Browsed by
Kategoria: Vieraissa karvoissa

Pentukuulumisia

Pentukuulumisia

Olen ollut viimepäivinä jonkin taudinaiheuttajan kourissa. Lentsu ei ole päässyt iskemään täysin puolustustani nurin, mutta astmani on oireillut hengitysvaikeuksina ja kovana yskänä. Koska keuhkoni ovat olleet koetuksella, olen pyrkinyt pitämään matalaa profiilia lepoasennossa – sängyn päälle olen järjestänyt tilaa sekä läppärilleni että pennunodotuksen kylvämille koirankoulutuspohdinnoilleni.

Suunnitelmani lunnikoiranpennun hankkimisesta menivät omia polkujaan, eikä suinkaan sinne, minne niiden olisin toivonut menevän. Pentue, josta meille oli tarkoitus pentu tulla, kutistui kolmesta elävänä syntyneestä pennusta kahteen ja lopulta pohdintaan siitä, uskallanko ottaa vammaisen pennun. Päätös ei lopulta ollut vaikea: koska jouduin pitkään seuraamaan Ragnarin kärsimystä vierestä, en tuntenut vetoa riskinottoon. Vaikka kyseessä olikin täysin erilainen vaiva, pelko oman lemmikin kärsimyksestä oli liian suuri. Kyselin lunnikoiranpentua muiltakin kasvattajilta, mutta mistään ei tuntunut löytyvän sitä omaa karvakaveria.

Siispä siirryin pohtimaan muita rotuvaihtoehtoja, joita mielessäni oli muutama. Lopulta kuitenkin päädyin suomenlapinkoiraan, jonka myös mieheni hyväksyi siitä huolimatta, että kyseessä ei ollut pikkukoira. Pentueellinen kasvattaja löytyi helposti ja pitkähkön puhelinkeskustelun ja miehen kanssa neuvottelun jälkeen päädyin varaamaan meille pörröisen lapparipojan.

Näin ollen koirankoulutuspohdintani ovat olleet todella ajankohtaisia. Lapinkoira kun on tyypiltään aivan erilainen kuin pieni lunnikoira ja sen koulutettavuus on parempi. Siispä olen alkanut odottaa todella suurella innolla oman pennun kouluttamista, eikä varmaan liene mikään ihme, että olen päätynyt etsimään vinkkejä vahvistamaan elämää pennun kanssa.

Seikkailuni google-haun kautta löysi tiensä koirakouluttaja Zak Georgen YouTube-kanavalle ja olenkin ahminut positiivisen ja energisen miehen koulutusvideoita oikein olan takaa. Vaikka en kaikesta olekaan samaa mieltä Zak Georgen kanssa, olen kuitenkin poiminut hänen videoistaan ja neuvoistaan monia vinkkejä – sellaisiakin, joita en välttämättä olisi muutoin tullut ajatelleeksi. Tuin koirakouluttajan työtä myös tilaamalla itselleni hänen kirjansa Zak George’s Dog Training Revolution, jota vielä odottelen saapuvaksi.

Tunnen suunnatonta vetoa positiiviseen koirankouluttamiseen. Ensimmäisen koirani, vehnäterrieri Tomin kanssa sain nähdä ripauksen vääränlaisista koirankoulutusmetodeista käydessämme Pertti Vilanderilla etsimässä ratkaisua arkipäivänongelmiimme. Vilanderin käyttämät metodit eivät todellakaan olleet sitä, mitä omalle koiralleni haluan tarjota. Lunnikoirani kohdalla sen sijaan turhauduin itse koiran kouluttamiseen, kun Ragnarilla oli korvat vain koristeena: minä kiinnostin vain silloin, kun mitään Ragnarin mielestä parempaa ei horisontissa näkynyt. Olisi ollut samantekevää, vaikka olisin ripaskaa alkanut tanssia tai kärrynpyöriä heitellä. Vertaistueksi minulle kerrottiin, että sellaisiahan ne lunnikoirat ovatkin: eivät yhtään miellyttämishaluisia.

Olen seurannut useamman vuoden kadehtien vierestä, kuinka serkkuni kouluttaa omia koiriaan, erityisesti viisivuotias belgianpaimenkoira Kiira toimii kuin unelma. Myös hollanninpaimenkoira Muusalla on upeat pohjat olemassa, vaikka vielä sillä riittää riiviövaihdetta uhmata tottelevaisuutta innostuksissaan, vaan se sallittakoot sille. Ikää Muusalla on nimittäin tänään vasta tasan vuosi. Haavenani onkin kouluttaa omasta koirastani vähintään yhtä hienosti käyttäytyvä ja tottelevainen kuin serkkuni koirat ovat. Ehkäpä saan serkultani lisävinkkejä, kun kuitenkin (ja toivon mukaan) yhdessä tulemme ulkoilemaan jatkossakin.

