Browsed by
Avainsana: Helsinki

Humputuksia

Humputuksia

Tänään käytiin pitkästä aikaa isolla kylällä Hupsun kanssa. Hieman jännitin etukäteen, mutta hyvinhän tuo lyhkäinen Helsinki-seikkailumme sujui! Hupsu ei nimittäin turhista hätkähdellyt. Kulkiessamme märkiä katuja katselin läpi sormieni Hupsun remmissä kimpoilua, koska muutoin pientaloalueen menoon tottunut karvakorvani oli kuin synnynnäinen kaupunkikoira. Ainoa hieman jännittävä asia oli raitiovaunu, mutta sellaisen ohittaessa meidät Hupsu vain siirtyi lähemmäs jalkojani.

Finlandia-talon pihalla.

Töölönlahdella kanadanhanhet ja valkoposkihanhet eivät Hupsua kiinnostaneet, mutta joutsenperhe aiheutti jo rempomisorkesterin. Sitä, olisiko Hupsu halunnut leikkiä lintujen kanssa vai syödä ne, en kuitenkaan lähtenyt kokeilemaan. Elekieli kuitenkin viittasi leikkiinkutsuun, johon joutsenperheen päällysmies vastasi sähinällä.

Valkoposkihanhi ei paljon välittänyt, vaikka menin kameran kanssa ihan viereen.

Hesperianpuiston läpi sen sijaan kävelimme kahden askelen välein pysähdellen, sillä Hupsu intoutui kiskomaan remmissä koko voimallaan. Toisella puolen puistoa nimittäin sattui kulkemaan Hupsun mielestä maailman ihanin villakoiranainen, jota se olisi halunnut päästä tervehtimään. Niin kovin, että ei huomannut alta remmin mitan päästä ohittavaa vinttikoiraa. Onneksi puistossa riitti kuitenkin hajuja, jotka hieman lohduttivat teinipoikaani.

Joutsenlapset

Ensisijainen syyni Helsinki-ulkoilulle oli haluni ottaa kotimaisen rotumme edustajasta kuva Eduskuntatalon edustalla. Jouduin kuitenkin hylkäämään ajatuksen hallintorakennuksemme avoimien ovien takia. Monen kymmenen metrin ihmisjono alkoi jo Pikkuparlamentin puoleisen nurkan takaa, enkä nähnyt erityisen älykkääksi touhuksi lähteä puskemaan jonon läpi portaille. Sitä paitsi minulla oli täysi työ pitää Hupsu pois sontimasta Eduskuntatalon eteen.

Vettäkin ripsi välillä.
Kuvakulma: Kesäjuttuja

Kuvakulma: Kesäjuttuja

Vastapainoksi ontumispostauksille…

Kaivopuiston nurkkia nuuskimassa.
Hupsu sai oman jäätelön.
Lokkisaatana tuli kiemurtelevin askelin lähemmäs… josko sillekin olisi ollut jäätelöä tarjolla.
Kesässä rakastan kukkia.
Kotona on grillailtu. Hupsu sai pikkumaistiaiset.
Siitepölyäkin leijailee ympäriinsä. Joka paikka on keltaisena.
Tänä vuonna istuttamani omenapuun kukinta alkaa olla loppumetreillä.
Paprikaa Hupsu on rouskutellut pihalla. Viileää ja mehukasta.
Asunnon kylpiessä auringonvalossa alkaa sisustuskärpänen heräillä sisälläni. Tänä viikonloppuna järkkäilin itselleni ”viherseinän”.
Kukkuu!
Pieni kesäsade tekee hyvää niin Hupsulle kuin minulle. Jatkuva helle on kärsimystä!
”Hei, mamma! Mitäs me nyt syödään?” – Miksi kesäisin tulee syötyä niin paljon, erityisesti jäätelöä?
Tänään halusin ehdottomasti mansikkakakkua!
Kuvakulma: Kotieläintilalla

Kuvakulma: Kotieläintilalla

On se hienoa olla äiti äitienpäivänä! Ruokaa ei tarvitse laittaa, kukaan ei vaadi mitään ja saan komentaa perheeni liikenteeseen. Suuntima otettiin Fallkullan kotieläintilalle Helsinkiin. Ei se tosin ketään haitannut! Poikani sai kuvailla ”kakkoskamerallani” ja Hupsulla riitti ihmeteltävää niin eläimistä kuin ihmisistä. Mieheni köpsötti kiltisti perässä.

