Browsed by
Kategoria: Koulutusjuttuja

Pienenpieni koirakoululainen

Pienenpieni koirakoululainen

Koirakoululainen

Eilen oli The Day. Keräsin koko päivän sosiaalista ahdistusta sisälleni ja hieman ennen koirakoulun tunnille lähtemistä olin varma siitä, että kuolen, jos edes harkitsen sohvannurkasta liikahtamista. Hupsua ajatellen onnistuin kuitenkin keräämään rohkeuteni rippeet ja suuntasin autonkeulan kohti Länsi-Vantaata. Enkä suinkaan turhaan.

Koirakoulun tunnilla oli lisäksemme toinen koirakko. Hupsu saikin painia pihalla ennen tunnin alkua 11-viikkoisen bordercolliepennun kanssa ja näytti olevan hyvillään. Painin riemua olisi kaksikolla riittänyt pitempäänkin, mutta tunnillekin oli mentävä.

Turhaan ei serkkuni ollut minulle kouluttajaa kehunut, sillä hän vaikutti varsin pätevältä ja oikein ihanalta kouluttajalta. Sisätilakin oli fiksusti jaettu siten, että pennuilla ei ollut näköyhteyttä toisiinsa. Siellä me Hupsun kanssa oman riepumme takana harjoittelimme ohjeistuksen mukaan peitolle asettumista. Toki tunti alkoi ihan vain naksuttimeen totuttelemalla, mutta Hupsullehan se oli jo entuudestaan tuttu kapistus.

En ollut antanut Hupsulle iltapäiväruokaa, joten motivaatio tonnikalanamipalkkauksella oli kova. Ahne pikkukakkiaiseni saattoi tosin olla alkuun jopa niin nälkäinen, että unohti keskittyä tekemiseensä. Ainakin näin tulin tänään ajatelleeksi, kun jatkoimme eilisin ohjein peitolle asettumisen harjoittelua. Nätistihän Hupsu asettuu, mutta ei peitolle. Jossain kohden olen siis siirtynyt liian nopealla tahdilla harjoituksessa eteenpäin. Eihän se muu auta, kuin palata edelliseen vaiheeseen.

Kokonaista viikkoa minun ei tarvitse odotella seuraavaa käyntiäni koirakoulun tiloissa. Viikonloppuna käyn nimittäin kuuntelemassa kurssiin liittyvän Miten koira oppii? -luennon. Vaikka olen serkultani paljon kuullut asiaa aiheeseen liittyen, odotan silti innolla pääseväni itsekin kuuntelemaan koko luennon. Onhan kouluttajalla koirakin mukana havainnollistamassa ajatuksiaan.

Tällä hetkellä olen erittäin tyytyväinen päätökseeni osallistua koirakurssille – vielä tyytyväisempi olen siihen, että sain todella eilen lähdettyäkin sinne. Aika näyttää, mitä me opitaan vai opitaanko mitään, mutta ainakin yritän pitää Hupsun kanssa kivaa.

Pieni puutarhuri
Meillä istutetaankin koiranpentuja pihalle.
Sosiaalinen pikkukoira

Sosiaalinen pikkukoira

Käytiin tänään Hupsun kanssa katselemassa keväistä vappua. Yhtään en hämmästynyt Tähtitorninmäen ja Kaivopuiston vilinää, kun päiväkin sattui olemaan nätti ja lämmin. Sen sijaan Hupsulla riitti ihmeteltävää – niin kovasti oli uusia juttuja; ihmisvirtoja, autoja, ääniä ja hajuja. Pikkukoiran oli välillä vaikea tietää, mihin katsoa, kun joka puolella tapahtui jotakin.
Riemukseen Hupsu sai paljon huomiota osakseen. Pennun tasalle kyykistyviä ihmisiä riitti. Rapsutuksia, silityksiä ja ihastelevaa lepertelyä sateli joka mutkan ja kulman takana. Mieheni kanssa naureskeltiin, että mitähän tapahtuisi, jos Hupsun päästäisi irti remmistä. Ei me sitä tietenkään kokeiltu. Hulluahan semmoinen olisi ollut.