Tänään uskaltauduin jo hieman pistämään nenääni ulkoilmaan. Heräsin aamulla ilman hengenahdistusta, joten en kokenut tarvetta perua ulkoilutreffejä serkkuni kanssa. Kävimme pyörimässä ympyrää lentokentän kupeessa ja napsimme samalla kuvia hänen koiristaan. Erilainen (pienikin) puuhastelu auttaa kestämään pennunodotuksen aiheuttamaa tuskaa.

Kuvakulma: Kiki ja Muussi

Kuvakulma: Kiki ja Muussi

Lähdin tänään iltapäivällä hetkeksi ulkoilemaan serkkuni kanssa. Varmasti olisimme viihtyneet pitempäänkin, mutta Kiiralla ja Muusalla tuli pientä kärhämää keskenään, joten keräsimme luumme ja läksimme omiin kotioloihimme.

Ehdin kuvata aikamoisen satsin kuvamateriaalia lyhykäisen ulkoilun aikana, mutta edes photaritaitoni eivät riittäneet korjailemaan kuvia siedettäviksi. Siitäkin huolimatta päätin tunkea kuvia blogiini. Kuten kuvista huomaatte: muodostui tänään ongelmaksi vähäinen valo iltapäivän loppupuolella, mikä puolestaan aiheutti kuviini siniset hanget.

Vetoleikkejä

 

Kiira

 

Lisää vetoleikkejä

 

Lumensyöntitauko

 

Muusa

 

 

Rosvoa ja poliisia; Muusa on rosvo, Kiira poliisi.

 

Kiira on ehdottomasti yksi mun suosikkikoirista, jos omia koiria ei lasketa lukuun. Vaan älkää antako kauniin katseen huijata: oikeasti Kiira on koira, jolla pyörä pyörii, mutta hamsteri on kuollut. <3

 

Rauhoittumassa ärhämöinnin jälkeen.

 

Muusan rauhoittuminen muuttui eteenpäin ryömimiseksi. Näenkö kuvassa syyllisen koiran?
Lepopäivä lenkkeillen

Lepopäivä lenkkeillen

Olin ajatellut viettää tänään lepopäivän, mutta katseltuani aikani etätyöpäivää viettävän mieheni selkää muuttui suunnitelmani Kaapon kanssa ulkoiluksi. Summamutikassa päätin lähteä kävelemään vieraammille jalkakäytäville ja lenkistä venyikin puolitoistatuntinen taival puolipilvisessä (enemmän ehkä pilvisessä) talvipäivässä.

Kaapo oli edelliskertaan verrattuna jälleen oma itsensä. Se olisi viilettänyt mieluusti kauempana edelläni kuin mitä remmi antoi myöten ja välillä jouduin toppuuttelemaan kundin vauhtia, etten itse lennä kumoon. Vehnäterrieri alkaa olla jo sen verran kookas koira, että remmissä vetäminen aiheuttaa helposti ulkoiluttajalle vaaratilanteita. Niin hyvin Kaapo on kuitenkin ehdollistunut namitaskuuni, että hiljaisellakin äänellä sanottu ”täällä” sai Kaapon palaamaan välittömästi jalkojeni viereen.

Poikkesimme hieman jalkakäytävältä syrjempäänkin, merenrantaan, jossa päästin Kaapon hetkeksi irti. Kaapo nautti vapaudestaan koko vehnäterrierin eloisuudella ja sai minutkin naurahtelemaan pomppiessaan ympäriinsä kuin pingispallo kivikossa. Erityisen kivaa Kaapon mielestä oli loikkia kaatuneen puunrungon yli – edestakaisin totta kai – ja mitä kauempaa loikka onnistui sitä iloisemmalta Kaapo vaikutti. Kalliokiipeily, lumipesut ja kepin tappaminen kuuluivat myös Kaapon vapaudenriemuun ja hieman minua harmitti kytkeä koira takaisin hihnaan, että pääsemme jatkamaan matkaa.

Lenkkeily sujui mutkattomasti eteenpäin, kunnes Jollaksen kartanon kupeessa meitä vastaan tassutteli belgianpaimenkoiraa muistuttava tumma kummajainen. Sain Kaapon hyvin kontaktiin nameilla, mutta vapaana, ilman omistajaa ulkoileva koira oli päättänyt tulla tekemään tuttavuutta Kaapon kanssa, enkä näin ollen välttynyt kohtaamistilanteelta. Tilanne meni kuitenkin kohtalaisen rauhallisissa merkeissä. Olin pudottanut Kaapon remmin löysälle, jotta minimoisin oman epävarmuuteni siirtymisen remmiä pitkin Kaapoon. Hetken koirat haistelivatkin toisiaan nätisti, kunnes Kaapo alkoi äristä vieraalle koiralle, joka onneksi väisti ja jatkoi matkaansa omille teilleen. Nameilla sain Kaapon takaisin kontaktiin ja vieras koira unohtui.

