Ei tapahdu niin yhtään mitään

Ei tapahdu niin yhtään mitään

Hupsun saikku alkaa olla loppumetreillä. Kahden viikon lepo… no, on se ainakin minut passivoinut. Yksinkertaisetkin asiat tahtoo jäädä tekemättä (mieheni saattaisi tässä kohtaa tosin tiedustaa, onko se jotenkin poikkeuksellista) ja korvien välissä ei vilistä edes pölyhiukkasia. Koko koiramainen elämä uinuu ärtymyksen ja saamattomuuden takana.

Pennun pitäminen rauhallisena on ollut sula mahdottomuus. Jossakin välissä ehdin jo pohtia, jaksaako pentuparka kohta enää liikkua ollenkaan, kun olen yrittänyt aktivoida sitä ruoalla. Milläpä muullakaan? Noutoleikit ovat olleet pannassa ja vetoleikitkin ovat hirvittäneet, kertynyt energia on purettu tihustelemalla: on järsitty kaapinovea ja jalkalistoja, on kaivettu kuoppia ja syöty kasveja, vinkuna on ollut tyypillinen kommunikoinnin keino. Ei se auta penikalle selittää, että lepo vaan.

Ontuminen on onneksi vähentynyt, lievittynyt, joskaan se ei ole kokonaan kadonnut. Erityisesti se tuntuu vaivaavan levon jälkeen, kun ennen lepoa on esimerkiksi käyty kävelemässä – vaikka se kävelyvauhti onkin ollut syntisen hidasta. Ulkoillessa olen antanut Hupsun määrätä tahdin ja osin suunnankin. Pääasia on ollut, että se haistelisi mahdollisimman paljon. Pääkoppatyöskentelyä. Sitä juuri.

Kouluttaminenkin on jäänyt jonnekin unholaan. Sekä viime että tämän viikon kurssitunti jäi meiltä väliin, eikä ole ollut mitään, joka olisi pitänyt meitä ruodussa. Minä olen niin helkkarin helposti passivoituvaa sakkia, kun ei mikään rytmitä tekemistäni. Kotona lojuminen on ehkä se pahin asia, joka voi laiskaa mieltäni kohdata.

Vielä pari päivää yritän pitää Hupsua aisoissa. Viimeistään sunnuntaina vien sen kuitenkin purkamaan energiaa, jotta poikani syntymäpäivävieraat eivät joudu ylienergisen pennun terrorisoinnin kohteiksi. Toivotaan nyt vain, että ontuminen ei ala taas pahentua.

Kyllä minä edelleen pelkään pahinta, vaikka hieman toivo heräsikin, kun Hupsu ei tänään vaikuttanut reagoivan ainakaan oikean kyynärpään käpälöintiin. Sitä paitsi myös Hupsun sisaruksilla on ollut jonkin laista ontumista viime aikoina, joten kyse voi varsin hyvin olla vain ärhäkämmistä kasvukivuista.

Hupsu: ”Oisko niin mitenkään mahdollista, että voisit edes joskus pukea mulle sopivan kokoiset hilavitkuttimet?”

2 thoughts on “Ei tapahdu niin yhtään mitään

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.