluttajalla koirakin mukana havainnollistamassa ajatuksiaan.

Tällä hetkellä olen erittäin tyytyväinen päätökseeni osallistua koirakurssille – vielä tyytyväisempi olen siihen, että sain todella eilen lähdettyäkin sinne. Aika näyttää, mitä me opitaan vai opitaanko mitään, mutta ainakin yritän pitää Hupsun kanssa kivaa.

Pieni puutarhuri
Meillä istutetaankin koiranpentuja pihalle.
Sosiaalinen pikkukoira

Sosiaalinen pikkukoira

Käytiin tänään Hupsun kanssa katselemassa keväistä vappua. Yhtään en hämmästynyt Tähtitorninmäen ja Kaivopuiston vilinää, kun päiväkin sattui olemaan nätti ja lämmin. Sen sijaan Hupsulla riitti ihmeteltävää – niin kovasti oli uusia juttuja; ihmisvirtoja, autoja, ääniä ja hajuja. Pikkukoiran oli välillä vaikea tietää, mihin katsoa, kun joka puolella tapahtui jotakin.
Riemukseen Hupsu sai paljon huomiota osakseen. Pennun tasalle kyykistyviä ihmisiä riitti. Rapsutuksia, silityksiä ja ihastelevaa lepertelyä sateli joka mutkan ja kulman takana. Mieheni kanssa naureskeltiin, että mitähän tapahtuisi, jos Hupsun päästäisi irti remmistä. Ei me sitä tietenkään kokeiltu. Hulluahan semmoinen olisi ollut.

Ylpeyttä rinnassani sain lompsotella ahtailla kaduilla karvavauvani kanssa. Paljon en ehtinyt ympärilleni katsella, kun huomioni oli tiiviisti pörheässä takapuolessa. Helpostihan tuollainen luottavainen kömpelys olisi äkkiä jäänyt jalkoihin, joten minun tehtäväkseni jäi pitää Hupsu turvassa.

Eniten ylpeyttä tunsin, kun kadulla kävellessämme edestäpäin kuului ihastunut huokaus. Päihtynyt naisihminen alkoi kehua, kuinka kaunis katse Hupsulla ja minulla oli toisiimme. Eihän me kontaktissa ohi päästy. Muutama sana jäätiin vaihtamaan ja Hupsu sai taas läjän lässytystä rapsujen kera.

Hyvää harjoitusta me saatiin myös muista koirista. Yhden haukkuvan sheltin kohdalla namiteltiin, kunnes haukku ei enää Hupsua vaivannut, ja päästiin me ihmettelemään isoakin koiraa kuonotusten. Sille bernhardilaiselle piti kuitenkin varuiksi väläyttää massua.

Vielä ennen autoon hyppäämistä sattui se samainen haukkusheltti tulemaan ohi, jolloin annettiin koirien tehdä tuttavuutta. Sheltti kuulemma pelkäsi jonkin verran muita koiria, joten kuonottelu oli sille hyväksi. Hupsu tosin olisi laittanut painileikin pystyyn.

Hurjan ylpeä olen tänään ollut pikkuisestani.

Koulutan koiraani – not!

Koulutan koiraani – not!

Niin että mitenkä? Ai miten sujuu koiranpennunkoulutus? No ei suju! Pitkä ei ole kuin rivitalon katto ja hermotkin hukkaan vähintään kerran päivässä – en tosin sen koiranpennun takia. Välttämättä. Itse asiassa en edes tiedä, ehdinkö missään välissä löytää niitä hermojani. Sen verran otsaa kiristää. Tai ehkä se on tuo ahdistava jomotus takaraivossa. Onkohan minulle tulossa päänsärky?

Tänään kokeilin Hupsulle kengurunameja, jotka satuin vahingossa löytämään eilen Murren murkinasta. Oli ilmeisen nappiostos! Penikka nappasi namin sormistani ja juoksi se suussa sohvalle. Leikkimään. Aikansa Hupsu pyöritteli kengurunamiaan ja lopulta se söi sen. Sitten se katsoi anovasti silmiini ja melkein saatoin kuulla, kuinka se sanoi ”voisin ottaa lisää”. Annoin. Se meni hujauksessa.

Jes!

Vihdoin namipalkka, joka kelpaa. Harjoiteltiin sisällä istumista ja maatemenoa. Kyllä Hupsu ne osaa ja hyvin osaakin. Ainakin silloin, kun sille viittilöi käsimerkkejä. ”Istu” ei tarkoita sen mielestä mitään, vielä vähemmän ”maate”. No samapa tuo. Ainakin se ymmärtää, mitä ”katso” tarkoittaa. Niin nätisti se napittaa tummilla silmillään suoraan minun silmiini. Niin nätisti, että ihan rintaa lämmittää.