Ylpeyttä rinnassani sain lompsotella ahtailla kaduilla karvavauvani kanssa. Paljon en ehtinyt ympärilleni katsella, kun huomioni oli tiiviisti pörheässä takapuolessa. Helpostihan tuollainen luottavainen kömpelys olisi äkkiä jäänyt jalkoihin, joten minun tehtäväkseni jäi pitää Hupsu turvassa.

Eniten ylpeyttä tunsin, kun kadulla kävellessämme edestäpäin kuului ihastunut huokaus. Päihtynyt naisihminen alkoi kehua, kuinka kaunis katse Hupsulla ja minulla oli toisiimme. Eihän me kontaktissa ohi päästy. Muutama sana jäätiin vaihtamaan ja Hupsu sai taas läjän lässytystä rapsujen kera.

Hyvää harjoitusta me saatiin myös muista koirista. Yhden haukkuvan sheltin kohdalla namiteltiin, kunnes haukku ei enää Hupsua vaivannut, ja päästiin me ihmettelemään isoakin koiraa kuonotusten. Sille bernhardilaiselle piti kuitenkin varuiksi väläyttää massua.

Vielä ennen autoon hyppäämistä sattui se samainen haukkusheltti tulemaan ohi, jolloin annettiin koirien tehdä tuttavuutta. Sheltti kuulemma pelkäsi jonkin verran muita koiria, joten kuonottelu oli sille hyväksi. Hupsu tosin olisi laittanut painileikin pystyyn.

Hurjan ylpeä olen tänään ollut pikkuisestani.

Koulutan koiraani – not!

Koulutan koiraani – not!

Niin että mitenkä? Ai miten sujuu koiranpennunkoulutus? No ei suju! Pitkä ei ole kuin rivitalon katto ja hermotkin hukkaan vähintään kerran päivässä – en tosin sen koiranpennun takia. Välttämättä. Itse asiassa en edes tiedä, ehdinkö missään välissä löytää niitä hermojani. Sen verran otsaa kiristää. Tai ehkä se on tuo ahdistava jomotus takaraivossa. Onkohan minulle tulossa päänsärky?

Tänään kokeilin Hupsulle kengurunameja, jotka satuin vahingossa löytämään eilen Murren murkinasta. Oli ilmeisen nappiostos! Penikka nappasi namin sormistani ja juoksi se suussa sohvalle. Leikkimään. Aikansa Hupsu pyöritteli kengurunamiaan ja lopulta se söi sen. Sitten se katsoi anovasti silmiini ja melkein saatoin kuulla, kuinka se sanoi ”voisin ottaa lisää”. Annoin. Se meni hujauksessa.

Jes!

Vihdoin namipalkka, joka kelpaa. Harjoiteltiin sisällä istumista ja maatemenoa. Kyllä Hupsu ne osaa ja hyvin osaakin. Ainakin silloin, kun sille viittilöi käsimerkkejä. ”Istu” ei tarkoita sen mielestä mitään, vielä vähemmän ”maate”. No samapa tuo. Ainakin se ymmärtää, mitä ”katso” tarkoittaa. Niin nätisti se napittaa tummilla silmillään suoraan minun silmiini. Niin nätisti, että ihan rintaa lämmittää.

Mutta olkoonkin kengurunami kuinka hyvää tahansa, se ei ole kuinka hyvää tahansa ulkona. Ulkona on liikaa häiriötekijöitä. On liikaa räkättirastaita, liikaa harakoita, liikaa ulkoilevia koiria ja ehdottomasti ihan liikaa IHANIA ihmisiä. Jos minulta kysytään, ulkona on liikaa vain koiranulkoiluttajia, jotka kokevat oikeudekseen päästää koiransa tutustumaan vastaantulevaan ihanaan koiranpentuun.

No. Hylkäsin kengurunamit taskunpohjalle. Päätin, että menkööt penikka sitten yrityksen ja erehdyksen kautta. Osittain se auttoikin, tavallaan, mutta vartin lenkkiin saatiin yllättäen kulumaan tunti. Ai miksi? Koska vähän väliä seisoskelin kadulla pöljänä ja odotin, että vähä-älyinen ystäväni keksisi ihan itse, miten matka jatkuu. Pääasiassa se keksikin – ensin istahdettuaan uikuttamaan. Eteenpäin pääsi vain remmi löysällä tai kun remmi ei ollut kietoutunut jalkojeni ympäri tai kun karvalapsi ymmärsi, että pylvään kiertäjä on herra itse, enkä minä.