Fallkullan lehmät olivat puheliaalla tuulella.
Kyhnytyskivet ovat sitten ihania, kun nahka kutisee.
Hupsu diggaili hevosenkakkaa. Ai, että! Se oli nannaa pienen koiran mielestä. Kotona se sitten oksennettiin petiin. Ja tietenkin sille piti vielä haukkua päälle.
”Mamma, haluun lisää sitä hyvää!”
Hupsu kurkki kaikkia kotieläintilan elukoita aidan takaa. Häntä heiluen. Niin kovin se olisi halunnut päästä tekemään lähempää tuttavuutta.
Fallkullaan oli tehty hattivattitilataide. Mäennyppylän päällä (jää kuvassa vasemman reunan yläosaan) oli salko, jonka päässä tietysti hattivattien ilmapuntari – juuri se sama, jonka Hemuli kävi jossakin jaksossa niiltä pihistämässä.
Tilakierros palasi takaisin lehmäaitauksen viereen. Edelleen siellä oli juoruilu menossa.
Nämä olivat selvästi eritavalla ihmisiin tottuneet kuin eilispäivän lehmät Haltialassa. Sen verran tykkäsivät könytä aidanvierustassa ja antaa ihmisten rapsutella itseään.
Hupsukin niitä lehmiä kiinnosti – niin kuin lehmät Hupsua. Hupsu kävi pariin otteeseen lehmiä pussaamassakin.
Kyllä ne vuohikilipukkisarvekkaatkin Hupsua kiinnosti.
Minä lätkäisin välillä flexin miehen käteen, jotta pääsin kuvailemaan elukoita paremmin. Pitihän se tällaisia hieman erilaisempiakin kuvia tsuumailla.
Navettaan ei päästy sisälle, kun siellä odotettiin vasikkaa syntyväksi. Sen sijaan lammasaitauksessa vipelsi jo syntyineitä karitsoja.
Joka mutkassa, jossa ei kotieläimet olleet viemässä huomiota, piti Hupsunkin pysähtyä rapsuttelemaan inhoja valjaita. Tätä kuvaa ottaessani pääsi kuitenkin lokinretale kiinnittämään pennun huomion.
Hupsu taisi tykätä, että oli kivaa. Paljon sai taas ihmisiltä rapsutuksiakin, vaikka enemmän ne elukat olisi kiinnostaneet, lehmät erityisesti (ehkä syy oli siinä, että nekin kääntyivät Hupsun puoleen).
Sosiaalinen pikkukoira

Sosiaalinen pikkukoira

Käytiin tänään Hupsun kanssa katselemassa keväistä vappua. Yhtään en hämmästynyt Tähtitorninmäen ja Kaivopuiston vilinää, kun päiväkin sattui olemaan nätti ja lämmin. Sen sijaan Hupsulla riitti ihmeteltävää – niin kovasti oli uusia juttuja; ihmisvirtoja, autoja, ääniä ja hajuja. Pikkukoiran oli välillä vaikea tietää, mihin katsoa, kun joka puolella tapahtui jotakin.
Riemukseen Hupsu sai paljon huomiota osakseen. Pennun tasalle kyykistyviä ihmisiä riitti. Rapsutuksia, silityksiä ja ihastelevaa lepertelyä sateli joka mutkan ja kulman takana. Mieheni kanssa naureskeltiin, että mitähän tapahtuisi, jos Hupsun päästäisi irti remmistä. Ei me sitä tietenkään kokeiltu. Hulluahan semmoinen olisi ollut.

Ylpeyttä rinnassani sain lompsotella ahtailla kaduilla karvavauvani kanssa. Paljon en ehtinyt ympärilleni katsella, kun huomioni oli tiiviisti pörheässä takapuolessa. Helpostihan tuollainen luottavainen kömpelys olisi äkkiä jäänyt jalkoihin, joten minun tehtäväkseni jäi pitää Hupsu turvassa.

Eniten ylpeyttä tunsin, kun kadulla kävellessämme edestäpäin kuului ihastunut huokaus. Päihtynyt naisihminen alkoi kehua, kuinka kaunis katse Hupsulla ja minulla oli toisiimme. Eihän me kontaktissa ohi päästy. Muutama sana jäätiin vaihtamaan ja Hupsu sai taas läjän lässytystä rapsujen kera.

Hyvää harjoitusta me saatiin myös muista koirista. Yhden haukkuvan sheltin kohdalla namiteltiin, kunnes haukku ei enää Hupsua vaivannut, ja päästiin me ihmettelemään isoakin koiraa kuonotusten. Sille bernhardilaiselle piti kuitenkin varuiksi väläyttää massua.

