Browsed by
Kategoria: Ulkoilua

Kuvakulma: Hei, me ulkoillaan!

Kuvakulma: Hei, me ulkoillaan!

Käytiin tänään viihdyttämässä vaihteeksi Mûmakia ja pomoa. Onnistuin silmieni ristiasennosta huolimatta (Netflix valvotti!) saamaan itseni ajoissa yhdeksäksi paikalle. Hupsu nautti täysillä aamupäivän kestäneestä ulkoilustamme, eikä kaikkein vähiten koirakaverinsa ansiosta.

Ihana Mûmak!
Käytiin rantakalliolla käppäilemässä.
Hupsu seurasi Mûmakia orjallisesti, koska… no… Mûmak!
Välillä käytiin vähän seikkailemassa omillakin poluilla.
Hupsusta huolimatta Mûmak nautti myös.
Kauempana näkyi vähän aukeaa vettäkin.
Mûmak ei meinannut alkuunkaan pysyä paikallaan pönötyskuvia varten.
Hupsunkin pönötyskuvien kanssa oli pientä vaikeutta.
Lenkin jälkeen mentiin vielä koirapuistoon.
Muutamia muitakin koiria puistossa kävi, mutta Hupsun mielestä ne olivat hieman jännittäviä.
Tyypillinen lunnikoirailme.
Välillä piti seurata, mitä ihmiset tekevät.
Väsymyksestä huolimatta Hupsu rallatteli loppuun asti.
Autolle päästyämme piti hieman köllötellä.

Jälleen kerran KIITOS pomolle ja Mûmakille seurasta.

Diagnoosina huonokoiranomistajasyndrooma (maluscanisdominusinfirmitas)

Diagnoosina huonokoiranomistajasyndrooma (maluscanisdominusinfirmitas)

Olen surkea koirankouluttaja. Itse asiassa olen surkea koiranomistajakin! Annoin Hupsun saikun laiskistuttaa itseni motivaatiottomaksi möykyksi ja nyt kärsin siitä. Jatkuvasti väsyttää. Olen tahdoton eliö, tohvelieläin, joka sohvannurkassa tuijottaa aivottomana Wallanderia. Ah! Ihana Netflix.

Kyllä minä hieman olen räpistellyt. Olen päättänyt, että nyt opetellaan taas vähän aktiivisemmaksi. Tavoite tässä kohtaa elämää olisi ihan vain niinkin mitätön asia kuin kaksi lenkkiä päivässä. Kirottu rivitaloasuminen! Kuinka helppoa se onkaan päästää koira omalle, aidatulle pihalle tarpeilleen.

Mitään ei ole harjoiteltu. Ei ainakaan mitenkään järjestelmällisesti. Mieheni on opettanut pennun antamaan tassua (siitä mies onkin erityisen ylpeä) ja nyt on vuorossa kieriminen. Jos minulta kysytään, voisi perheeni olla vielä hieman aktiivisempi koiraelämässämme. Saisin minäkin välillä hengähdystauon – ihan niin kuin niitä ei muka olisi viime viikkoina ollut. Vaikka harjoittelu on ollut olematonta, olemme kuitenkin vahvistaneet kontaktia. Metsässä. Olen antanut Hupsun juoksennella vapaana silläkin uhalla, että joku tulee vastaan. Jos kakara on vintannut liikaa, olen vaihtanut suuntaa. Se on omiaan vahvistamaan kontaktia.

Ja olenhan minä myös oppinut jo vähän lukemaan koiraani. Tyhmä se on kuin saapas (no oikeasti ei todellakaan ole!) ja korvat sillä on vain koristeena. On se silti niin ihana. Ikkariomakin vielä! Tänään esimerkiksi annoin sen pitkän aikaa höyrytä Kiiran ja Muusan kanssa ennen kuin edes yritin pyytää sitä kontaktiin. Olemme ottaneet luoksetulokontaktivihjeeksi ”täällä”. Järki meni, kun ”tule” koki inflaation. Ei auttanut, vaikka kuinka ripitin perhettäni siitä, että koira oppii sanan merkityksettömäksi. Nyt on miestä kielletty käyttämästä täällä -vihjettä, lapselle sitä ei ole edes mainostettu.