Mutta olkoonkin kengurunami kuinka hyvää tahansa, se ei ole kuinka hyvää tahansa ulkona. Ulkona on liikaa häiriötekijöitä. On liikaa räkättirastaita, liikaa harakoita, liikaa ulkoilevia koiria ja ehdottomasti ihan liikaa IHANIA ihmisiä. Jos minulta kysytään, ulkona on liikaa vain koiranulkoiluttajia, jotka kokevat oikeudekseen päästää koiransa tutustumaan vastaantulevaan ihanaan koiranpentuun.

No. Hylkäsin kengurunamit taskunpohjalle. Päätin, että menkööt penikka sitten yrityksen ja erehdyksen kautta. Osittain se auttoikin, tavallaan, mutta vartin lenkkiin saatiin yllättäen kulumaan tunti. Ai miksi? Koska vähän väliä seisoskelin kadulla pöljänä ja odotin, että vähä-älyinen ystäväni keksisi ihan itse, miten matka jatkuu. Pääasiassa se keksikin – ensin istahdettuaan uikuttamaan. Eteenpäin pääsi vain remmi löysällä tai kun remmi ei ollut kietoutunut jalkojeni ympäri tai kun karvalapsi ymmärsi, että pylvään kiertäjä on herra itse, enkä minä.

Kieltämättä ”ei koirakouluun” -ajatukseni on alkanut säröillä. Harmi vain, että työttömän talous ja vapaa-aika ovat kääntäen verrannollisia.

Pentupuremia

Pentupuremia

Minulla ei ole koskaan ennen ollut yhtä pureskeluintoista koiranpentua kuin Hupsu. Ei koskaan. Enkä usko, että tässä kohtaa aikakaan kultaa muistoja. En ole nimittäin ikinä ennen ollut näin turhautunut pennun naskaleihin ja nimenomaa pennun naskaleihin ihossa. Mieluummin soisin Hupsun järsivän kalliita kenkiä piloille – jos siis omistaisin sellaiset.

Käsivarteni ovat täynnä naarmuja ranteesta olkapäähän ja takaisin, kämmenselät ja sormet punoittavat. Iltaisin saan sivellä naarmuihin Hydrocortisonia, jotta iho saisi yön yli elpyä. Hupsu on ilman muuta järjettömän ihana, mutta samalla myös järjettömyyttään järjettömän järjetön. Koiranpentumaiseen tapaan se ei ymmärrä, että lävistykset tulisi tehdä steriilisti ammattilaisen toimesta.

Myönnän. Olen turhautunut.

Olen yrittänyt noudattaa Zak Georgen ajatuksia pentupuremisen vähentämiseksi. Olen tarjonnut tilalle sallittuja puruluita ja leluja – kaikenlaisista ihanista ja erilaisista materiaaleista tehtyjä. Kyllähän niitä voi hieman nakertaa – juuri sen verran, että silmiä ehtii räpäyttää. Sitten ollaan taas kiinni sormissa tai alleissa. Pennun mielestä ilmeisen ihanasti heilahtelevat läskit houkuttelevat sen välittömästi hippasille!

Olen myös yrittänyt vaihtaa pentupuremisen kouluttamiseen: ruokamoodissa leikkipureminen unohtuu. No onhan se totta! Mutta auta armias, kun namit ja koulutushetki loppuvat! Hyökkäys sormiin on välitön. Naskalit läskeissä saa minut monta kertaa päivässä kiljahtelemaan kivusta – no ei, mutta jokunen kirosana saattaa vahingossa päästä ilmoille. Ja siinä kohtaa ei auta muistella, että pentupureskelu on vain koiranpennun tapa vuorovaikuttaa kanssani.

Kokeiltu on myös vaihtoehtoa, jossa jouduttuani pureskelun kohteeksi olen esimerkiksi laskenut pennun alas sohvalta. Hieman kylmää kyytiä. Vaan sehän se vasta kiva leikki onkin! Hupsu nimittäin oppi eilen hyppäämään sohvalle. Sieltä siis on turha enää hakea turvaa. Yhdessä leluilla leikkiminenkään ei auta – sillä lelua liikuttavat sormet ne vasta kiva lelu onkin! Ainakin Hupsun mielestä.

Jos minulta kysytään, pentuajan sopisi kestää noin viikon, korkeintaan kaksi. Sen verran älyttömiä otuksia koiranpennut ovat. Hyvät neuvot naskaliaikaan olisivat nyt kalliit! Mutta älkäähän kuvitelkokaan, että alkaisin murista Hupsulle puremisen lopettamiseksi – tai että purisin sitä takaisin! En myöskään nappaa niskasta tai heitä pentua selälleen. Ei, ei, ei. Missä sinä nyt oikein luuraat, oi, suuri ja mahtava positiivinen koirankoulutus?

Yritän olla johdonmukainen (no, ei tulisi mieleenkään olla olematta, koska ne pirun naskalit sattuvat _joka_kerta_) ja kärsivällinen, vaan sitä kärsivällisyyttä koetellaan. Todella. Enkä minä ole tunnettu kärsivällisyydestäni, joskin pakosta sitä on vuosien saatossa oppinut.

Vaan eihän tälle hömelölle voi edes olla vihainen!