Vielä ennen autoon hyppäämistä sattui se samainen haukkusheltti tulemaan ohi, jolloin annettiin koirien tehdä tuttavuutta. Sheltti kuulemma pelkäsi jonkin verran muita koiria, joten kuonottelu oli sille hyväksi. Hupsu tosin olisi laittanut painileikin pystyyn.

Hurjan ylpeä olen tänään ollut pikkuisestani.

Kuvakulma: Luontorauhanrikkojat

Kuvakulma: Luontorauhanrikkojat

Sainpahan kuningasidean tänään. Kun nyt kerran olin menossa asioille itäiseen Helsinkiin, niin siinähän se oli Uutela sopivasti tyrkyllä. Sinne siis!

Tyytyväisenä ajelin autoni Uutelan koirapuiston parkkialueelle ja loikkasin ulos. Suunnaksi otettiin minulle tuttu polku, joka vei koirapuistolta poispäin. Virhe! En nimittäin tullut ajatelleeksi, että Särkkäniemihän on luonnonsuojelualue – toisin sanoen ”pidä koirasi kytkettynä” -polku luonnonhelmassa.

Kuvaaminenkin olisi helpompaa, jos joku ei koko ajan patsastelisi vieressä – ja tuijottaisi anovilla silmillään! ”Annas nyt niitä herkkuja.” No, annetaan, annetaan.

Ja tunnollisestihan minä pidin koirani kytkettynä remmiin. Harmi vain, että narunpätkä oli sormissa sen verran liukas, että se tahtoi tuon tuosta ja tavan takaa ihan vain vahingossa tipahtaa polulle. Ja sittenhän Hupsu meni hepulivauhdilla. Viitsi se muutaman metrin minusta poispäin juosta, minkä jälkeen palasi kiltisti takaisin jalkojeni juureen. Varsinainen luontorauhanrikkoja tämä koirakakarani.

Rannan tuntumassa uiskenteli joutsenpariskunta ja telkkä, sorsiakin näkyi ja pään päällä kaarteli kakkalinkolokki – mustapäinen, joten se oli siis sitä nauravaista sorttia. Luonnonelävistä Hupsu bongasi jopa rantavedessä uivat sorsat ja niitähän piti sitten pakittaa karkuun. Parempi oli mennä kuivemmille urille.

Enemmän Hupsua tuntui kiinnostavan ne kaiken maailman ihmisjätteet, roskiksikin kutsutut. Tupakantumpeista pentuni ei onneksi ole kiinnostunut. Niin että kumpi oli luonnonsuojelualueelle vaarallisempi? Minun elämäänsä rakastava koiranpentuni vai luonnossa liikkuneet ihmiset?

Niinpä.

Ei häiritty luonnon kevättohinoita, mutta haisteltiin hieman (pahanhajuista) meri-ilmaa ja nautittiin rauhallisesta menosta. Siitä huolimatta, että yksi karjalankarhukoirakammotus pelotteli Hupsun haukullaan ja pari kääpiösnautseria olisi ollut Hupsun mielestä kiinnostavaa seuraa.

Hienosti onnistui Hupsu saamaan itsensä sotkuun, kun roikuin remminpäässä. Mutta kun oli niin ihania sammaloituneita puunrunkoja polun reunassa.
Rannan tuuli sai aikaiseksi pentuhepuleita. Tukka solmussa ja silti niin goddamn good lookin’.
Pennunelämä on nannaa. Ainakin silloin, kun taskusta saa jotakin hyvää. Tämän päivän hittituote oli kanansydämet.
Pönötä siinä sitten. Ei tule turhia heijastuksia silmiin tässä kuvatessa.
Ihana rapakko! Autoon sain ulkoilun jälkeen nakata merivedeltä haisevan rapaisen pennun. Ei haittaa lätäkössä kahlaaminen – ei vaikka mahakarvat viistää vedenpintaa.
Ja juostessa roiskui. Sorsia piti kuitenkin vahtia, etteivät tule liian lähelle. Hupsu tietää, kenen namitasku mamman namitasku on. Ei ainakaan sorsien.
Niin. Hyvää. Kanansydäntä.
Janokin pääsi yllättämään, mutta voi kurjuuksien kurjuus! Merivesi on niin kamalan pahanmakuista.
Kaislikossa suhisee. Tai rapisee. Tai lotisee. Tai no. Ääntä kuuluu kuitenkin.
”Mamma, älä jätä!”