Eläinlääkärissä

Eläinlääkärissä

Uskomatonta, miten hyvin suunniteltu aikataulutus ei koskaan olekaan yhtä onnistunut toteutusvaiheessa. Pari hassua mutkaa matkaan ja kaikki menee takuuvarmasti sen jälkeen kiirevauhdissa. Olin siis varannut Hupsulle tälle päivälle rokotusajan, johon minun piti ehtiä vallan mainiosti: töistä kotiin puolisen tuntia ja sen jälkeen melkein tunti aikaa ehtiä eläinlääkäriin, jonne ajaa kahdeksan minuuttia.

Kiireiseksi muuttuneesta aikataulustani huolimatta lähdimme vielä ihan hyvissä ajoin kotoa liikenteeseen – vaan kun puolivälissä matkaa muistin, että piti se Hupsun passikin ottaa matkaan. Uukkari lennosta. Melkein olisi voinut kuvitella, että teen sellaisia useinkin. Sen verran luontevasti se onnistui.

Onneksi passi oli siellä, missä pitikin! Paperiläpyskä povariin ja kohti eläinlääkäriä. Perillä olimme juuri tasan, emmekä melkein, silloin, kun pitikin. Ei siinä ollut aikaa jallitella Hupsua vaa’alle, vaan paino tarkastettiin lentämällä. Kerrankin kun olisi ollut eläinlääkäri aikataulussaan.

Vastaanottotiskin takana ihmeteltiin passia. Kummallisia päivämääriä. Siis yksivuotisrokotukseenko me olimme tulossa? No kyllä! Kulmia kurtistettuani se sitten välähti: Miksi ihmeessä minä säilytän Ragnarin passia siellä, missä Hupsunkin passin pitäisi olla? Eihän se nyt maailmaa kaatanut, saanhan minä haettua leiman myöhemminkin, vaan kun tunsin itseni typeräksi.

Eläinlääkärin huoneeseen Hupsu käveli muina miehinä. Muistista oli pyyhkiytynyt viime syksyn korvanputsauskauheudet. Hyvä niin. Käsikopelotutkimus pöydällä ei hätkäyttänyt. Niin paljon oli kaikkia ihania hajuja! Vaan se rokotus! Se piti huolen siitä, että ensi kerralla eläinlääkärin huoneeseen ei enää mennä rentona. Pienen koiran korvien välissä jylläsi pakokauhu lääkeaineen kirvellessä ihon alla.

Pääasia kuitenkin, että kaikki vaikutti olevan pienellä karvaeläimelläni mallillaan. Mitään pahaa sanottavaa ei eläinlääkärillä ollut. Turkin runsaus häntä tuntui hieman huvittavan. Onhan se Hupsu vähän sellainen… sähköpallo. Ainakin näin pakkasilla.

 

Buy a dog they said. It’ll be fun they said.

Buy a dog they said. It’ll be fun they said.

Innostuin eilen iltapäivällä siitä semmoisesta koirankoulutuksesta. Katselin nimittäin aikani kuluksi uusimpia Zak Georgen videoita YouTubesta. Niin! Ja katsoinhan minä myös niitä The Super Collies -videoitakin – niitä, joissa koirat suorastaan rakastavat työskentelyä omistajansa kanssa.

Pilkoin juustoa pieniksi paloiksi, napsautin namitaskun farkkujen vyölenkuraan ja toiselle puolen kiinnitin naksuttimen. Kaikkihan tietää, että siltä koirankouluttaja näyttää! Kaikki tietää! Kaikki! Paitsi Hupsu. Muutaman kerran sain sen ohjattua namikädellä vasemmalle puolelleni istumaan. Sitten se vain istahti keskelle olohuoneen mattoa ja käänteli päätään, kuunteli ääniä ulkoa. Hupsu ei suonut minulle edes vilkaisua. Katsekontaktista puhumattakaan.

Tyhmä koira! Tyhmä! Tyhmä! Tyhmä! Luovutin lähes samantien. Turhapa sitä on kouluttaa enää siinä vaiheessa, kun oma ”moti” muuttuu turhautuneisuudeksi. Seuraavaksi hankin jonkun… hitto! Vaikka LABBIKSEN!

Kyllähän se minun tunnekuohuni siitä laantui Pleikkarilla pelatessa. Hupsukin ryömi sohvan taakse nukkumaan.

Vaikka kuinka olen yrittänyt itselleni tapahtunutta analysoida ja perustella, pyörittää ympäri ja kääntää päälaelleen, en silti ole löytänyt motivaatiota uudelleen. Kiukkupäätökseni silti päätin pitää: en anna Hupsulle enää mitään ilmaiseksi! En mitään. Tai no… ehkä ruoan. Sen eteen se ei suostuisikaan temppuilemaan – ei ainakaan ennen sudennälkää ja välitöntä hengenlähtöuhkaa. Niin, että ei kyllä muuten meillä toimisi naput palkkanameina!

Siis ketä varten toi viltti olikaan sohvalle hankittu?

Tänään sen sijaan harrastin shoppailua. Tunneshoppailuakin. Ensimmäisenä kävin Pentikiltä hakemassa tuparilahjan serkulleni, mutta sitten alkoikin se vaikea osuus. Eksyin nimittäin elämäni ensimmäistä kertaa Hööksiin. Olin jo aiemmin netistä katsellut riimunaruja ja päättänyt hankkia sellaisen Hupsulle remmiksi. 3,5-metriselle liealle tuli hintaa hurjat melkein 7 euroa.

