Browsed by
Kategoria: Vieraissa karvoissa

Kuvakulma: lapsilapikkaat

Kuvakulma: lapsilapikkaat

Ihana Viivin emäntä kiskoi Hupsun ja minut näyttämään nenää ulkoilmaan. Pieni väsytysleikki oli paikallaan tänään, mutta kun itse olisin halunnut jumahtaa laakereilleni. Vaan tulipa taas käytyä koirapuistossa! Ja kivaahan se tietenkin oli – sekä Hupsun että minun mielestä.

Intopinkeet kaverukset – melkein kahdeksankuiset.
Läjän alimpana oli yllättäen – tittidittidii! – Hupsu.
Rajut hommat oli edelleen.
Vuorotellen juostiin ja painittiin.
Levätä jos yritti, se ei käynyt. Ihan sama, kumpi lanteilleen levähti.
Aitauksen isojen puolella oli kolme lappalaista lisää. Yksi aivan vauva vielä.
Lepo viilennyskuopassa, josta hetkeä myöhemmin Hupsu kävi ajamassa Viivin taas juoksusille.
Ja sitten oli Hupsun vuoro kavuta karvaläjän päälimmäiseksi.
Tihkusade lopulta keskeytti leikit.
Eläkeläisnainen

Eläkeläisnainen

Meillä kävi tänään mummoenergialla varustettu, ikiaktiivinen kymmenvuotias rakkauspakkaus kylässä. Ihana eläkeläisnainen – Hupsunkin mielestä. Ihan samanlainen höppänä se oli kuin aina ennenkin.

Hupsu oli sosiaalisuuttaan varsin kiinnostunut vierailevasta vanhasta piiasta. Takapäätuoksut houkuttelivat ja vähän olisi pitänyt saada painiakin. Mutta kun ei. Fiininä leidinä Jeiliä ei kiinnostanut moinen valtaisa karvakakara.

Sen sijaan neitokainen olisi mielellään juossut leluja noutamassa. Muutaman kerran palloa heitinkin, vaan sotahan siitä syntyi. Jeili oli sitä mieltä, että sen palloapajille ei Hupsulla ole asiaa – vaikka Jeilin perässähän Hupsu juoksi, ei suinkaan pallon.

Muutoin koirilla sujui hyvin. Vuoronperää ne söivät Hupsun herkkuja ja kävivät vesikupilla. Leikkiin eivät kuitenkaan ryhtyneet – Jeili ei ryhtynyt. Ei sopinut neidin arvolle sellainen.

Tavoilleen uskollisena Mahtava VahtiKoira Jeili haukkui koko naapuruston. Oli se sitten autonoven kolahdus tai koiran haukunta. Siihen piti vastata. Jeilin uhitellessa epävarmuuttaan maailmaa kohti Hupsu komensi Jeiliä haukullaan. Penikkaa otti aivoon, kun tätikoira ei leikkinyt.

Kielimuuri. Se oli selvä. Ruttuturvan kiroilua ei Hupsu ottanut uskoakseen. Luultavasti ei neidin sotajalkakaan palloriidassa mennyt Hupsun jakelukeskukseen. Siltä nimittäin näytti, että Hupsu kuvitteli Viileen Jiileen vain leikkivän – siitäkin huolimatta, että Hupsulla muodostui veripisara kielenreunaan. Traumatisoitumaan se ei ainakaan ruvennut. Sitkeästi meni Hupsu naikkosen perässä – yhä uudelleen ja uudelleen.

Jos ja kun ei järki Hupsulla päätä pakota, oli kesähelteestä hyötyä. Aurinkoinen, kuuma pihamaa väsytti arjensankarit. Jeili kävi sylissäni silmiään lepuuttamassa ja Hupsukin otti välillä lepoa varjossa. Vaikka se tykkäsikin kyttyrää, kun vieras koira noin minun sylini valloitti. Omasta mielestään Hupsu omistaa muun muassa koko maailman, erityisesti minut. Oppia ikä kaikki.

