Browsed by
Kategoria: Ulkoilua

Kaupunkilainen ulkoilee: Lemmenlaakso

Kaupunkilainen ulkoilee: Lemmenlaakso

Puolisentoista vuotta sitä suunnittelin, käyntiä Lemmenlaaksossa. En vain saanut koskaan aikaiseksi. Onhan meiltä huikea vartin ajomatka Järvenpäässä sijaitsevan luonnonsuojelualueen paikoitusalueelle. Tänään kuitenkin keräsin lopulta tahdonvoimani ja pakkasin pojat autoon. Olisihan se kiva käydä välillä jossain uudessakin paikassa.

Navigaattori olisi ohjannut minut Vanhaa Lahdentietä pitemmälle, mutta päätin kääntyä ensimmäisen opasteen kohdalta. Ajattelin, ettei olisi ensimmäinen kerta, kun navi on väärässä, joten olisi parempi seurata opasteita tienvarressa. Huonosti merkattu, hassunmallinen paikoitusalue sijaitsi pellonreunassa. Melkein tuntui luvattomalta jättää auto parkkiin ja lähteä jalkapatikkaan. Pojat olivat innoissaan.

Ensimmäinen (ja ainoa kohtaamani) infotaulu oli ihan pellonreunassa. Sen taakse lähti kapea kinttupolku. Ajattelin, ettei se voinut olla oikea reitti ja yritin tutkailla infotaulun karttaa. En tullut viisaammaksi. Päätin kuitenkin pelata varman päälle ja lähteä kävelemään pellonreunaa. Polku näytti paremmalta kuin alas joen suuntaan viettävä kapeikko.

Aikani pellonvierustaa käveltyämme (ja nypittyäni Hupsusta parit takiaiset) tulimme kohtaan, jossa pellonreunan polusta lähti toinen polku metsään päin. Sieltä kapusi juuri äiti kahden lapsen kanssa, joten ajattelin, että se on varmaan oikea polku. Mäkinen, kiemurteleva, risukkoinen poluntallaus alkoi. Alamäkiin jouduin himmailemaan, ettei Hupsu vetänyt minua kumoon nelivedolla, mutta jyrkissä nousuissa vetoapu oli tervetullutta. Hupsun mielestä etenemiseni oli kuitenkin liian hidasta. Välillä turhautunut piipitys kutitteli ärsyyntymyshermoani.

Kinttupoluksi muuttunut maastoreitti kiemurteli joenvarren myötäisesti. Kohdatessani pitkospuut päättelin kuitenkin olevani oikeassa paikassa. Paikkapaikoin polku oli savivellistä liukas ja kaupunkilaiskenkäni halusivat sutia. Huikkailin Hupsun perään odotuskomentoa. Oli edettävä varoen.

Polku kiemurteli kauemmas joesta ja kun saavuimme ulos metsästä pienelle aukealle, jalkani lipesi. Huomasin istuvani oikealla kankullani kuran keskellä. Pojat riensivät katsomaan, mitä tapahtui – minun tarkastellessani silmämääräisesti kameran vahinkoja. Vähän rapaa kädensijassa, onneksi ei muuta.

Aukiokoukkauksen jälkeen polku johdatti takaisin metsikköön ja haarautui. Ajattelin, että olisi turvallisinta pysytellä joen tuntumassa. Ainakin siten löytäisin takaisin lähtöpisteeseen, jos hätä iskisi.

Manasin, kirosin ja kiukuttelin itsekseni. Koirat sinkoilivat polun puolelta toiselle ja kiersivät polulla kasvavat puut aina eripuolilta. Minun oli hiki ja jalat tuntuivat voimattomilta lähes olemattomalla polulla. Vaikka pääasiallinen ulkoilumuotomme oli selvästikin ’valjakko ja veto’, huomasin välillä remmien kiertyvän jalkojenikin ympäri. Sain siis varoa liukkaan polun, mäkien, puiden ja kantojen lisäksi kompuroimasta villisti kieppuviin naruihin.

Kun viimein havaitsin ihmisen kädenjäljen keskellä luontoympäristöäni, olin helpottunut. Kahta kertaa en enää miettinyt, jatkanko matkaani joenvartta vai kapuanko puiset rappuset ylös mäkeä. Päätin tehdä kaarroksen ja lähteä kävelemään takaisin autolle päin.