Tänään mentiin viimein koirakouluunkin. Kurssikaveripennut olivat kasvaneet hurjasti. Kuulemma Hupsukin. Kolme viikkoa on pitkä aika pennun elämässä. Ja voi! kuinka ylpeä olin karvalapsestani! Se otti kontaktia niin hienosti, eikä se ollenkaan hötkyillyt, vaikka karvakamut treenailivat lähelläkin. Raukkaparalla taisi olla nälkä, kun niin namit voittivat kaiken. Vasta ihan tunnin viimemetreillä alkoi keskittyminen herpaantua, vaan onhan se 55 minuuttia pitkä aika aikuisellekin koiralle keskittyä.

Tunnin alkuun koin kauhunsekaisia tunteita. Niin sievän seuruuradan kouluttaja keskelle huonetta järjesti. Ajattelin pienessä mielessäni, että tuosta me ei selvitä mitenkään. Eihän me herraisä olla harjoiteltu vieressä kävelemistä kuin parilla kurssikerralla. Onneksi pelko oli turha. Hienostihan Hupsu siitä suoriutui. Paljon hienommin kuin minä, joka olin täysin aikaan ja paikkaan orientoitumaton. (Hyvä, että muistin edes koiran ottaa mukaan lähtiessäni tunnille!)

Nyt onkin tiedossa pieni paussi koirakouluun. Periaatteessa tämänpäiväinen kurssikerta oli viimeinen, mutta kouluttajan loman jälkeen me saadaan vielä käydä parilla rästikerralla. Täytyykin alkaa katsella, josko lähtisi jollekin toiselle kurssille syksyllä. Vielä vain en tiedä, mikä työtilanteeni tulee olemaan (huomenna on työhaastattelu!) ja olenko lähdössä iltaopintoihin (paikka koulunpenkillä on). Liikaa kysymysmerkkejä.

Kuvakulma: Jotain maailman tärkeintä

Kuvakulma: Jotain maailman tärkeintä

L.A.I.S.K.O.T.U.T.T.A.A.

Mitään ei jaksa tehdä. Ei niin mitään. On liian kuumakin. Aivot sulaa. Luojan kiitos meillä on ilmastointilaite!

Hupsun ontuminen näytti jo helpottavan loppuviikosta, mutta eihän se sitten helpottanutkaan. Poitsu ontuu siis edelleen. Mielestäni kipu kiertää tassunvarresta toiseen, ehkä se siis on sitä panosteiittia. Täytynee minun silti käyttää karvalapsi röntkassa – ihan oman mielenrauhani takia.

Eilen ulkoiltiin koirapuistossa. Hupsu sai juoksennella kymmenkuisen Booris-lapparin kanssa. Tänään käytiin ihan vaan kahdestaan Rusan montuilla. Annoin Hupsun olla vapaana. Näytti se tykkäävän ja äityi välillä jopa hepulin puolelle – vaikka ne kintut kiusaakin.

Mene kesä pois!

But what about the second breakfast?
Why so serious?
Olla rohkea ei ole sama kuin etsiä vaaraa.
Ja esiin astuu – kahjo näätä.
Magic mirror on the wall: who is the fairest one of all?
I’m the king of the world!
Limaista, mutta maukasta.
Niele pölyy dingo!
My precious.
Stupid is as stupid does.
Kala on kaveri, ei sapuska.
Draw me like one of your french girls.
Mihin se puhuva laama meni?
Titaaniset takamukset tantereesta!
One does not simply…
Se on LOHIKÄÄRME, ei mikään lisko. Mä en tee sitä kielijuttua.
Vähän pimeetä… vähän synkkää ja… heheei! Täynnä kuolleita! Minkäs sille voi?
Riehua ja ontumisia

Riehua ja ontumisia

Leikintohinassa

Kun torstaina kävimme sisarustapaamisessa, alkoi Hupsu nilkuttaa loppuajasta etutassuaan. Ajattelin sen johtuvan väsymyksestä, mutta klenkkavaiva on kuitenkin jatkunut vaihtelevana viikonvaihteen yli. Tämänpäiväinen remurymy Viivin kanssa näytti taas pahentavan ontumista.

Kummallista tässä kipuoireilussa on se, että nilkuttaminen on ainoa päälle päin näkyvä vaiva. Jos painelen Hupsun anturoita, raottelen varpaanvälejä, koukistelen koipea tai muutoin kopeloin jalkaa tai tassunpohjaa, Hupsu ei osoita mitään normaalista poikkeavaa. Toki anturoiden väleissä näkyy aavistus punertavaa ihoa, kuten pari viikkoa sitten eläinlääkärikin totesi, mutta mielestäni iho on siitä huolimatta siisti, eikä juuri poikkea normaalista vaaleasta väristään.

