Browsed by
Avainsana: Hupsu

Mahtava elukka

Mahtava elukka

Hupsu ei ryntäile ovissa, hauku ovikelloa tai kisko remmissä. Se ei painele tuhatta ja sataa oravien perässä, eikä se paimenna kaikkea liikkuvaa ja liikkumatonta.

Hupsu on rauhallinen ollessaan yksin ja ollessaan seurassa se rakastaa elämää, ihmisiä ja koiria. Se on sosiaalinen ja ulospäinsuuntautunut, aina ystävällinen ja iloinen.

Automatkustaminen ja kovat äänet kuuluvat Hupsun mukavuusalueelle, ruoka maistuu vaihtelevasti, mutta vatsa pysyy hyvänä. Traumatisoitua se ei osaa, vaan se palautuu nopeasti – mikäli nyt edes huomasi jotakin yllättävää tapahtuneen.

Erityisesti Hupsu rakastaa lapsia: se painii, juoksee ja pyörii, vaikka sydänsyrjälläni yritän rauhoittaa mellastavia kakaroita. Vauhti yltyy, kuuluu kikatus ja murina.

Edes kipuilu olkapäässä ei Hupsun vauhtia hidasta. Se kiipeää jokaiselle kivelle ja juosta rallattelee iltahepuleissaan. Mitä kovempaa se juoksee, sen vähemmän se ontuu. Puoli metsää villahousuissaan se kiitää eteenpäin ja pomppii kaatuneiden puunrunkojen yli tai sukeltaa korkeaan pöpelikköön.

Kontaktinhakuisuus on Hupsun toinen nimi. Se tapittaa ruskeilla nappisilmillään kuin kysyen: mitä kivaa me nyt tehtäisiin? Samassa se kantaa lemppari pehmolelunsa viereeni ja sitten leikitään, revitään ja noudetaan. Yksikään lelu ei vielä ole tuhoutunut.

Kuvakulma: Viivi

Kuvakulma: Viivi

Hupsu sai tänään ensimmäistä kertaa pentulaatikon jälkeen pentuseuraa. Vaikka viikon vanhempi suomenlapinkoirapentu Viivi oli alkuun innokkuudellaan järkyttävä, alkoi leikkikin nopeasti sujua. Vauhtia tältä kaksikolta ei puuttunut.

Jos eilen kuvaamistuotokseni ketuttikin, tänään ne ketuttivat vielä enemmän. Pahoittelen.

Pyörivä kasa karvaa.
Leikit näyttivät (ja välillä kuulostivatkin) hurjilta, mutta kivaa näytti molemmilla pennuilla olevan.
Hymyilytti… melkein kuin sakemannipentu.
Viivin rinnalla Hupsu näytti entistäkin enemmän tukkajumalalta.
Viivillä vauhtia tuntui riittävän enemmän kuin Hupsulla.
Nätti tyttö.
Piraijat keskenään.
Pedot kasassa.
Lisää pentupainia.
Lopulta molemmat pennut väsähtivät. Pentupaini on rankka laji.
Koulutusinto hukassa

Koulutusinto hukassa

Väsytyttää, laiskotuttaa, möllötyttää… Olen jumiutunut kotiin. Mieli tekisi tulla ja mennä ja säheltää, mutta aivot ovat passivoituneet shutdown-moodiin. Sohva vetää puoleensa ja äänet vihlovat aivojen äänivastaanotinta. Hupsu-parka!

Tänään sain sen verran aikaiseksi, että pyörähdimme Hupsun kanssa metsässä melkein tunnin verran. Yritin kuvata vikkeläjalkaista otustani, joka pääasiassa sijoittui kamerani ja auringon väliin tai viipotti metsikön pahimmissa varjokohdissa. Asetusten vaihtaminen lennosta oli liian hidasta ja kuvasato sen mukaista. Okei joo. Muutama otos saattoi jopa onnistua.

Koulutusjutut lojuu levällään, koulutusinto on hukassa. Välillä vähän yritän jotakin ja samalla poden huonoa omatuntoa, koska tiedostan, että se on liian vähäistä. Toistoja, toistoja, toistoja. Toistan itseni sohvalle. Tiesittekös muuten, että Murhasta tuli totta pyörii taas toisintona telkkarissa? Minäpä tiedän.