Rappusten yläpäässä kiukkuni sai uudet mittasuhteet, kun ulkoiluni häiriintyi koirakohtaamisen takia. Yritin pidellä remmissä tempovaa ja rymyävää Hupsua, ja samalla palkata rauhallisemmin toimivaa Karpoa. Lopputulos oli kaksi remminsä päässä vauhkoavaa karvaeläintä ja hemmetin kiukkuinen akka toisessa päässä.

Annoin vieraiden koirien kulkea hyvän matkaa ohitsemme ennen kuin lähdimme askeltamaan niiden perään. Odotellessani nieleskelin itkua ja mietin, miten helkkarissa saisin koirani koulutettua kunnollisiksi koirakansalaisiksi. Ehkä helpointa olisi aloittaa Karposta. Se on vielä aika tabula rasa ja ahnekin, joten namipalkkauskoulutus voisi tehota. Ainoa asia, josta olin varma, oli se, etten voisi kouluttaa poikia yhtä aikaa. En ainakaan kapealla kinttupolulla Järvenpään perämetsässä.

Jatkoimme matkaa kiristyneissä tunnelmissa. Lähes epätoivon partaalla ja ketutuskäyrä tapissa pysähtelin muutaman askelen välein odottamaan, että vetojuhtani hölläävät remmiensä päissä, jotta matka voisi jatkua vetämättä. Polku oli jo leveämpi kuin rinteen alareunassa mutkitteleva ja Luontopolku-kylteistä päättelin, että nyt olen oikealla polulla. Kaiken maailman mielenkiinto ulkoilua kohtaan oli kuitenkin jo tipotiessään. Mielessäni vannoin, etten palaisi enää ikinä tällaiseen ryteikköön, ainakaan koirien kanssa.

Pienen matkan kuljettuani ja kohdattuani lisää opasteita huomasin palaavani polulle, jota pitkin olin tullutkin. Luontopolku-kyltti opasti kohti pitkospuita ja sitä mutapolkua, jolla olin tullessani kaatunut. Paluumatkalla keskityin pystyssä pysymiseen. Soimasin itseäni siitä, että olin vihainen koirillekin. Eiväthän ne olleet mitään tehnyt.

Kun polku haarautui edessäni kaatumiskohdan jälkeen, päätin etten aio patikoida takaisin samaa metsäpolkua. Toinen polku vietti ylämäkeen ja mielestäni se näytti siltä, että sitä kautta saattaisi päästä takaisin pellonreunaan. Mitä ylemmäs polkua kapusin, sitä enemmän sitä aloin toivoa. Jyrkkä polku oli kauttaaltaan samaa savikuravelliä kuin polku alempanakin, enkä halunnut koetella onneani alaspäin vetävien koirien kanssa.

En varmaan eläissäni ole ilahtunut niin paljon peltonäkymästä kuin mäenhuipulla ilahduin. Suurimmaksi osin kuiva polku pitkin pellonreunaa herätti askeliini lisäpuhtia. Samalla kiukkuni laantui ja mielipahani katosi. Ihailin syksyn värejä ja hevosenkavion jättämiä jälkiä pehmeässä maassa. Huomasin ajattelevani, että ehkä sittenkin voisin vielä jonain päivänä palata Lemmenlaaksoon: josko seuraavalla kerralla ajaisinkin navigaattorin opasteiden mukaan ja löytäisin oikean parkkipaikan, ehkä jopa sen grillikodan, joka alueella piti olla.

Ajatuksissani ”ehkä” putosi hetkeä myöhemmin pois. Koirat löysivät polulta päivänsä kohokohdan ja naurahdin jo ääneen. Ovat ne sittenkin ihania pikkuotuksia.

Kuvakulma: Kesä pehmittää pään

Kuvakulma: Kesä pehmittää pään

Käytiinpä eilen päiväajelulla moikkaamassa Hupsun kasvattajaa – ja kasvatti-isää ja kasvattiäitiä ja Lepi-emoa ja muita sukulaisia. Hyvä, jos Hupsu pääsi ulos autosta, kun jo oli leikki Melli-tädin kanssa täydessä vauhdissa. Kaksikko oli vahvasti samalla aaltopituudella välittömästi ja niin näytti molemmilla olevan kivaa.

