Browsed by
Avainsana: ajatuksia

Sekopää ja sen koira

Sekopää ja sen koira

On taas ollut ja on ollut olematta. Enimmäkseen ollut olematta. On uitettu puhelinta vessanpöntössä, shoppailtu mielipahaan, vähän liikaa herkuteltukin ja töitä tehty sairaana. Tuntuma korvatulehdukseen on akuutti, koko ajan väsyttää. Voi, Hupsu-parka! Tällaisen laiskan ihmisen itselleen valitsi.

Koiraviihdykettä olen yrittänyt tarjoilla. Esimerkiksi eilen oli Kaapokivaa ja tänään maistui maksamakkara ydinluusta. Karvaista massua rapsutetaan päivittäin – monta kertaa päivässä. Hupsun energianpurku on silti vaillinaista. Se näkyy tuhottuina leluina. Onneksi lähinnä leluina. Kaikenlaista pitää saada maistella. Hupsu on keksinyt, miten takahampailla saa pehmolelulta korvat ja hännät narskutettua irti.

Välillä juostaan pallon perässä. Pehmopallon. Sen, jonka kasvattaja antoi uuteen kotiin viemisiksi. Se on varsin hauska pallo. Paras lelu on silti pandapehmolelu. Grumpy on jo menneen talven lumia. Panda on selvästi kivempi. Sitä voi viskellä, pureskella ja ison miehen elkein nylpytellä. Voi kuinka hauskaa pandan kanssa touhuaminen onkaan!

Jostain pitäisi löytää persuksille potkiva aktiivisuuskärpänen. Ei ole täällä meillä sellaista näkynyt. Ehkä sillä on jotakin tekemistä sen kanssa, että vielä yritän sitkeästi yhdistää päivätyötä ja iltaopiskelua. Yritän. Välillä omat päähänpistoni saavat tuntemaan epätoivoa. Sekopäinen naurunremakka on koko ajan tuloillaan.

Kyllä me tästä syksystä vielä hengissä selvitään.

Ehkä.

Hömpänpömppä ja muita aatoksia

Hömpänpömppä ja muita aatoksia

Sadesäällä vesi ei haittaa. Turkki kastuu – ihanaa! Juomavesikin on kelvollinen kaveri, mutta muutoin vesi on aivan kamalaa, märkää suorastaan. Vesisateessa kastuu leijonatukka. Se kreppaantuu kauniin tasaisille laineille. Pari vuosikymmentä sitten olisi ympärillä ollut kateellista sakkia. Upea tukkatyyli syntyy niin vähin vaivoin!

Kesäkuumalla laiskotuttaa ja läähätyttää. Kieli roikkuu suupielestä kuin kuollut kampela. Vauhtia otetaan silti. Ihan on pakko. Siltikin vaikka (ja kun) kuuma kuumottaa mustaa karvatakkia. Silloin sen vesikupin on parempi olla laitoja myöten täynnä vettä tai vähintäänkin piripintaan. Roskat pintajännitteessä lisäävät makua.

Iltarieha ei ole vain iltarieha. Iltarieha on leikkituokio ihmisveikan kanssa. Se on iltarieha – isolla iillä, isoin kirjaimin, boldattuna, alleviivattuna ja viidellä huutomerkillä. Se on sitä, kun haukutaan, juostaan ja painitaan. Sisätiloissa. Toistamiseen. Uudestaan. Ja vielä sen seitsemännen kerran. Ihan sama, vaikka juuri olisi kotiuduttu rättiväsyneinä koirapuistokalaaseista. Niistäpä juuri, joissa painileikki näyttää letkajenkalta.

Kyllä se väsymys on kuitenkin jopa teinikoiraan iskevä tauti – lopulta se aina voittaa. Silti voi vielä viimoisilla voimillaan pedata mamman ja iskän sängyn hiekanmurusille. Ihan on kotoisat tuoksut, kun pään saa illalla painaa kakantuoksuiselle tyynylle. Vaan eihän se koiraihmistä haittaa! Koirahan on onnellinen.

Hold your horses, dumbass!

Hold your horses, dumbass!

Bostoninterrierilläni Jeilillä todettiin patellapolvi koiran ollessa nuori. Polvessa ei ollut lumpiouraa ollenkaan, joten hoitona oli leikkaus ja lumpiouran kovertaminen. Jeilin jälkeen talouteemme tuli lunnikoira Ragnar, joka puolivuotiaana alkoi oireilla ripuloimalla. Puolisen vuotta mentiin kiikunkaakun, minkä jälkeen Ragnarin vointi romahti ja sillä todettiin lunnikoirasyndrooma, intestinaali lymfangiektasia, IL. Viisi kuukautta taudin kanssa taisteltiin, mutta lopulta Ragnarin voimat loppuivat.

Tähän taustaan suhteutettuna on kaiketi ihan normaalia, että Hupsun ontuminen on saanut minut herkille. Kaikenlaiset kauhuskenaariot pyörivät mielessäni ja pelkään koko ajan pahinta. Onhan se selvästi minun kohtaloni: rikkinäinen koira, suoraan vaan ej-rekisteriin.

Juteltuani ontumisesta, röntgenkuvista ja eläinlääkärin ajatuksista tukijoukkojeni kanssa totesin, että olen saattanut myös hivenen ylireagoida. Kasvattaja ei esimerkiksi ollut koskaan kuullut suomenlapinkoiralla esiintyneen olkanivelen kasvuhäiriötä, eikä muutkaan pentueen pennut oireile. Fysikaalista hoitoa ehdotettiin.

Eilen soitin Viikkiin yliopistolliseen eläinsairaalaan. Olisin kaivannut toista mielipidettä Hupsun röntkakuvista, mutta sairaalan ortopediaan erikoistuneet lääkärit a) hukkuvat töihin muutenkin ja b) ovat molemmat kesälomalla.

Juttelin ajanvaraushenkilön kanssa huolestani hyvän tovin ja oloni oli helpottunut puhelun jälkeen. Odotellaan ja katsotaan. Sehän voi olla vain normaalia kasvuajan nivellöysyyttä, joka korjaantuu itsestään. Ja jos ontuminen ei vaan lopu, voin sitten varata ajan eläinlääkärille.

Nyt siis opettelen himmaamaan. Annan Hupsun olla iloinen ja touhukas pentu, ja yritän edes hitusen luottaa siihen, että koirani kyllä kertoo, jos mahdottoman paljon sattuu.