Browsed by
Kategoria: Vieraissa karvoissa

Kuvakulma: reissussa rähjääntyy

Kuvakulma: reissussa rähjääntyy

Märkä heinikko, vesisade. Ei haittaa.
No, Kaapoa haittaa.
Hämärää, harmaata. Keski-Suomessa satoi lähes taukoamatta. Yksin sai Hupsu ulkona höntsäillä. Me muut istuimme porstuassa.
Okei. Välillä käväisi veikka pihamaalla. Hupsu oli välittömästi valmiina leikkiin.
Kaapo kävi pihan puolella vain, kun iski pakottava hätä. Voihan epäonninen! Hupsu oli välittömästi valmis…
…roikkumaan karvoissa siis.
Kun ei leikkikaveria saanut märälle pihamaalle, piti onnea koetella porstuassa.
Ja kun leikki loppui, jäi Kaapo katselemaan, kuinka pähkähullu Hupsu syöksyi vesisateeseen.
Ei Kaapoa tosin haitannut, että Hupsu häippäsi. Vesisadetta oli mukava ihmetellä, kun omat tassut pysyivät kuivana.
Illan tullen asetuttiin nukkumaan. Jokainen omaan soppeensa.
Pohjoisempana sentään aurinkokin kurkki pilven takaa. Kaapoa ilahdutti uusi, iso vesikuppi – Kainuun mereksikin kutsuttu. Vaan eihän se järvi tyhjentynyt, vaikka kuinka vanhus yritti sitä tyhjäksi juoda.
Mökkirannassa saattoi hieman paremmalla fiiliksellä leikkiäkin. Hupsun kanssa. Pienen hetken kerrallaan.
Hyvin pienen hetken.
Ja kun pieni hetki oli leikitty, piti taas tyhjentää Oulujärven vesivarantoja.
Hupsu nautti. Leikki Kaapo sitten tai ei.
…onneksi välillä leikki.
Tutkimusmatkailija ei enää ollut ihan niin moksis tassujen kastumisesta kuin ennen. Vatsakarvat eivät kuitenkaan saaneet kastua.
Välillä Hupsu yritti hieman uhmata allekirjoittaneen arvovaltaa. Niin paljon kaikkea kivaa olisi ollut kauempanakin.
Kun ei saanut mennä kovin kauas, yritettiin nousta korkeammalla.
Kaapo sen sijaan pysyi kiltisti (vai vanhuuttaan?) siellä, missä oma ihminen.
Pienen levähdyksen jälkeen Kaapo jaksoi jatkaa leikkiä.
Hupsu oli heti mukana.
Viimeisenä iltana tapahtui vielä tosi kummia. Veikka hävisi. Kuului vain molskis. Onneksi se löytyi taas hetken päästä.
Kuvakulma: lapsilapikkaat

Kuvakulma: lapsilapikkaat

Ihana Viivin emäntä kiskoi Hupsun ja minut näyttämään nenää ulkoilmaan. Pieni väsytysleikki oli paikallaan tänään, mutta kun itse olisin halunnut jumahtaa laakereilleni. Vaan tulipa taas käytyä koirapuistossa! Ja kivaahan se tietenkin oli – sekä Hupsun että minun mielestä.

Intopinkeet kaverukset – melkein kahdeksankuiset.
Läjän alimpana oli yllättäen – tittidittidii! – Hupsu.
Rajut hommat oli edelleen.
Vuorotellen juostiin ja painittiin.
Levätä jos yritti, se ei käynyt. Ihan sama, kumpi lanteilleen levähti.
Aitauksen isojen puolella oli kolme lappalaista lisää. Yksi aivan vauva vielä.
Lepo viilennyskuopassa, josta hetkeä myöhemmin Hupsu kävi ajamassa Viivin taas juoksusille.
Ja sitten oli Hupsun vuoro kavuta karvaläjän päälimmäiseksi.
Tihkusade lopulta keskeytti leikit.
Eläkeläisnainen

Eläkeläisnainen

Meillä kävi tänään mummoenergialla varustettu, ikiaktiivinen kymmenvuotias rakkauspakkaus kylässä. Ihana eläkeläisnainen – Hupsunkin mielestä. Ihan samanlainen höppänä se oli kuin aina ennenkin.