Kieltämättä ”ei koirakouluun” -ajatukseni on alkanut säröillä. Harmi vain, että työttömän talous ja vapaa-aika ovat kääntäen verrannollisia.

Pentupuremia

Pentupuremia

Minulla ei ole koskaan ennen ollut yhtä pureskeluintoista koiranpentua kuin Hupsu. Ei koskaan. Enkä usko, että tässä kohtaa aikakaan kultaa muistoja. En ole nimittäin ikinä ennen ollut näin turhautunut pennun naskaleihin ja nimenomaa pennun naskaleihin ihossa. Mieluummin soisin Hupsun järsivän kalliita kenkiä piloille – jos siis omistaisin sellaiset.

Käsivarteni ovat täynnä naarmuja ranteesta olkapäähän ja takaisin, kämmenselät ja sormet punoittavat. Iltaisin saan sivellä naarmuihin Hydrocortisonia, jotta iho saisi yön yli elpyä. Hupsu on ilman muuta järjettömän ihana, mutta samalla myös järjettömyyttään järjettömän järjetön. Koiranpentumaiseen tapaan se ei ymmärrä, että lävistykset tulisi tehdä steriilisti ammattilaisen toimesta.

Myönnän. Olen turhautunut.

Olen yrittänyt noudattaa Zak Georgen ajatuksia pentupuremisen vähentämiseksi. Olen tarjonnut tilalle sallittuja puruluita ja leluja – kaikenlaisista ihanista ja erilaisista materiaaleista tehtyjä. Kyllähän niitä voi hieman nakertaa – juuri sen verran, että silmiä ehtii räpäyttää. Sitten ollaan taas kiinni sormissa tai alleissa. Pennun mielestä ilmeisen ihanasti heilahtelevat läskit houkuttelevat sen välittömästi hippasille!

Olen myös yrittänyt vaihtaa pentupuremisen kouluttamiseen: ruokamoodissa leikkipureminen unohtuu. No onhan se totta! Mutta auta armias, kun namit ja koulutushetki loppuvat! Hyökkäys sormiin on välitön. Naskalit läskeissä saa minut monta kertaa päivässä kiljahtelemaan kivusta – no ei, mutta jokunen kirosana saattaa vahingossa päästä ilmoille. Ja siinä kohtaa ei auta muistella, että pentupureskelu on vain koiranpennun tapa vuorovaikuttaa kanssani.

Kokeiltu on myös vaihtoehtoa, jossa jouduttuani pureskelun kohteeksi olen esimerkiksi laskenut pennun alas sohvalta. Hieman kylmää kyytiä. Vaan sehän se vasta kiva leikki onkin! Hupsu nimittäin oppi eilen hyppäämään sohvalle. Sieltä siis on turha enää hakea turvaa. Yhdessä leluilla leikkiminenkään ei auta – sillä lelua liikuttavat sormet ne vasta kiva lelu onkin! Ainakin Hupsun mielestä.

Jos minulta kysytään, pentuajan sopisi kestää noin viikon, korkeintaan kaksi. Sen verran älyttömiä otuksia koiranpennut ovat. Hyvät neuvot naskaliaikaan olisivat nyt kalliit! Mutta älkäähän kuvitelkokaan, että alkaisin murista Hupsulle puremisen lopettamiseksi – tai että purisin sitä takaisin! En myöskään nappaa niskasta tai heitä pentua selälleen. Ei, ei, ei. Missä sinä nyt oikein luuraat, oi, suuri ja mahtava positiivinen koirankoulutus?

Yritän olla johdonmukainen (no, ei tulisi mieleenkään olla olematta, koska ne pirun naskalit sattuvat _joka_kerta_) ja kärsivällinen, vaan sitä kärsivällisyyttä koetellaan. Todella. Enkä minä ole tunnettu kärsivällisyydestäni, joskin pakosta sitä on vuosien saatossa oppinut.