Aurinko paistoi. 
Järvessä oli hyvä leikkiä.

Melli-täti oli oikea vesipeto.

Välillä painittiin nurmikolla.
Serkkuja
No niitä vähän väsytti.
Erityisesti yksi vauveli oli huomioni keskipisteenä.

Ai miksikö?

Koska Hupsu saa muutaman viikon päästä ihan oman pikkuveljen. (Kuva: Pentti Joronen)
Koiraelämäonnea

Koiraelämäonnea

Kävelin Hupsun kanssa hämärtyvässä metsässä. Aurinko oli jo painunut horisontin taakse ja ilma oli viilentynyt hurjasti kahteenkymmeneenkahteen asteeseen. Edelleen liian lämmin, mutta naamani ei enää sulanut rinnuksilleni, eikä Hupsu tehnyt läähätyskuolemaa.

Lähemmäs puoli tuntia käveltyämme havahduin liikkeeseen sivustallani. Supikoira nosti varvikon keskellä päätään, vain reilun metrin päässä meistä. Se livahti pakosalle nopeammin kuin olin prosessoinut näköhavaintoni ja Hupsu syöksyi vauhdilla sen perään. (Virallisen tiedonantoni mukaan: remmi lipesi otteestani.)

Äänestä päätellen Hupsu ei kauas juossut, mutta eipä se kieltoihinikaan reagoinut. Kimakasti se haukkui metsän pimeydessä. Hapuilin jo taskustani puhelintani ja laitoin sovelluksen paikantamaan Hupsua. Ennen kuin paikannus oli onnistunut oli metsä ympärilläni hiljentynyt. Kajautin ilmoille vielä yhden epätoivoisen luoksetulokutsun, jota onnekseni seurasi pusikon rapina ja koiramainen läähätys. Hupsu tuli onnesta vauhkona takaisin luokseni.

Vaikka pieni epätoivonliekki ehtikin sisälläni syttyä, oli tilanne niin nopeasti ohi, etten sen suuremmin ehtinyt pelästyä. Ehkäpä asiaan vaikutti sekin, että Hupsun kehonkieli ei viestittänyt aggressiota, vaan vaikutti siltä, että se oli viettiensä kuljettamana ryhtynyt epätoivoiseen paimennusyritykseen. Kyllähän se kimakka komentohaukkukin siihen suuntaan viittasi.

Loppulenkin kävelimme hissuksiin. Suuntasin metsästä katulamppujen alle, emmekä törmänneet moneenkaan ulkoilijaan. Hellitin otteeni taluttimesta vasta, kun pääsimme turvallisesti kotiovesta sisälle. Hupsu kellahti nukkumaan – mitälie supikoirantuoksuisia unia katselemaan.

Tänään heräsin aamulla seitsemänpintaan. Sänkyyni oli kömpinyt karvaeläin, joka hyvin kevyesti lipaisi kielellään nenänpäätäni. Silmäni avattuani näin edessäni iloisesti häntäänsä heiluttavan Hupsun. Sen kehonkieli viestitti, että uusi, ihana päivä on alkanut.

 

