Browsed by
Avainsana: Haltiala

Superpentu

Superpentu

Kävin perjantaina ulkoilemassa Karpon kanssa kahdestaan Haltialassa. Ihmeteltiin yhdessä lehmiä, kanoja, kiekuvaa kukkoa, pyöriä, autoja, traktoreita ja kohisevaa koskea. Ulkoilu oli terapeuttista allekirjoittaneellekin, kun koheltajia oli matkassa kerrallaan vain yksi. Ihan hirmuisesti ei harmittanut sekään, että niin monet ihmiset halusivat päästä rapsuttelemaan pörröistä koiranpentua. Siinä sai Karpo aimoannoksen ihmiskokemusta juuri ja juuri omin jaloin kävelevästä pikkulapsesta aina hieman epävarmoin askelin kävelevään vanhempaan herrasmieheen.

Tälle päivälle olin puolestani sopinut valokuvausajan ammattilaiskuvaajan kanssa hänen koirakirjaprojektiaan varten. Olin Karpon kanssa puolisen tuntia etuajassa, joten ehdimme hyvin tehdä pienen kävelyn ja istahtaa pitemmän tovin aloillamme. Olin suorastaan hämmentynyt siitä, kuinka maltillinen 15-viikkoinen koiranpentu minulla onkaan: aikansa autoja, busseja, pyöriä ja ohikulkijoita tarkkailtuaan Karpo kävi pötköttämään jalkoihini. Olisipa tuo saattanut nukahtaakin, jos ei valokuvaaja olisi tullut meitä hakemaan kuvauspaikalle.

Kehittymistä sisäsiisteydessäkin on alkanut tapahtua. Somessa jatkuvaa pissasiivousta kirotessani poikien kasvattaja ehdotti minulle, että nostaisin vesikupin ylös ja tarjoilisin vettä rajoitetusti. Vauvakoirani onkin tainnut juoda enemmän tai vähemmän ”kun ei ole muutakaan tekemistä” -mentaliteetilla. Niinpä meillä vesikuppi siirtyi valvovan silmän alle ja sisälle lorottelu väheni. (Ihan esimerkkinä: tänään olen siivonnut lattialta neljät pissat koko päivän aikana, kun vielä muutama päivä sitten saatoin siivota neljät pissat tunnissa.) Tänään olen myös huomioinut, että Karpo on alkanut ymmärtää, mihin pitäisi pissata – aina sitä ei vain muista ajoissa sinne pihalle pyytää.

Lisäksi minulla kävi männäviikolla aloittelijatason moka ruokinnan kanssa. Vaihdoin poikien ruoan vähäviljaisempaan kuivanappulaan ja ehdin pari päivää ihmetellä, miten on mahdollista, että Karpon sontamäärä moninkertaistui. Uuden ruokapussin kylkeä vilkaistuani tajusinkin sitten ruokkineeni koiranpentuani kolminkertaisella päiväannoksella. Luoja! kuinka tunsinkaan itseni typeräksi… Vaan ainakin Karpo ehti olla pari päivää onnellinen ja erittäin kylläinen.

Kuvakulma: Kevätulkoilua Haltialassa

Kuvakulma: Kevätulkoilua Haltialassa

Manun liputus.

Olin ajatellut tälle päivälle, jos jotakin ohjelmaa. Olisin esimerkiksi halunnut käydä presidentinlinnan avoimissa ovissa ja toisaalta myös nauttimassa keväästä perheeni kanssa jollakin ennestään koluamattomalla luontopolulla. Vaan kun eihän nämä jutut mene oikeastaan koskaan niin kuin päässäni kaavailen! Mies lähti äitinsä luokse autoa korjaamaan ja poikani pinkaisi ukin kanssa uimahalliin.