Hupsu oli sosiaalisuuttaan varsin kiinnostunut vierailevasta vanhasta piiasta. Takapäätuoksut houkuttelivat ja vähän olisi pitänyt saada painiakin. Mutta kun ei. Fiininä leidinä Jeiliä ei kiinnostanut moinen valtaisa karvakakara.

Sen sijaan neitokainen olisi mielellään juossut leluja noutamassa. Muutaman kerran palloa heitinkin, vaan sotahan siitä syntyi. Jeili oli sitä mieltä, että sen palloapajille ei Hupsulla ole asiaa – vaikka Jeilin perässähän Hupsu juoksi, ei suinkaan pallon.

Muutoin koirilla sujui hyvin. Vuoronperää ne söivät Hupsun herkkuja ja kävivät vesikupilla. Leikkiin eivät kuitenkaan ryhtyneet – Jeili ei ryhtynyt. Ei sopinut neidin arvolle sellainen.

Tavoilleen uskollisena Mahtava VahtiKoira Jeili haukkui koko naapuruston. Oli se sitten autonoven kolahdus tai koiran haukunta. Siihen piti vastata. Jeilin uhitellessa epävarmuuttaan maailmaa kohti Hupsu komensi Jeiliä haukullaan. Penikkaa otti aivoon, kun tätikoira ei leikkinyt.

Kielimuuri. Se oli selvä. Ruttuturvan kiroilua ei Hupsu ottanut uskoakseen. Luultavasti ei neidin sotajalkakaan palloriidassa mennyt Hupsun jakelukeskukseen. Siltä nimittäin näytti, että Hupsu kuvitteli Viileen Jiileen vain leikkivän – siitäkin huolimatta, että Hupsulla muodostui veripisara kielenreunaan. Traumatisoitumaan se ei ainakaan ruvennut. Sitkeästi meni Hupsu naikkosen perässä – yhä uudelleen ja uudelleen.

Jos ja kun ei järki Hupsulla päätä pakota, oli kesähelteestä hyötyä. Aurinkoinen, kuuma pihamaa väsytti arjensankarit. Jeili kävi sylissäni silmiään lepuuttamassa ja Hupsukin otti välillä lepoa varjossa. Vaikka se tykkäsikin kyttyrää, kun vieras koira noin minun sylini valloitti. Omasta mielestään Hupsu omistaa muun muassa koko maailman, erityisesti minut. Oppia ikä kaikki.

Kuvakulma: Näin väsytetään koiranpentu

Kuvakulma: Näin väsytetään koiranpentu

On niitä päiviä, jolloin kuvaaminen on kivaa. Ja sitten on näitä päivä, jolloin kuvaamisen päätteeksi tekisi mieli heittää kamera seinään. No en heitä. Sen verran rakas tuo kamera kuitenkin minulle on.

Koiria kuvatessa tulee aina hitokseen hyvä mieli, kun kuvat onnistuvat. On kivoja söpöstelykuvia ja onnistuneesti pysäytettyjä liikekuvia, mainioita ilmeitä. Mutta kun se koirien kuvaaminen ei ole mitenkään helppoa. Ei varsinkaan silloin, kun ulkoilee kevätauringon paisteessa, keskellä päivää metsää samoten. Ja yritäpä siinä sitten vielä yhdistää vaalea koira ja tumma koira – tai koira, jossa on sekä tummaa että vaaleaa. Liian monta muuttuvaa tekijää. Kerpele.

Onneksi kuvaamiseen liittyy paljon muutakin kuin itse kuvaaminen. Tänään sain mainion annoksen keväistä ulkoiluilmaa (raittiista en tiedä, kun pääkaupunkiseudulla on niin paljon autoja) ja metsän epätasainen maasto teki hyvää kipuilevalle alaselälleni. Ainakin kipu hellitti kävellessä, näin tietokoneen ääressä istuessa kiemurtelen paikallani. Lisäksi teloin nilkkani. Sen jomotus on kuitenkin vähenemään päin.

Pääasia kuitenkin on, että ulkoiluhetkemme oli muuten mukava. Mûmak ja ”pomo” pitivät huolen viihtyvyydestämme. Pomon kanssa jutustelu täytti sosiaalivarantojani ja Mûmak sai Hupsun liikkeelle. Aivan toista kuin Hupsun kanssa ulkoilu ilman koiraseuraa. Ulkoilun loppupuolella alkoikin jo näyttää siltä, että ulkoilutan raatoa. Välillä jopa nappasin Hupsun syliini, jotta matka etenisi.