Kuvakulma: reissussa rähjääntyy

Kuvakulma: reissussa rähjääntyy

Märkä heinikko, vesisade. Ei haittaa.
No, Kaapoa haittaa.
Hämärää, harmaata. Keski-Suomessa satoi lähes taukoamatta. Yksin sai Hupsu ulkona höntsäillä. Me muut istuimme porstuassa.
Okei. Välillä käväisi veikka pihamaalla. Hupsu oli välittömästi valmiina leikkiin.
Kaapo kävi pihan puolella vain, kun iski pakottava hätä. Voihan epäonninen! Hupsu oli välittömästi valmis…
…roikkumaan karvoissa siis.
Kun ei leikkikaveria saanut märälle pihamaalle, piti onnea koetella porstuassa.
Ja kun leikki loppui, jäi Kaapo katselemaan, kuinka pähkähullu Hupsu syöksyi vesisateeseen.
Ei Kaapoa tosin haitannut, että Hupsu häippäsi. Vesisadetta oli mukava ihmetellä, kun omat tassut pysyivät kuivana.
Illan tullen asetuttiin nukkumaan. Jokainen omaan soppeensa.
Pohjoisempana sentään aurinkokin kurkki pilven takaa. Kaapoa ilahdutti uusi, iso vesikuppi – Kainuun mereksikin kutsuttu. Vaan eihän se järvi tyhjentynyt, vaikka kuinka vanhus yritti sitä tyhjäksi juoda.
Mökkirannassa saattoi hieman paremmalla fiiliksellä leikkiäkin. Hupsun kanssa. Pienen hetken kerrallaan.
Hyvin pienen hetken.
Ja kun pieni hetki oli leikitty, piti taas tyhjentää Oulujärven vesivarantoja.
Hupsu nautti. Leikki Kaapo sitten tai ei.
…onneksi välillä leikki.
Tutkimusmatkailija ei enää ollut ihan niin moksis tassujen kastumisesta kuin ennen. Vatsakarvat eivät kuitenkaan saaneet kastua.
Välillä Hupsu yritti hieman uhmata allekirjoittaneen arvovaltaa. Niin paljon kaikkea kivaa olisi ollut kauempanakin.
Kun ei saanut mennä kovin kauas, yritettiin nousta korkeammalla.
Kaapo sen sijaan pysyi kiltisti (vai vanhuuttaan?) siellä, missä oma ihminen.
Pienen levähdyksen jälkeen Kaapo jaksoi jatkaa leikkiä.
Hupsu oli heti mukana.
Viimeisenä iltana tapahtui vielä tosi kummia. Veikka hävisi. Kuului vain molskis. Onneksi se löytyi taas hetken päästä.
Kuvakulma: Maailmaan mä avaraan

Kuvakulma: Maailmaan mä avaraan

Juhannus on taputeltu, keskikesä ohitettu. Nyt voi alkaa odotella syksyä. Vai joulua? Mitenkäs se kliseisesti menikään? Samapa tuo, sillä Suomessa kesä harvemmin on juhannuksena ohi – päinvastoin. Hikoilua on aivan varmasti vielä tiedossa.

Hupsu on saanut muutaman päivän nauttia maalaismaisemista ja meri-ilmasta. Onnellinen ja väsynyt koirani makaa tällä hetkellä silmät ummessa keittiön ruokapöydän alla. Kyljellään. Se ei välitä liikehdinnästä niin kauan kuin minä istun paikallani. Ulos mennessäni Hupsu seuraa minua orjallisesti. Se kantaa lelun nurmikolle, käy pötkölleen ja sisälle palatessa nappaa lelun jälleen mukaansa.

Lelukanniskelua on viime aikoina esiintynyt kotonakin. Lelu suussa pihalle, lelu suussa sisälle. Naurahdinkin tänään, että pitäähän se jokaisella koiralla turvalelu olla. Sitä paitsi… Hupsu rakastaa karvaista pehmopalloaan. Se on yhtä aikaa pehmolelu ja pallo. Voiko sitä karvakorvani enempää toivoakaan?

Paitsi lihaa. Ja grilliherkkuja. Ja kalaa. Ja oikeastaan sitä kaikkea, mitä ihminen – aivan sama kuka – on milloinkin suuhunsa laittamassa. Omat naput eivät kelpaa. Tällä hetkellä en sitä tosin ihmettelekään: juhannusherkuttelu mansikkakakkuineen on kuulunut myös Hupsun juhannukseen.

Onnellinen seikkailijakoira
Juhannuspäivän synttärikakulla käytiin – ihasteltiin mertakin.
Näkymä merelle
Punkinperkele iski Hupsun silmäluomeen ja sai luomen turpoamaan.
Mansikkakakkua ja suklaakääretorttua
Leikkejä ihmisveikan kanssa vesisateessa
Juhannusaattona tuuli – juhannuskoivut kaatuivat tuon tuosta ja tavan takaa.
Ihanan karvapallon lisäksi Hupsu järsi keppejä ja tikkuja, rakastui löytämäänsä peuransorkkaan ja näpisti kassistani hirvennahkapururullan.
…jos mennä voisin vaeltamaan…