Browsed by
Avainsana: ajatuksia

Ihastuttava, vihastuttava kevät

Ihastuttava, vihastuttava kevät

Syyshortensia on Hupsun mielestä pissapuu.

Kukkapenkissäni nousee viime syksynä istuttamiani sipuliperennoja ja norjanangervot puskevat pieniä silmuja varteensa. Istutin syyshortensian pihalleni – silkasta keväisestä riemusta. Istutuskuoppaa kaivaessani Hupsu pomppi ja haukahteli vieressäni. Sekin halusi osallistua.

Aurinko on alkanut lämmittää siinä määrin, ettei joka kerran ovesta lähtiessä ole tarpeen kiskoa takkia päälle. On päiviä, joina hupparikin tuntuu liian paksulta ulkoiluun. Lintujen sirkutus alkaa hyvissä ajoin aamulla ja jatkuu läpi päivän.

Hupsu tuntuu viihtyvän hajujen maailmassa hyvin. Ulkoilut ovat ajallisesti pitkiä kuljettuihin kilometreihin nähden, mutta pitäähän sitä teinipojan saada tutkia. Kuono ei juuri irtoa maasta – ei edes pyöräilijöiden sujahtaessa vauhdikkaasti ohi.

Ulkoilu on alkanut maistua allekirjoittaneellekin. Siitäkin huolimatta, että astmaattiset keuhkoni vihlovat ilmassa leijaavasta pölystä. Toisinaan silmiäkin saa siristellä, ettei herkät näköelimet ärsyynny silmäluomien alle kertyvistä hiukkasista. Eihän se renkaiden aiheuttama pöllähdys ylinopeutta ohiajavaa autoilijaa suuremmin häiritse. Jalankulkijaa sitäkin enemmän.

Märkä piennar ja kuiva asfaltti aiheuttavat toisenkin laisen päänsäryn: karvaisissa koirantassuissa sisätiloihin kulkeutuu hiekkaa ennätysmäärät. Hiekkaa on ihan kaikkialla – aina eteisestä sänkyyn. Savea, multaa, risuja ja lehtiä. Niitäkin kulkeutuu vähemmän hienohelmaisen koiran matkassa sohvalle asti. Kunpa edes turkkiin tarrautuneet punkit jäisivät ulkoilmaan!

Kevään ensimmäinen punkki Hupsun niskassa ehti päästä turhan isoksi.
Kevään toinen ja kolmas punkki. Aivoräjähdys. Punkki punkissa.
”Etsi kuvasta punkki.”

Ahkerana sosiaalisen median kuluttajana en ole välttynyt koirankakkakeskusteluiltakaan. Jokakeväinen riesa. Kuinka vaikeaa se onkaan kerätä ne kakat hoidetuilta alueilta ja kuinka vaikeaa se onkaan olla pahoittamatta mieltään kakasta nurmikolla!

Vaikka itse kakkapussit taskussa kuljenkin (usein ilman koiraakin), on ehkä ikävin keväinen näköhavainto sulavan lumen alta paljastuvat muoviroskat. Niitä on ihan kaikkialla – kaikkialla kauniissa luonnossamme. Ehkäpä koirankakkakeskustelujen sijaan olisikin syytä keskustella roskaamisesta. Koirankakka kengänpohjassa ei naurata minuakaan, mutta ongelmallisempiakin asioita on.

Nevertheless…

Ihanaa, kun on kevät!

Mukamas kiirettä

Mukamas kiirettä

Kävin viime sunnuntaina Koiran elekieli -luennolla. En oppinut ihan hirveästi uutta, mutta kouluttaja sai minut taas huokaisemaan helpotuksen suuntaan. Ehkä minä en olekaan niin uuvatti koiranomistaja kuin itselleni toitotan.

Innostuin luennon jälkeen kaivelemaan kouluttajan suositteleman kirjan e-kirjastosta itselleni lainaan. Mieleni tekisi ahmaista kirja loppuun – vaikka ihan tältä samalta istumalta. En kuitenkaan ole löytänyt aikaa sille, sillä olen liian pitkään lykännyt Kasvattajan peruskurssin aineistoon tutustumista. Kurssi on viikonloppuna ja materiaali pitäisi lukea ennen sitä.

Jossakin mieleni perukoilla homotsygootit, alleelit, DNA:t ja Kennelliiton sääntöviidakot sotkevat hermoimpulssieni kulkuratoja. Informaatioähky on ilmeinen. Toisinaan luen tajuamatta, mitä minä oikein edes luen – vai luinko sittenkään.

Hupsu-parka joutuu tällä hetkellä tyytymään läsnäolemattomaan lähi-ihmiseensä. Onneksi perheessämme on muitakin viihdyttäjiä. Silti minulla on huono omatunto. Pitäisi olla niin paljon parempi, niin paljon aktiivisempi, niin paljon ehtivämpi!

En voi olla ihmettelemättä sitä, miten onnistunkin aina iskemään vuoden ainoat äksönit samaan rakoon.

Sekopää ja sen koira

Sekopää ja sen koira

On taas ollut ja on ollut olematta. Enimmäkseen ollut olematta. On uitettu puhelinta vessanpöntössä, shoppailtu mielipahaan, vähän liikaa herkuteltukin ja töitä tehty sairaana. Tuntuma korvatulehdukseen on akuutti, koko ajan väsyttää. Voi, Hupsu-parka! Tällaisen laiskan ihmisen itselleen valitsi.

