Ketunpojan kolon muotovalio

Ketunpojan kolon muotovalio

Messupäivä ja Helsinki Winner 2017 takana – ja voi! kuinka upeasti minun Hupsu-herrani pärjäsikään! Sijoitus junnujen kärkikaksikon toiseksi – häntäpäähän tosin, mutta toiseksi siitä huolimatta! Vain yksi junnu sijoittui huonommin.

Kehässä liikkuminen oli peruuttelua, hihnassa rempomista, pomppimista ja kylkimakuuta, tuomarin sormet maistuivat purentatarkastuksessa pahalta ja istuminen oli huomattavasti seisomista kivempaa. Kaikki ympärillä oli niin kovin jännittävää, pelottavaa ihan.

Puolikkaaksi jäänyt messupäivä oli Hupsulle painajainen. Jalkoihini pakenevaa lapsilapikasta kävi sääliksi. Kunpa vain olisin voinut ottaa siltä sen kaiken ahdistuksen itselleni kannettavaksi. Tunsin itseni vain avuttomaksi.

Onneksi äitini oli poikani kanssa käymässä messuilla ja Hupsu pääsi pian kehänsä päättymisen jälkeen kotiin rauhoittumaan. Kun itse tulin muutamaa tuntia myöhemmin kotiin, oli minua vastassa jo iloisesti häntäänsä heiluttava karvakakara.

Tottumattomuudestaan ja jännityksestään huolimatta Hupsu sai kuitenkin kohtalaisen hyvän arvostelun tuomarilta. Kehuja se sai liikkumisesta (kun sattui liikkumaan) sekä päästä ja ilmeestä, mutta kulmaukset olivat vain kohtalaiset ja rintakehä vielä kapea ja litteä, turkkikaan ei tuomarin mielestä ollut parhaassa mahdollisessa kunnossa.

Huonohkosta näyttelymenestyksestä huolimatta Hupsu on maailman paras ja kaikkein kaunein koira – olivat ulkomuototuomarit sitten mitä mieltä tahansa. Sitä paitsi tänään se oli saraharjulaisista ainoa, joka pokkasi itselleen ruusukkeen kotiintuomisiksi. 😉

Hupsun näyttelypalkinnot!

 

Kuvakulma: Jeesketsuppia!

Kuvakulma: Jeesketsuppia!

Talvi tuli ja talvi sitten taas meni. Vettä sataa ja on harmaata. En minä lunta kaipaa – Hupsu kaipaa – mutta jo alkaa tällaista vesisateiden lastakin tympäistä, kun koko ajan tihkuttaa enemmän ja vähemmän. Viime viikot olen räpiköinyt kaamoskoomassa ja vähäinen bloggaamisenikin on ollut työn ja tuskan takana. Anteeksi siitä. En lupaa parantaa tapojani.

Koska kameranikin on lepomoodissa, ajattelin nykiä puhelimestani muutamia kuvia blogin täytteeksi. Suuri osa (ellei kaikki) löytyy Hupsun Facebook-sivultakin, mutta en anna sen estää itseäni. Kyllähän lumesta nauttivaa koiraa on riemullista katsoa!

Ihanaa alkavaa juhlaviikkoa!

Lumivahti
Suklaavahti
Sohvavahti
Pihavahti
Köllistelyvahti
Kuusenjalkavahti
Karjalanpaistivahti
Hupsun kirje jokamiehelle

Hupsun kirje jokamiehelle

Hyvä jokamies!

Sitä mä vaan, että hengissä ollaan, vaikka ruokaa tulee ihan liian harvakseen ja nälkä on kova! Ja sitäkin mä tässä, että lunta on tullut taas ja se se vasta erikivaa onkin. Lumesta huolimatta kuitenkin ihan tyhmää on! Elämä nimittäin. Mitään ei tapahdu.