Kuvakulma: Näin väsytetään koiranpentu

Kuvakulma: Näin väsytetään koiranpentu

On niitä päiviä, jolloin kuvaaminen on kivaa. Ja sitten on näitä päivä, jolloin kuvaamisen päätteeksi tekisi mieli heittää kamera seinään. No en heitä. Sen verran rakas tuo kamera kuitenkin minulle on.

Koiria kuvatessa tulee aina hitokseen hyvä mieli, kun kuvat onnistuvat. On kivoja söpöstelykuvia ja onnistuneesti pysäytettyjä liikekuvia, mainioita ilmeitä. Mutta kun se koirien kuvaaminen ei ole mitenkään helppoa. Ei varsinkaan silloin, kun ulkoilee kevätauringon paisteessa, keskellä päivää metsää samoten. Ja yritäpä siinä sitten vielä yhdistää vaalea koira ja tumma koira – tai koira, jossa on sekä tummaa että vaaleaa. Liian monta muuttuvaa tekijää. Kerpele.

Onneksi kuvaamiseen liittyy paljon muutakin kuin itse kuvaaminen. Tänään sain mainion annoksen keväistä ulkoiluilmaa (raittiista en tiedä, kun pääkaupunkiseudulla on niin paljon autoja) ja metsän epätasainen maasto teki hyvää kipuilevalle alaselälleni. Ainakin kipu hellitti kävellessä, näin tietokoneen ääressä istuessa kiemurtelen paikallani. Lisäksi teloin nilkkani. Sen jomotus on kuitenkin vähenemään päin.

Pääasia kuitenkin on, että ulkoiluhetkemme oli muuten mukava. Mûmak ja ”pomo” pitivät huolen viihtyvyydestämme. Pomon kanssa jutustelu täytti sosiaalivarantojani ja Mûmak sai Hupsun liikkeelle. Aivan toista kuin Hupsun kanssa ulkoilu ilman koiraseuraa. Ulkoilun loppupuolella alkoikin jo näyttää siltä, että ulkoilutan raatoa. Välillä jopa nappasin Hupsun syliini, jotta matka etenisi.

Metsät ovat Hupsun mielestä ehdottoman parhaita paikkoja rymytä. On kallioita, kiviä ja kaatuneita puunrunkoja, joille kiipeillä. On ryteikköä, jossa remuta.
Aurinko alkaa olla sen verran korkealla keskipäivällä, että valokuvaaminen muuttuu haasteelliseksi. Onneksi Hupsu ei murehdi kuvien laadusta. Se juoksee ja temmeltää – niinhän myös Mûmak tekee.
Edelleen riitti Mûmakilla vauhtia enemmän kuin Hupsulla. Ainakin silloin, kun remmi ei rajoittanut sen menoa. Sepä vasta Hupsun mielestä olikin kivaa, kun Mûmak ei remmissä ollessaan päässytkään karkuun.
Koiranpennun maailma on ihmeitä täynnä. Jokainen kivi on tutkittava, jokaiseen koloon yritettävä kaivautua, jokaisen puunrungon yli tai ali on mentävä. Ehkäpä pennuissa parasta onkin se, kuinka ne tutkivat maailmaa aina vähintään satakymmenen lasissa.
Hupsu on selvästi tykästynyt Mûmakiin. Mûmak meni edeltä…
…ja Hupsu tuli perässä vauhdilla.
Mutta siinä, missä koiranpennut menevät täysillä, ne myös tahtovat väsyä täysillä. Loppupuoliskolla aurinkokin paistoi aika kuumasti, varjoa ei ollut ja Hupsu yritti moneen otteeseen, että: ”tähän jäädään nyt kuulkaa päiväunille”.
Vaan eipä jääty. Pellonreunan ihanaa savimaata tongittiin, matkattiin hetken aikaa sylissä…
…ja sitten jaksettiin taas vähän riehua. Kuinka ihanaa! Meillä on hyvähermoinen, rauhallinen kaveri, jota voi pikkupentukin hieman kurmottaa.
Vaikka taisi se Mûmak olla tyytyväinen, kun ulkoilun jälkeen vihdoin pääsi pikkupiraijasta eroon. Hupsu ainakin nukahti auton takapenkille saman tien.
Kuvakulma: Miltä näyttää iloinen vehnäterrieri?