Jupisin itsekseni, kun en minä kotiinkaan halunnut jämähtää, vaikka hyvän kirjan heti aamusta aloitinkin. Keväinen auringonpaiste houkutteli ulkoilemaan ja lopulta päätinkin suunnata Hupsun kanssa Haltialaan. Minulle ennestään tuttu paikka ja kynnys lähteä siksi matalampi. Ja olisihan siellä varmasti koiranpennullekin ihmeteltävää.

Kuten olin etukäteen arvellut: lehmät osoittautuivat kaikkein mielenkiintoisimmaksi jutuksi Hupsun mielestä. Niitä tuijoteltiin aidan takaa heti autosta ulos päästyämme ja vähän niitä piti myös komentaa häntä heiluen.

Pääasiassa saimme käppäillä aika rauhakseen luontopolulla ja hyvä niin. Joitakin ihmisiä näkyi siellä täällä, vaikka autojen määrästä olisi voinut olettaa Ruutinkosken rannan olevan valtoimenaan kanssaulkoilijoita. Jokunen vastaantulija pysähtyi lepertelemään pennulleni, joka rakasti jokaisella solullaan kaikkia.

Ennen kuin ulkoilun jälkeen könysin takaisin autolle, kävin hakemassa kioskista limpparin itselleni. Hetken istahdin puolitankoon vedetyn Suomen lipun juuressa ja katselin ihmisiä ympärilläni. Jostain selkäni takaa pelmahti vieras mieskin juttusille. Jotakin minä onnistuin hänelle englanniksi takaisin solkkaamaan, joskin lähinnä hän oli äänessä. Heillä itsellään oli nelivuotias samojedi. Miehen palattua omaan pöytäänsä kuulin vielä, kuinka hän kertoi 16-viikkoisesta koiranpennustani seuralaisilleen.

Koska olin pysäköinyt sopivasti lehmäaitauksen vierustalle, ihmettelimme lehmiä vielä toistamiseen kävellessämme kohti autoa. Hupsu yritti innokkaasti tunkeutua hakaan jokaisesta mahdollisesta kolosta ja aidanraosta. Hölmöläinen. Turhautuneena se hieman haukkuikin jaloissani. Niin olisivat lehmät kiinnostaneet.

”Mamma! Niitä on tosi monta!”
Minua harmitti hieman, että vain nämä tummat nautaeläimet hengailivat aidan lähettyvillä. Olisin niin paljon mieluummin kuvaillut lankalehmiä (ylämaankarja?), jotka notkuivat kauempana.
Reipas ulkoilija.
Vähän yritin kuvata luontoakin. Voi, missä luuraat, oi, näkemykseni?
Typerät valjaat.
Paljon oli ihmeteltävää. Vesi oli kovaäänistä ja lintuja lenteli siellä sun täällä.
Välillä piti tarkastaa, mitä mamma puuhailee. (Kehtasinkin istua kivelle!)
Kevätpulinaa
Tää on tää suomenlapinlintukoira. 😀
Keväässäkin on puolensa… kun luonto herää ja vihreän sävyt ovat yhtäaikaa herkkiä ja kirkkaita.
Niin hyvää talutinta.
Kaikki mahdolliset ryteiköt ja ojanpohjat piti saada koluta.
Lintuja, ihmisiä, koiria, pyöriä… ihan sama, mitä! Kunhan ei herran tarkkailumoodia häiritty.
Hieman tuulikin. Se oli ihan hyvä. Ei ollut niin kuuma.
Ihanat ihmiset jäivät ensin silittelemään ja lepertelemään ja sitten kehtasivat lähteä jatkamaan matkaansa. ERI SUUNTAAN!
Tämmönen vähän kummallisempi otos.
”Mamma! Taas tuolla on noita lehmiä!”
Nautaeläin oli löytänyt hyvän spotin kyhnyttää itseään.
”Joko nyt saa, mamma, mennä?”
Eivät tulleet silitettäväksi. Höh.
Päivälepo.
Nukkuvat lehmät ovat tylsiä.
”Enkä tuu autoon, ku päikkärit tässä otan kyllä nyt.”
”Nojoojoo! Pitääkö kiskoa?”