Luulenkin siis, että meiltä jää toviksi rymyilyt tauolle ja seurailen tilannetta jonkun päivän. Pakkohan se on Hupsu eläinlääkärissä käyttää, jos vaiva aina vain jatkuu.

Hupsu: Pois mun päältä, nainen!

Tänään käytiin tosiaan Viivi-neidin kanssa koirapuistossa reuhaamassa. Saatiin olla ihan rauhassa – vain aitauksen ”pienten puolella” kävi mäyräkoira palloa jahtaamassa. Hupsu ja Viivi ei siitä sen suuremmin kiinnostuneet, olihan niillä toisensa.

Viivi: jäkäjäkäjäkä Hupsu: Joo, joo! Uskon vähemmälläkin!

Kaksikolla riittikin kovasti vauhtia. Välillä painittiin, välillä juostiin perätysten. Murina äityi välillä hirmuiseksi lapsosten pöllyttäessä hiekkaa tai kieriessä nurmikolla. Hauskaa näytti molemmilla olevan, vaikka loppuajasta Hupsu väsähtikin nopeammin ja olisi halunnut lepäillä Viivin vielä höyrytessä.

Hupsu: Nainen! Takasin!

Kotimatkalla pysähdyin Hupsun kanssa kioskikahvilaan ihmettelemään maailman menoa. Kahvilalla olikin vilkas liikenne – ihmisiä oli vauvasta vaariin. Sen verran Hupsu oli väsynyt, että terassilla istuskelu osui otolliseen hetkeen harjoitella aloillaan olemista. Kaikkia ihmisiä ei voinut tervehtiä, vaan Hupsun onneksi tervehtijöitäkin riitti. Syliinkin Hupsu pääsi ja myyjältä löytyi jälleen nakki herkuteltavaksi.

Viivi: Ootas, ni kerron sulle salaisuuden. Hupsu: Jaa, minkä?
Hupsu: …ja sitten mä sanoin sille, että tää on mun luu! Viivi: AAAHAHAHAHHAHAHAHAH
Viivi: Ei hätää! Pelastan sut! Annan kato tällee vähän tekohengitystä! Hupsu: Nyt nainen! Älä ui liiveihin!
Kuvakulma: Veljekset kuin ilvekset

Kuvakulma: Veljekset kuin ilvekset

Tänään (no siis torstakina) tehtiin päiväreissu Rautjärvelle. Ohjelmassa oli sisarustapaaminen Lepi-emon luona. Sää suosi, ruoka oli nannaa, seura teki erakoitumaan päin olevalle mielelleni erityisen gutaa ja paikalle saapuneilla veljeksillä oli lystiä.

Nelikuisen sisarusparven lapsosista leikkiriehaamassa olivat kaikki neljä veljestä. Siskot eivät valitettavasti olleet mukana, mutta eipä pojat niitä osanneet kaivata. Lassi, Jesku, Ruka ja Hupsu rallattelivat sujuvasti ilman sisariaankin.

Hupsu oli selvästi veljiään väistävämpi ja otti vilkkaimmin kontaktia vieraisiin ihmisiin. Se ei myöskään vaikuttanut yhtä laumasielulta kuin veljensä, vaan kävi välillä tutkailemassa omiaan. Pentujen keskinäisiä suhteita seuratessani totesinkin Hupsun olevan pojista kaikkein eniten minun kaltaiseni: sosiaalinen oman tien kulkija. Joko siis tulin valinneeksi pentulaatikosta juuri oikean pennun (tai ehkä Hupsu valitsikin minut) tai sitten Hupsu on vain näppärästi mukautunut elooni ja olooni.

Ennen kotiinlähtöä yritettiin saada kaikki veljekset yhteiskuvaan. Kovin hyvin ei homma toiminut.
Väsymys alkaa jo painaa askelta.

Haussskaa oli.
Lepi-emolla oli porokoira-look.
Melli-tätiä piti vähän pussailla.
Lassi rakasti läträtä vedellä.
Ruka
Ilmeet <3
Hupsukka <3

Koiroot osaavat kyllä olla ilmeikkäitä.
Omnomnom. Hyvää poskikarvaa.
Jesku

Hupsu katsasti, mitä Lepi-emo ja Muru möykkää.

Hupsu, Lassi the Batman ja pyllyt <3

Oho. Hups. Kuvat näyttäisi ajallisesti olevan nurinkurisessa järjestyksessä. Ei jaksa, ei pysty. Olkoon. 😀