Kuvakulma: Miltä näyttää iloinen vehnäterrieri?

Olen ollut viime aikoina ulkoilun suhteen todella laiska ja saamaton. Vaikka välillä on tehnytkin mieli lähteä ulkoilemaan, on sohva voittanut sisäiset kaksintaistoni ja persläskit ovat liimautuneet tiukasti sisätiloihin. Lahjakkaasti onnistuin myös täysin unohtamaan torstaina luvanneeni viihdyttää illalla Kaapoa, kun äitini oli kampaajalla – työhaastattelu onnistui tyhjentämään pääni aivan totaalisesti. Kaapon unohtaminen tuolla tavoin saikin omatuntoni kolkuttelemaan ja sovin äitini kanssa uuden ulkoilupäivän päästäkseni eroon morkkiksestani.

Tänään sainkin sovitusti napattua itseäni niskasta kiinni ja vein Kaapo-reuhun nauttimaan aurinkoisesta kevätpäivästä. Kaapo nautti jokaisesta hetkestä ulkona ja käyttäytyi jälleen kerran mallikkaasti. Tein myös havainnon, että Kaapon korvat toimivat paremmin Kaapon ollessa irti kuin kytkettynä remmiin. Pieni pelästymisen hetkikin ehti puhaltaa lävitseni, kun tajusin Kaapon irrallaan tuijottavan tiukasti vähän matkan päässä kadulla töpsöttelevää koiraa – Kaapo kuitenkin reagoi hihkuntaani välittömästi ja palasi luokseni vastalauseitta. Palkkasin sen kourallisella namipaloja ja vuolailla kehuilla.

Uskaltauduin päästämään Kaapon irti hihnasta muutamassakin eri paikassa. Ja voi sitä riemua! Terrieripoika hepuloi, kylpi lumessa ja hyppelehti kaatuneiden puunrunkojen yli – vuoronperää ja kerta toisensa jälkeen. Sisälle palautin rapaisen ja märän koiran, jonka rinnassa läikehti selvästi kevät.

 

Otettiin lopuksi vielä pönötyskuvakin!
Pentukuulumisia

Pentukuulumisia

Olen ollut viimepäivinä jonkin taudinaiheuttajan kourissa. Lentsu ei ole päässyt iskemään täysin puolustustani nurin, mutta astmani on oireillut hengitysvaikeuksina ja kovana yskänä. Koska keuhkoni ovat olleet koetuksella, olen pyrkinyt pitämään matalaa profiilia lepoasennossa – sängyn päälle olen järjestänyt tilaa sekä läppärilleni että pennunodotuksen kylvämille koirankoulutuspohdinnoilleni.

Suunnitelmani lunnikoiranpennun hankkimisesta menivät omia polkujaan, eikä suinkaan sinne, minne niiden olisin toivonut menevän. Pentue, josta meille oli tarkoitus pentu tulla, kutistui kolmesta elävänä syntyneestä pennusta kahteen ja lopulta pohdintaan siitä, uskallanko ottaa vammaisen pennun. Päätös ei lopulta ollut vaikea: koska jouduin pitkään seuraamaan Ragnarin kärsimystä vierestä, en tuntenut vetoa riskinottoon. Vaikka kyseessä olikin täysin erilainen vaiva, pelko oman lemmikin kärsimyksestä oli liian suuri. Kyselin lunnikoiranpentua muiltakin kasvattajilta, mutta mistään ei tuntunut löytyvän sitä omaa karvakaveria.