Aikamme matkaa jatkettuamme tuli kolmen lapsen poppoo kyselemään, saako koiraa silittää. Kaapo ei suuremmin välittänyt lapsista, mutta antoi rapsuttaa itseään hieman. Yleisesti ottaen Kaapo pitää lapsista, enkä epäröinyt tilanteessa ollenkaan. Kaapoa tosin kiinnosti enemmän yhdeltä lapselta maahan pudonnut vesipullo, joka koiran silmissä näytti lelulta. Lapsia nauratti Kaapon pyöritellessä pulloa tassuillaan ja kuonollaan.

Loppumatkan saimme kävellä rauhassa ja hieman ennen kotiovea koira intoutui vielä leikkimään löytämällään kepillä, joka kulkeutui hyvän matkaa mukanamme Kaapon heitellessä sitä. Kaiken kaikkiaan olin taas erittäin tyytyväinen Kaapon käytökseen ulkoilun aikana.

Ulkoilu tekee mielelle hyvää

Ulkoilu tekee mielelle hyvää

Kävin eilen nauttimassa Kaapon seurasta. Ulkoilua kertyi reilu tunti, minkä jälkeen rapainen karvatassu pääsi pesulle. Turkin harjaaminen meillä tosin jäi pesun jälkeen vaiheeseen Kaapon otettua ritolat. En hennonut kiusata koiruutta enempää, vaan päätin jättää lopputurkin äidilleni. Kaapo oli muutoin kuitenkin jaksanut olla kanssani todella hyvin: ulkona selvittiin ohittavista koiristakin rähinöittä ja kontaktinotto on selvästi kehittynyt vain muutaman ulkoilun aikana.

Kuluneen viikon aikana olen ulkoillut mukavasti ja ulkoilu onkin tehnyt valtavan hyvää mielelleni. Valitettavasti jalkani ovat asiasta eri mieltä ja jo selätetty plantaarifaskiitti on eilen ja tänään aamulla ilmoitellut olemassaolostaan. Päätin kuitenkin, etten anna sen lannistaa hyvältä näyttävää ulkoilutahtiani, vaan ensi viikolla yritän taas hypätä kenkiin ja jalkailla kotiovesta ulos. Viikonlopun aion kuitenkin ottaa rennommin, sillä olen lähdössä maalle anoppilaan, jossa kameraani ja rapsutuksia odottelee anopin naapurista lainattu hoitokoira. Ja kuka tietää – ehkä otan kirjankin mukaani, kun en pitkään aikaan ole (mukamas) ehtinyt mitään lukea.

Kaiken kaikkiaan epämääräisenä ja ennen kaikkea epätietoisena alkanut vuoteni on näyttäytynyt tähän mennessä rentouttavana ja mukavana lepotaukona työelämästä.

Pertti-hevosen turpaakin silittelin

Pertti-hevosen turpaakin silittelin

Järjestin tälle päivälle taas treffit mitä hurmaavimman Mûmakin kanssa. Ulkoilu lunnispojan ja pomon seurassa teki tälläkin kertaa hyvää sekä mielelle että läskeille. Puolitoistatuntinen hujahti ohitse aivan huomaamatta.

Lenkkeilimme hyvin monipuolisessa maastossa: ulkoilupoluilta päädyimme aina metsäpoluille kalliokiipeilemään ja sieltä edelleen pellonreunan kautta jalkakäytävälle. Mûmak näytti nauttivan vapaajuoksustaan lumisessa maisemassa ja syöksähteli vauhdikkaasti edestakaisin välillä pysähtyen piehtaroimaan.

Pomon kanssa jutustelun ohessa yritin välillä räpsiä kuvia eläinseuralaisestamme. Vaihteleva valoisuus yhdistettynä vikkeläjalkaiseen malliini oli kuvaustaidoilleni tälläkin kertaa liikaa ja kuvien onnistumisprosentti oli lähes pyöreä nolla. Eiliseen ulkoiluuni verrattuna sain kuitenkin muutamasta kuvasta jokseenkin käyttökelpoisia, vaikka tyytyväinen niihin noin muuten en olekaan. Talvikuvaaminen ei selvästi ole minun juttuni ja sen osalta olisi kaiketi aiheellista osallistua jollekin valokuvauskurssille.

Puolitoistatuntiseen retkeemme Helsingin ulkoilumaastoissa mahtui Mûmakin ulkoiluriemun lisäksi kohtaaminen hevosen kanssa. Jo hyvän matkan päässä se hirnui tallille jääneille kavereilleen. Hetkeksi pysähdyimme koko kolmikko ihmettelemään ohimatkaavaa jättiläistä. Vanha se oli jo, yli kahdenkymmenen, mutta siitä huolimatta hyvin kaunis ilmestys. Muutama sana vaihdettiin taluttajan kanssa – pomo enimmäkseen – ja kävipä siinä sitten sillä tavalla, että hetken Pertti-hevosen turpaakin silittelin.