Metsät ovat Hupsun mielestä ehdottoman parhaita paikkoja rymytä. On kallioita, kiviä ja kaatuneita puunrunkoja, joille kiipeillä. On ryteikköä, jossa remuta.
Aurinko alkaa olla sen verran korkealla keskipäivällä, että valokuvaaminen muuttuu haasteelliseksi. Onneksi Hupsu ei murehdi kuvien laadusta. Se juoksee ja temmeltää – niinhän myös Mûmak tekee.
Edelleen riitti Mûmakilla vauhtia enemmän kuin Hupsulla. Ainakin silloin, kun remmi ei rajoittanut sen menoa. Sepä vasta Hupsun mielestä olikin kivaa, kun Mûmak ei remmissä ollessaan päässytkään karkuun.
Koiranpennun maailma on ihmeitä täynnä. Jokainen kivi on tutkittava, jokaiseen koloon yritettävä kaivautua, jokaisen puunrungon yli tai ali on mentävä. Ehkäpä pennuissa parasta onkin se, kuinka ne tutkivat maailmaa aina vähintään satakymmenen lasissa.
Hupsu on selvästi tykästynyt Mûmakiin. Mûmak meni edeltä…
…ja Hupsu tuli perässä vauhdilla.
Mutta siinä, missä koiranpennut menevät täysillä, ne myös tahtovat väsyä täysillä. Loppupuoliskolla aurinkokin paistoi aika kuumasti, varjoa ei ollut ja Hupsu yritti moneen otteeseen, että: ”tähän jäädään nyt kuulkaa päiväunille”.
Vaan eipä jääty. Pellonreunan ihanaa savimaata tongittiin, matkattiin hetken aikaa sylissä…
…ja sitten jaksettiin taas vähän riehua. Kuinka ihanaa! Meillä on hyvähermoinen, rauhallinen kaveri, jota voi pikkupentukin hieman kurmottaa.
Vaikka taisi se Mûmak olla tyytyväinen, kun ulkoilun jälkeen vihdoin pääsi pikkupiraijasta eroon. Hupsu ainakin nukahti auton takapenkille saman tien.
Kuvakulma: Miltä näyttää iloinen vehnäterrieri?

Kuvakulma: Miltä näyttää iloinen vehnäterrieri?

Olen ollut viime aikoina ulkoilun suhteen todella laiska ja saamaton. Vaikka välillä on tehnytkin mieli lähteä ulkoilemaan, on sohva voittanut sisäiset kaksintaistoni ja persläskit ovat liimautuneet tiukasti sisätiloihin. Lahjakkaasti onnistuin myös täysin unohtamaan torstaina luvanneeni viihdyttää illalla Kaapoa, kun äitini oli kampaajalla – työhaastattelu onnistui tyhjentämään pääni aivan totaalisesti. Kaapon unohtaminen tuolla tavoin saikin omatuntoni kolkuttelemaan ja sovin äitini kanssa uuden ulkoilupäivän päästäkseni eroon morkkiksestani.

Tänään sainkin sovitusti napattua itseäni niskasta kiinni ja vein Kaapo-reuhun nauttimaan aurinkoisesta kevätpäivästä. Kaapo nautti jokaisesta hetkestä ulkona ja käyttäytyi jälleen kerran mallikkaasti. Tein myös havainnon, että Kaapon korvat toimivat paremmin Kaapon ollessa irti kuin kytkettynä remmiin. Pieni pelästymisen hetkikin ehti puhaltaa lävitseni, kun tajusin Kaapon irrallaan tuijottavan tiukasti vähän matkan päässä kadulla töpsöttelevää koiraa – Kaapo kuitenkin reagoi hihkuntaani välittömästi ja palasi luokseni vastalauseitta. Palkkasin sen kourallisella namipaloja ja vuolailla kehuilla.

Uskaltauduin päästämään Kaapon irti hihnasta muutamassakin eri paikassa. Ja voi sitä riemua! Terrieripoika hepuloi, kylpi lumessa ja hyppelehti kaatuneiden puunrunkojen yli – vuoronperää ja kerta toisensa jälkeen. Sisälle palautin rapaisen ja märän koiran, jonka rinnassa läikehti selvästi kevät.

 

Otettiin lopuksi vielä pönötyskuvakin!