Paitsi kävi mulla kasvattaja ja keinoiskä ja ukki kylässä. Hirveen hyvää hirvee toivat mulle! Ihan oman selkäranganpalasen sain. Se on jo melkein syöty. Kun ei sitä ruokaakaan tule! Kasvattaja mua seisotteli ja oli sitä mieltä, että minäpoika oon valmis junnukehään. Yhtään en tiedä, mikä se semmoinenkin on!

Niin että siellä junnukehässä ollaan ensi perjantaina, kuulemma. Viisi ja toista on junnupoikia ilmoitettu ja kello yksitoista starttaa. Kyllä se minä vaan mamman sen verran hyvin tunnen, että ei kyllä yhdeltätoista starttaa edes aamurutiinit. Ihan vaan jos kerran ei mamma töihin mene ja kotona laiskottelee.

Semmoistakin minäpoika tein, että sohvankulmalle kinttua nostin. Se oli sinä päivänä, kun kasvattaja ja keinoiskä ja ukki kävi täällä. Ressipissi. Kyllä ihan suoraan mamman silmiin tuijottelin samalla.

Sitten on niinkin ikävästi käynyt, että on mamma harjaillut mun tukkaa. Ja tänään piti typeränä kameralle poseerata, mutta enhän se minäpoika semmosia. Kyllä tuli siinä mammalla hiki, vaikka veikkapoika mukamas sitä auttoi.

Kyllä se on niin että ei kävele tämä tämmöinen. Elämä. Että jos se sinä jokamies voisit vähän mammaa kovistella tai vaikka käydä mut täältä pois pelastamassa.

Parahin hännänhuiskaisuin,

Minäpoika Hupsu

Kärsimystä yhdelle, parhautta toiselle

Kärsimystä yhdelle, parhautta toiselle

No se lumi! Se valkoinen, kylmä ja märkä taivaan anti. Juuri se, jota latvasta lahot odottavat tähän aikaan vuodesta täällä Pohjolassa satavaksi. Sitten on ne latvasta lahot, jotka eivät sitä osaa odottaa, mutta rakastavat sitä yli kaiken. Niin kuin nyt esimerkiksi Hupsu. Vaatetta vaan topaten päälle ja kaula piiloon. Parempi vetää kaulaliina hieman tarpeellistakin tiukemmalle. Pyryttää ja tuulee.

Hupsun onneksi – minun epäonnekseni – pääsin tänään hyvissä ajoin töistä. Hupsulle se nimittäin tarkoitti riemukasta hepulointia lumihangessa, minulle puolestaan tuiskun ja tuiverruksen aiheuttamaa kärsimystä. Onneksi sitä on tähänastisten elonpäivien aikana oppinut jo hieman kiukkuaan nielemään. Pääasia, että Hupsulla on hauskaa – ja kyllähän minä kärsin. Olen talvimarttyyri.

Ulkoillessa ei riittänyt taivaalta tupruttava lumi. Silmälasieni takaa, siitä silmäripsien kohdalta sain sormella kaivella lunta pois näkökentästä – sitä tuli puista niskaan, sitä pöllysi iloisen lapinkoiran käpälistä. Tuntui siltä, että sitä tuli ylhäältä, alhaalta, sivuilta, edestä, takaa ja jokaisesta ilmansuunnasta. Metsässä ulkoilu talvisin – no, ei se ainakaan hymyilyttämään laita.

Omasta kärsimyksestäni huolimatta onnistuin hieman iloitsemaan Hupsun puolesta. Hepulointi alkoi välittömästi, kun remmi irtosi, ja Hupsu mennä porhalsi kinoksesta toiseen tukka hulmuten.

Laajoissa kaarissa tukkajumalani kimpoili ympärilläni pitkin metsää, eikä varonut oikeastaan yhtään mitään. Kertaalleen se päätti jopa ottaa hatkat, kun näköpiiriin ilmestyi ihana vapaana juoksenteleva koirakaveri, jonka emäntä oli ulos lähtiessään ajatellut aivan samaa kuin minä: eihän sitä nyt lumituiskun läimiessä silmämunia ja kellon käydessä puoltapäivää torstaina metsässä muita ole.