Muistoissa: Ragnar

Muistoissa: Ragnar

Eriksro Riddar Skywalker ”Ragnar”
6.6.2015 – 15.12.2016

Kun ensimmäisen kerran teini-ikäisenä näin kuvan lunnikoirasta, olin myyty. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä. Äitini ei kuitenkaan lämmennyt ajatukselle räksyttävästä pystykorvasta, joten lunnikoira jäi muhimaan mieleeni kaukaisena haaveena. Sen sijaan elämääni tassutteli vehnäterrieri Tomi, jota seurasi perässä bostoninterrieri Jeili. Rakkaita yhtäkaikki.

Kesällä 2015 sain puhuttua mieheni ympäri koiranhankintaan. Jostain käsittämättömästä syystä onnistuin ujuttamaan miehelleni ajatuksen lunnikoirasta ja pennunetsintä alkoi. Vain paria kuukautta myöhemmin kävimme hakemassa Ahvenanmaalta elämäni ensimmäisen lunnikoiranpennun, joka sulatti sydämeni täysin. Se oli kaikkea sitä, mistä olin haaveillut.

Ensimmäiset kuukaudet Ragnarin kanssa sujuivat mutkattomasti. Pentu oli hieman epävarma – erityisesti vieraista koirista – mutta kiintyi minuun vahvasti. Jos se olisi saanut päättää, se olisi aina ollut lähettyvilläni. Puolenvuoden iässä Ragnar alkoi kuitenkin oireilla: ensin ilmestyi kaljuja länttejä turkkiin, sitten alkoi ripuli, jolle ei tuntunut löytyvän hoitokeinoa. Muutaman kuukauden ruokavalioshow’n jälkeen Ragnarin vointi romahti ensimmäisen kerran ja lääkityksellä vointi saatiin balanssiin ja paino nousuun. Kesä- ja heinäkuu 2016 menivät hyvin, mutta elokuussa vointi romahti uudelleen. Tuolloin Ragnarilla alettiin epäillä rotutyypillistä lunnikoirasyndroomaa.

Koko syksy meni taistellessa sairautta vastaan. Helpotusta ei tuntunut löytyvän mistään. Päädyin jopa vaihtamaan eläinlääkäriä, mikä johti ilokseni siihen, että koirani alkoi saada omaa leikkisää itseään takaisin – kuihtuneista lihaksistaan ja luisevasta olemuksestaan huolimatta. Noin viikko ennen joulua, kun toivo Ragnarin toipumisesta oli virinnyt, voinnissa tapahtuikin yllättävä muutos huonompaan. Eläinsairaalaan lähdettiin aivan liian myöhään ja sieltä kotiuduimme ilman rakasta karvakorvaamme, jonka raskain mielin päästin juoksentelemaan terveemmille laitumille.

Ragnar oli yhden ihmisen koira, vaikka kiintyikin koko laumaansa. Olin sen elämän ykkösihminen – hyvässä ja pahassa. Epävarmuudestaan huolimatta Ragnar oli luonteeltaan avoin, joskin vakavamielinen koira. Se rakasti työskennellä nenällään ja oli nopea oppimaan. Lunnikoirille tyypillisesti siltä puuttui miellyttämishalu, mikä aiheutti toisinaan turhautumista allekirjoittaneelle: korvat Ragnarilla oli vain koristeena silloin, kun luvassa oli jotakin sen omasta mielestä tärkeämpää. Koirakouluyrityksistäkään ei samaisesta syystä johtuen tullut mitään.

Ainoa näyttely, jossa Ragnar ehti käydä, oli epävirallinen pentunäyttely Voittaja 2015 -näyttelyn yhteydessä. Ragnar oli ainoa lunnikoiranpentu kehässä ja sai mukaansa ROP-ruusukkeen ja KP:n. Arvostelukaan ei ollut huono. Vaikka en mikään näyttelyihminen olekaan, ehti minuun tuolloin pieni näyttelykärpänen puraista, mutta sairaan koiran kanssa kehissä pyöriminen ei tullut kysymykseen.

Ylläpidin koko Ragnarin elämän ajan Tassuja -blogia. Blogi on edelleen olemassa – joskaan en sitä enää päivitä – mikäli haluat käydä lueskelemassa juttujani sieltä.