Sitten pyörin ja kahlasin ensin Hööksin koiratarvikekulmassa – turhaan. Yhtälailla ei-oota oli seinän takana Murren murkinassa. Kuinka vaikeaa onkaan löytää edullinen, leveä normipanta! Hyllyt kyllä senkin edestä notkuivat kapeita pantoja, puolikuristavia pantoja ja sikakalliita pantoja.

Lopuksi päätin suunnata vielä Petelle – Tammistossa kun anyway autollani pyörin ja polttoainetta tuhlasin. Sieltä sitten tarttuikin lopulta Rukan normipanta mukaan. Tosin se muutaman hassun euron säästö, jonka pantaostoksissani olin tehnyt, hukkui sitten koirannameihin ja alelaarista löydettyyn vinkuleluun.

Kuvakulma: Lomailu!

Kuvakulma: Lomailu!

Kun on niin paljon tilaa, ettei tiedä, mihin suuntaan lähtisi.
Mammalle voi aina näyttää vähän kieltä.
Näin talvella pellollakin voi juosta surutta. Ei paljon kyykärmekset oikuttele.
Ja kun juoksee niin hirmuista vauhtia, voi eteen ihan yhtäkkiä ilmestyä vierivä lumikokkare.
Lumikokkareita voi pureskella siinä, missä puuterilunta voi makustella lipomalla.
Kesken juoksun voi jalatkin hävitä.
Välillä onkin hyvä ottaa pieni hengähdystauko varjoisammassa paikassa – miksipä ei vaikka lumikasan päällä! Siitä voi hyvin tähystellä, mitä mailla ja mannuilla tapahtuu.
Vauhtia riittää silti aina. Ihan sama, vaikka silmätkin jo hieman lupsaisi.
Kyllä se lähemmäs parinkymmenen pakkasasteen juoksuviima lopulta ne uniset silmät räväyttää auki.
Vaan jos se ei auta ja tahtoo silti ramasta, voi ottaa lumipulahdukset hankeen. Eikä sen niin väliä, jos lumenpinta on hieman kovettunut. Kyllä se periksi antaa, kun tarpeeksi loikkii.
Se täällä maalla on sitä paitsi mukavaa, että aarteita löytyy ihan joka paikasta.
Joskus sitä saattaa huomata, ettei niitä aarteita olisi ehkä kannattanut maistella.
Vaan jos mamma heittää uudestaan, perään mennään noutamaan.
Tuumailutauolla tarkkaillaan ympäristöä. Pitää leikinkin tiimellyksessä tietää, mitä ympärillä tapahtuu.
Puuliiterissäkin voi välillä käydä norkoilemassa. Sieltä voi tarttua mukaan ihania keppejä.
Ja kun ihmisveikka tulee ulos leikkimään, eikä iskä olekaan mukana vahtimassa, voi ihan hyvin pölliä hanskan – vaikka kädestä!
Kas tähän tapaan!
…tai näin!
…ja sitten taas kirmataan hanska suussa väljemmille vesille. Ihmisveikka tarpoo perässä, mutta eihän se kiinni saa!
Parhautta tämä tämmöinen. Lomailu!
Kuvakulma: Ridiculously Photogenic Dog

Kuvakulma: Ridiculously Photogenic Dog

Laituripönöttäjä
Rappusellapönöttäjä
Kerrostalonpihapönöttäjä
Alakoulupönöttäjä
Kivipönöttäjä

Ps. Huom! Yms. Jne. Jos ei meemi, johon otsikko viittaa, ole sulle tuttu, voi olla, ettei otsikko myöskään avaudu tai et ymmärrä, mihin se viittaa. Saat sen anteeksi.

Pps. Kyllä. Kuvissa näkyy myös remmi.

Rakkaushetkiä

Rakkaushetkiä

Meidän arjessa on alkanut näkyä rutiineja: on niitä metsäisiä aamu-ulkoiluja, joita Hupsu vaatii oikeastaan vain perheen isännältä, ja on tietynlaisia tervehtimistapoja, jotka ovat jokaisen perheenjäsenen kohdalla erilaisia. Rutiinit arkiaamuisin valmistavat Hupsua rauhalliseen oleskeluun työpäivien ajaksi. Se tuntuu varsin hyvin oppineen, mitä arkisin tapahtuu.

Ehdottomasti paras rutiini näin ”mamman” näkökulmasta on joka-aamuinen rakkaushetkemme. Kun parin mutkan kautta istahdan sohvankulmaan heräilemään, kipuaa Hupsu viereeni rapsutettavaksi. Se retkottaa vuoroin sohvan käsinojan, vuoroin minun päälläni ja tarjoaa rintaröyhelöään takutettavaksi. Sitkeästi pieni rakkauspakkaukseni pysyttelee kiinni minussa – kunnes isäntä alkaa kiskoa kenkiä jalkaansa tai poikani ryhtyy aamupalalle.

Rakkaushetkiä on toki muulloinkin, mutta rutiiniksi asti ne eivät ole muodostuneet. Toisinaan Hupsu pelmahtaa tukka hulmuten viereeni minun katsellessa telkkaria tai käydessäni nukkumaan. Näin salaisesti supatellen voinkin todeta sinulle, että perheessämme olisi täysin turhaa käydä keskustelua siitä, kuka ihmisistä on Hupsulle tärkein – vaikka se muutoin koko perheen, oikeammin koko maailman, koira onkin.

Rakkaushetkiä viikonloppuusi!