Koiraviihdykettä olen yrittänyt tarjoilla. Esimerkiksi eilen oli Kaapokivaa ja tänään maistui maksamakkara ydinluusta. Karvaista massua rapsutetaan päivittäin – monta kertaa päivässä. Hupsun energianpurku on silti vaillinaista. Se näkyy tuhottuina leluina. Onneksi lähinnä leluina. Kaikenlaista pitää saada maistella. Hupsu on keksinyt, miten takahampailla saa pehmolelulta korvat ja hännät narskutettua irti.

Välillä juostaan pallon perässä. Pehmopallon. Sen, jonka kasvattaja antoi uuteen kotiin viemisiksi. Se on varsin hauska pallo. Paras lelu on silti pandapehmolelu. Grumpy on jo menneen talven lumia. Panda on selvästi kivempi. Sitä voi viskellä, pureskella ja ison miehen elkein nylpytellä. Voi kuinka hauskaa pandan kanssa touhuaminen onkaan!

Jostain pitäisi löytää persuksille potkiva aktiivisuuskärpänen. Ei ole täällä meillä sellaista näkynyt. Ehkä sillä on jotakin tekemistä sen kanssa, että vielä yritän sitkeästi yhdistää päivätyötä ja iltaopiskelua. Yritän. Välillä omat päähänpistoni saavat tuntemaan epätoivoa. Sekopäinen naurunremakka on koko ajan tuloillaan.

Kyllä me tästä syksystä vielä hengissä selvitään.

Ehkä.

Hömpänpömppä ja muita aatoksia

Hömpänpömppä ja muita aatoksia

Sadesäällä vesi ei haittaa. Turkki kastuu – ihanaa! Juomavesikin on kelvollinen kaveri, mutta muutoin vesi on aivan kamalaa, märkää suorastaan. Vesisateessa kastuu leijonatukka. Se kreppaantuu kauniin tasaisille laineille. Pari vuosikymmentä sitten olisi ympärillä ollut kateellista sakkia. Upea tukkatyyli syntyy niin vähin vaivoin!

Kesäkuumalla laiskotuttaa ja läähätyttää. Kieli roikkuu suupielestä kuin kuollut kampela. Vauhtia otetaan silti. Ihan on pakko. Siltikin vaikka (ja kun) kuuma kuumottaa mustaa karvatakkia. Silloin sen vesikupin on parempi olla laitoja myöten täynnä vettä tai vähintäänkin piripintaan. Roskat pintajännitteessä lisäävät makua.

Iltarieha ei ole vain iltarieha. Iltarieha on leikkituokio ihmisveikan kanssa. Se on iltarieha – isolla iillä, isoin kirjaimin, boldattuna, alleviivattuna ja viidellä huutomerkillä. Se on sitä, kun haukutaan, juostaan ja painitaan. Sisätiloissa. Toistamiseen. Uudestaan. Ja vielä sen seitsemännen kerran. Ihan sama, vaikka juuri olisi kotiuduttu rättiväsyneinä koirapuistokalaaseista. Niistäpä juuri, joissa painileikki näyttää letkajenkalta.

Kyllä se väsymys on kuitenkin jopa teinikoiraan iskevä tauti – lopulta se aina voittaa. Silti voi vielä viimoisilla voimillaan pedata mamman ja iskän sängyn hiekanmurusille. Ihan on kotoisat tuoksut, kun pään saa illalla painaa kakantuoksuiselle tyynylle. Vaan eihän se koiraihmistä haittaa! Koirahan on onnellinen.

Hold your horses, dumbass!

Hold your horses, dumbass!

Bostoninterrierilläni Jeilillä todettiin patellapolvi koiran ollessa nuori. Polvessa ei ollut lumpiouraa ollenkaan, joten hoitona oli leikkaus ja lumpiouran kovertaminen. Jeilin jälkeen talouteemme tuli lunnikoira Ragnar, joka puolivuotiaana alkoi oireilla ripuloimalla. Puolisen vuotta mentiin kiikunkaakun, minkä jälkeen Ragnarin vointi romahti ja sillä todettiin lunnikoirasyndrooma, intestinaali lymfangiektasia, IL. Viisi kuukautta taudin kanssa taisteltiin, mutta lopulta Ragnarin voimat loppuivat.

Tähän taustaan suhteutettuna on kaiketi ihan normaalia, että Hupsun ontuminen on saanut minut herkille. Kaikenlaiset kauhuskenaariot pyörivät mielessäni ja pelkään koko ajan pahinta. Onhan se selvästi minun kohtaloni: rikkinäinen koira, suoraan vaan ej-rekisteriin.

Juteltuani ontumisesta, röntgenkuvista ja eläinlääkärin ajatuksista tukijoukkojeni kanssa totesin, että olen saattanut myös hivenen ylireagoida. Kasvattaja ei esimerkiksi ollut koskaan kuullut suomenlapinkoiralla esiintyneen olkanivelen kasvuhäiriötä, eikä muutkaan pentueen pennut oireile. Fysikaalista hoitoa ehdotettiin.

Eilen soitin Viikkiin yliopistolliseen eläinsairaalaan. Olisin kaivannut toista mielipidettä Hupsun röntkakuvista, mutta sairaalan ortopediaan erikoistuneet lääkärit a) hukkuvat töihin muutenkin ja b) ovat molemmat kesälomalla.

Juttelin ajanvaraushenkilön kanssa huolestani hyvän tovin ja oloni oli helpottunut puhelun jälkeen. Odotellaan ja katsotaan. Sehän voi olla vain normaalia kasvuajan nivellöysyyttä, joka korjaantuu itsestään. Ja jos ontuminen ei vaan lopu, voin sitten varata ajan eläinlääkärille.

Nyt siis opettelen himmaamaan. Annan Hupsun olla iloinen ja touhukas pentu, ja yritän edes hitusen luottaa siihen, että koirani kyllä kertoo, jos mahdottoman paljon sattuu.