Vaan eihän tälle hömelölle voi edes olla vihainen!
Yksin kotona

Yksin kotona

Tänään oli ensimmäinen päivä, kun Hupsu oli pitemmän aikaa yksin kotona, hurjasti jopa kaksi ja puoli tuntia. Yksinoloharjoitukset ovat tähän mennessä olleet enemmän sitä, että Hupsu ei saa tulla mukana vessaan, eikä se aina ole mukana, kun käyn pihalla. Nämä erot omista ihmisistä ovat kuitenkin pituudeltaan olleet minuutista muutamaan.

Ennen lähtöäni väsytin Hupsua metsäretkeilyllä. Olimme ulkona puolisen tuntia ja ennakko-oletukseni oli, että pentu nukkuu poissaoloni ajan. Lähtiessäni karvavauva jäi vaimeasti uikuttamaan, mutta sitä se on tehnyt silloinkin, jos häviän vessaan, eikä se ole kauaa kestänyt. Vaikka sydäntäni särkikin, jätin Hupsun yksin kotiin.

Ajaessani auton takaisin parkkiruutuuni, nappasin puhelimen käteeni ja kurkkasin ilmateitse, mitä eteisessämme tapahtuu. Ei tapahtunut mitään. Kääntelin valvontakameran kuvakulmaa, mutta Hupsua ei näkynyt. Siispä päättelin sen olevan makuuhuoneessamme nukkumassa.

Sain tuulikaapissa kiskaistua ulko-oven kiinni ja potkaistua kengät jalastani, kun kännykkäni näytöllä alkoi näkyä liikehdintää. Sieltä se pieni Hupsuni unikammarin puolelta kömpi hoiperrellen eteiseen. Hiljaisena ja vielä unenpöpperöisenä se seuraili minua, kun riisuin ulkokamppeet ja availin portit. Sen jälkeen tervehdin karvalastani ja päästin sen pihalle pissalle.

Kokemus lienee ollut meille molemmille kohtalaisen rauhallinen, vaikka hieman jännitin asiaa ja perääni sainkin hiljaista uikutusta. Ensimmäistä koiraani lukuunottamatta yksikään koirani ei ole kärsinyt eroahdistuksesta, mutta aina se näin harjoitellessa vielä hieman mietityttää. Tältä päivältä Hupsu saa kuitenkin täydet pisteet toiminnastaan – pienestä alku-uikutuksestaan huolimatta. Kokemuksesta tiedän, että toinen kerta on jo helpompi – ainakin minulle.

Hupsu on ollut tänään väsyneen oloinen. Luulen, että pienellä oli eilen rankka päivä: metsäulkoilu, Ossi-pupun kanssa nenätysten tutustuminen ja sisareni vierailu ottivat pienen voimille – viimeisin erityisesti siksi, että mukana oli kaksi lasta ja koira.

Tutustuminen Ossin kanssa meni yllättävän hyvin. Koska Ossi on tottunut koiriin, se ei pinkonut Hupsua karkuun, eikä näin ollen Hupsullakaan herännyt minkään laista saalistusviettiä. Sen sijaan pikkukoira teki lähestymisyrityksiään hyvin uteliaana ja lopulta se jopa intoutui komentamaan murinalla ja etäisesti haukkua muistuttavalla ääntelyllä pupua kanssaan leikkimään. Kun Ossi ei näyttänyt mitään mielenkiintoa Hupsua kohtaan, Hupsukin kyllästyi nopeasti ja lähti duunailemaan omiaan.

Ippe on rodultaan havannankoira, vaikka ihan aina ei päällepäin uskoisikaan. Se on semmoinen herttainen tohvelieläin.

Olen myös vaivannut Hupsun päänuppia eilistä lukuunottamatta päivittäin. Olemme harjoitelleet istumista, maatemenoa ja luoksetuloa. Tänään esittelin uutena tuttavuutena paikka-käskyn. (Kamala, kuinka tuo ”käsky” kuulostaa aina niin pahalta.) Namipalat ovat alkaneet paremmin kelvata Hupsulle, joten kaikenlainen opettaminen on ollut hivenen helpompaa. Siitä huolimatta olen jo alkanut toivoa, että Hupsu kasvaisi nopeasti – pentukoirilla kun on pentukoirien tarpeet ja tavat, jotka eivät aina ole kovin kivoja. Muun muassa jatkuvasti ihoon iskeytyvät naskalit ajavat minut pian hulluksi.