Siispä siirryin pohtimaan muita rotuvaihtoehtoja, joita mielessäni oli muutama. Lopulta kuitenkin päädyin suomenlapinkoiraan, jonka myös mieheni hyväksyi siitä huolimatta, että kyseessä ei ollut pikkukoira. Pentueellinen kasvattaja löytyi helposti ja pitkähkön puhelinkeskustelun ja miehen kanssa neuvottelun jälkeen päädyin varaamaan meille pörröisen lapparipojan.

Näin ollen koirankoulutuspohdintani ovat olleet todella ajankohtaisia. Lapinkoira kun on tyypiltään aivan erilainen kuin pieni lunnikoira ja sen koulutettavuus on parempi. Siispä olen alkanut odottaa todella suurella innolla oman pennun kouluttamista, eikä varmaan liene mikään ihme, että olen päätynyt etsimään vinkkejä vahvistamaan elämää pennun kanssa.

Seikkailuni google-haun kautta löysi tiensä koirakouluttaja Zak Georgen YouTube-kanavalle ja olenkin ahminut positiivisen ja energisen miehen koulutusvideoita oikein olan takaa. Vaikka en kaikesta olekaan samaa mieltä Zak Georgen kanssa, olen kuitenkin poiminut hänen videoistaan ja neuvoistaan monia vinkkejä – sellaisiakin, joita en välttämättä olisi muutoin tullut ajatelleeksi. Tuin koirakouluttajan työtä myös tilaamalla itselleni hänen kirjansa Zak George’s Dog Training Revolution, jota vielä odottelen saapuvaksi.

Tunnen suunnatonta vetoa positiiviseen koirankouluttamiseen. Ensimmäisen koirani, vehnäterrieri Tomin kanssa sain nähdä ripauksen vääränlaisista koirankoulutusmetodeista käydessämme Pertti Vilanderilla etsimässä ratkaisua arkipäivänongelmiimme. Vilanderin käyttämät metodit eivät todellakaan olleet sitä, mitä omalle koiralleni haluan tarjota. Lunnikoirani kohdalla sen sijaan turhauduin itse koiran kouluttamiseen, kun Ragnarilla oli korvat vain koristeena: minä kiinnostin vain silloin, kun mitään Ragnarin mielestä parempaa ei horisontissa näkynyt. Olisi ollut samantekevää, vaikka olisin ripaskaa alkanut tanssia tai kärrynpyöriä heitellä. Vertaistueksi minulle kerrottiin, että sellaisiahan ne lunnikoirat ovatkin: eivät yhtään miellyttämishaluisia.

Olen seurannut useamman vuoden kadehtien vierestä, kuinka serkkuni kouluttaa omia koiriaan, erityisesti viisivuotias belgianpaimenkoira Kiira toimii kuin unelma. Myös hollanninpaimenkoira Muusalla on upeat pohjat olemassa, vaikka vielä sillä riittää riiviövaihdetta uhmata tottelevaisuutta innostuksissaan, vaan se sallittakoot sille. Ikää Muusalla on nimittäin tänään vasta tasan vuosi. Haavenani onkin kouluttaa omasta koirastani vähintään yhtä hienosti käyttäytyvä ja tottelevainen kuin serkkuni koirat ovat. Ehkäpä saan serkultani lisävinkkejä, kun kuitenkin (ja toivon mukaan) yhdessä tulemme ulkoilemaan jatkossakin.

Tänään uskaltauduin jo hieman pistämään nenääni ulkoilmaan. Heräsin aamulla ilman hengenahdistusta, joten en kokenut tarvetta perua ulkoilutreffejä serkkuni kanssa. Kävimme pyörimässä ympyrää lentokentän kupeessa ja napsimme samalla kuvia hänen koiristaan. Erilainen (pienikin) puuhastelu auttaa kestämään pennunodotuksen aiheuttamaa tuskaa.