Koiratarkkailua

Koiratarkkailua

On ollut melkoisen hauskaa seurata teinikoiran ja koiranpennun välistä kommunikaatiota ja niiden keskinäisen suhteen kehittymistä. Alun outous on vaihtunut penturytmitettyyn päiväaikatauluun ja Hupsu on alkanut ottaa kaiken irti pennun päiväuniajoista – nukkuen.

Valveilla ollessaan koirat keskustelevat aktiivisesti: Karpo hakee jatkuvasti rymyseuraa ja vastusteluistaan huolimatta Hupsu antaa aina lopulta periksi. Iltaa kohden teinipoika alkaa kuitenkin ärtyä monista päiväunistaan huolimatta ja iltasella esiintyy herkimmin kärhämöintiä. Välillä olohuoneen lattialla lojuukin kasa mustaa karvaa, jonka seasta kuuluu kiroilua kahdella eri äänellä.

Ruoka-aikaan koirien ruokailua on (ainakin vielä) vahdittava. Ahmatti-Karpon tyhjennettyä oman kuppinsa vauhdikkaasti, se siirtyisi mieluusti verkkaisemman Hupsun kupille. Vaikka Hupsu on alkanut syödä hitusen paremmin, ei se kuitenkaan napuistaan ole turhan tarkka. Mikäli Karpo pääsisi Hupsun kupille asti, Hupsu väistäisi kiltisti.

Sen sijaan herkut, ne ovat ihan oma tarinansa. Joka ikisen kerran, kun karvoille on tarjottu jotakin napuista poikkeavaa, syntyy pääasiassa sopuisan parivaljakon välille kitkaa. Herkun laatu määrää kitkan luonteen.

Mikäli kyseessä on ihan vain purutikku, nappaa Hupsu omansa, vie sen sohvalle, hotkii suihinsa ja suuntaa Karpon viereen vahtiin. Pienillä pentuhampailla syöminen kestää ja välillä se huomiokin saattaa herpaantua herkusta, jolloin Hupsu on haukkana paikalla. Sinne häviää Karpon osuus, joka jo ennestäänkin on vähäisempi kuin Hupsun.

Jos taas kyseessä on jokin extrahyvä – kuten pellonreunasta löydetyn peuranruhon pääkallo – on tilanne riitaisampi. Toinen syö herkkua, toinen vaatii sitä itselleen. Ymmärtäisin sen, jos kyse tosiaan olisi siitä, että vain toisella on syötävää, mutta näin ei suinkaan ole.

Hupsu kaivoi esimerkin peurankalloaarteen pari päivää sitten syreenipuskan juuresta ja esitteli sitä polleana ympäri pihamaata ravaten. Karpo kiinnostui löydöksestä ja sävyisästi lähti hippasille. Välillä kallosta käytiin vetotaistoakin, mutta sekin tapahtui vielä hyvässä hengessä. Lopputuloksena herkku levisi muutamaan osaan ja koirat ryhtyivät aterialle: Hupsu piti huolen pääosasta, Karpo alkoi järsiä leukaluuta. Kunnes yks, kaks! Karpo päätti haluta sen palasen, jota Hupsu sattui syömään. Siitähän se ärinä, kiroilu, irvistely ja hyökkiminen sitten alkoikin.

Onneksi minun tarvitsi puuttua tilanteeseen vain pariin otteeseen. Taitavat pojat keskustelivat toistensa kanssa ymmärrettävää koirakieltä ja vaikka touhu välillä näytti ja kuulosti hurjalta, ei todellista vaaraa ollut. Eniten huolissani olinkin Hupsun äkkinäisistä liikkeistä ja hypähtelystä. Missään nimessä en halunnut pennun jäävän 15-kiloisen Hupsun alle.

Ehkä parasta kahden koiran seuraamisessa on kuitenkin huomata, kuinka pentu todella ottaa mallia vanhemmasta koirasta. Erityisesti lenkeillä huomaa, kuinka Karpo aina välillä vilkaisee, mitä se Hupsu oikein tekee, ja herkästi sitten lähtee tekemään samaa. Matkimista tapahtuukin ihan kaikessa – aina haistelusta keppien järsimiseen ja varvikossa syöksähtelystä kalliokiipeilyyn. Välillä se elämä tosin pientä koiranpentua harmittaa. Ihan aina ei nimittäin lyhytjalkainen vauva pysy pitkäkoipisemman isoveljen matkassa.

2 thoughts on “Koiratarkkailua

  1. Nyt muuten vasta huomasin, että Karpolla on muuten ihan tavikselta näyttävä merkkikuviointi, mutta päässä se jää pelkästään kaulukseen, tuplasilmät puuttuu ja hauska tuo nenää kiertävä väriläntti, joka jatkuu piirroksi. 🙂

    1. Karpolla on mielenkiintoinen väritys ja tuplasilmätkin ovat nyt ilmaantuneet. Aika näyttää, minkä näköinen pojasta kasvaa. 😀

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.