Diagnoosina huonokoiranomistajasyndrooma (maluscanisdominusinfirmitas)

Diagnoosina huonokoiranomistajasyndrooma (maluscanisdominusinfirmitas)

Olen surkea koirankouluttaja. Itse asiassa olen surkea koiranomistajakin! Annoin Hupsun saikun laiskistuttaa itseni motivaatiottomaksi möykyksi ja nyt kärsin siitä. Jatkuvasti väsyttää. Olen tahdoton eliö, tohvelieläin, joka sohvannurkassa tuijottaa aivottomana Wallanderia. Ah! Ihana Netflix.

Kyllä minä hieman olen räpistellyt. Olen päättänyt, että nyt opetellaan taas vähän aktiivisemmaksi. Tavoite tässä kohtaa elämää olisi ihan vain niinkin mitätön asia kuin kaksi lenkkiä päivässä. Kirottu rivitaloasuminen! Kuinka helppoa se onkaan päästää koira omalle, aidatulle pihalle tarpeilleen.

Mitään ei ole harjoiteltu. Ei ainakaan mitenkään järjestelmällisesti. Mieheni on opettanut pennun antamaan tassua (siitä mies onkin erityisen ylpeä) ja nyt on vuorossa kieriminen. Jos minulta kysytään, voisi perheeni olla vielä hieman aktiivisempi koiraelämässämme. Saisin minäkin välillä hengähdystauon – ihan niin kuin niitä ei muka olisi viime viikkoina ollut. Vaikka harjoittelu on ollut olematonta, olemme kuitenkin vahvistaneet kontaktia. Metsässä. Olen antanut Hupsun juoksennella vapaana silläkin uhalla, että joku tulee vastaan. Jos kakara on vintannut liikaa, olen vaihtanut suuntaa. Se on omiaan vahvistamaan kontaktia.

Ja olenhan minä myös oppinut jo vähän lukemaan koiraani. Tyhmä se on kuin saapas (no oikeasti ei todellakaan ole!) ja korvat sillä on vain koristeena. On se silti niin ihana. Ikkariomakin vielä! Tänään esimerkiksi annoin sen pitkän aikaa höyrytä Kiiran ja Muusan kanssa ennen kuin edes yritin pyytää sitä kontaktiin. Olemme ottaneet luoksetulokontaktivihjeeksi ”täällä”. Järki meni, kun ”tule” koki inflaation. Ei auttanut, vaikka kuinka ripitin perhettäni siitä, että koira oppii sanan merkityksettömäksi. Nyt on miestä kielletty käyttämästä täällä -vihjettä, lapselle sitä ei ole edes mainostettu.

Tänään mentiin viimein koirakouluunkin. Kurssikaveripennut olivat kasvaneet hurjasti. Kuulemma Hupsukin. Kolme viikkoa on pitkä aika pennun elämässä. Ja voi! kuinka ylpeä olin karvalapsestani! Se otti kontaktia niin hienosti, eikä se ollenkaan hötkyillyt, vaikka karvakamut treenailivat lähelläkin. Raukkaparalla taisi olla nälkä, kun niin namit voittivat kaiken. Vasta ihan tunnin viimemetreillä alkoi keskittyminen herpaantua, vaan onhan se 55 minuuttia pitkä aika aikuisellekin koiralle keskittyä.

Tunnin alkuun koin kauhunsekaisia tunteita. Niin sievän seuruuradan kouluttaja keskelle huonetta järjesti. Ajattelin pienessä mielessäni, että tuosta me ei selvitä mitenkään. Eihän me herraisä olla harjoiteltu vieressä kävelemistä kuin parilla kurssikerralla. Onneksi pelko oli turha. Hienostihan Hupsu siitä suoriutui. Paljon hienommin kuin minä, joka olin täysin aikaan ja paikkaan orientoitumaton. (Hyvä, että muistin edes koiran ottaa mukaan lähtiessäni tunnille!)

Nyt onkin tiedossa pieni paussi koirakouluun. Periaatteessa tämänpäiväinen kurssikerta oli viimeinen, mutta kouluttajan loman jälkeen me saadaan vielä käydä parilla rästikerralla. Täytyykin alkaa katsella, josko lähtisi jollekin toiselle kurssille syksyllä. Vielä vain en tiedä, mikä työtilanteeni tulee olemaan (huomenna on työhaastattelu!) ja olenko lähdössä iltaopintoihin (paikka koulunpenkillä on). Liikaa kysymysmerkkejä.

2 thoughts on “Diagnoosina huonokoiranomistajasyndrooma (maluscanisdominusinfirmitas)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.