Ilahduin tänään kuitenkin siitä, kuinka Hupsu otti minuun ulkona kontaktia, vaikka naapuri (itse asiassa kaksi eri naapuria) käveli suoraan meitä kohti. Pentu ei yhtään hötkynnyt tervehtimään naapureita, vaikka oli vapaana. Sen sijaan se kiltisti tapitti kaksijalkaisia vieressäni ja pyydettäessä katsahti minuun makupalan toivossa (ja kyllä se niitä saikin).

Tällä hetkellä olen yrittänyt (ainakin hieman) panostaa turkinhoidon harjoitteluun. Hurja tukka nimittäin on Hupsulle kasvanut, enkä yhtään usko, että se tuosta ainakaan vähenee. Hieno pörröpentuhan se on. Vielä kun päästäisiin siihen, että myös takajalat, pyllyn ja massun saisi harjata. Onneksi ne eivät ole ne herkimmin takkuuntuvat! Eipä.

Perkuleen pentuaika!

Perkuleen pentuaika!

Silmät edelleen ristissä. Sormet, käsivarret ja varpaat terävistä naskaleista naarmuilla. Vuorotellen mennään satakymmenen lasissa ja sitten väsähdetään – molemmat. Onneksi, voi onneksi, Hupsun jäljiltä ei juuri tarvitse niitä pissalammikoitakin vielä siivota!

Olohuoneen lattialla, eteisessä – kaikkialla leluja hujanhajan. Kaikki hienoja, koiria varten suunniteltuja, Hupsua varten ostettuja! Olisihan se pitänyt tietää – ja tiesinhän minä! Leikkikaluiksi kelpaa parhaiten moppi, kylpytakin naru, sohvapöydän kulma ja kumisaappaat. Ihan ikioma villasukkakin pennulle on lahjoitettu.

Pihalla on käyty maistamassa seinää. Hangessa on levällään puutarhalapio ja pikkulapsen käteen sopiva lakaisuharja. Syreenikin maistuu pienen pennun mielestä hyvältä – se törröttää hauskasti maassa levitellen hentoja oksiaan kohti taivasta. Vähän pitää käydä myös kukkalaatikossa – siellä on pikkuhavuja mullassa. Mullassa! Pikkusyreeni – toiseen lajikkeeseen, luultavasti pihlajaan, vartettu – muistuttaa maasta sojottavaa keppiä. Siihen on hyvä vähän teroitella kulmahammasta. Ja ne siististi pihalle niputetut kiinanruusun oksat – voi! Ne on levitetty pitkin maita ja mantuja.

Mutta kun onhan se vaan niin hurjan söpö, niin hurjan ihana!

Se napittaa pyöreillä, tummilla nappisilmillään. Se tökkii kuonollaan ja huitoo huterasti tassullaan. Se tassuttelee epävakain askelin – liukastelee, kompastelee, pyörähtelee, horjahtelee. Sillä on enemmän vauhtia kuin mihin tassut ehtivät mukaan, eikä se aina muista katsoa eteensä – lopulta se pennunpehmoisesti törmää johonkin. Ja jos niin hassusti kävisikin, että se ehtisi huomata esteen edessään, huomaa se sen usein liian myöhään. Jarrut ei vain vielä toimi.

Entäpä sitten, kun se nukkuu? Kuuluu ihana pieni tuhina. Kuuluu maiskutusta, vingahtelua, kuuluu unista ärinää. Ehkä se jahtaa paistia tai komentaa kaveria leikkimään. Ehkä se uneksii taivaallisista herkuista, ehkä vain seuraavasta leikistä.

Iltaisin painaessani pääni tyynyyn koiranpennun uniset äänet rauhoittavat minut uneen.

Onni on oma koiranpentu!

 

 

Kuvapostaus: Onko se lapinkoira?

Kuvapostaus: Onko se lapinkoira?

Ragnarin jälkeen tuntuu jännältä, kuinka ihmiset tulevat suoraan kysymään, onko koirani lapinkoira. Lunnikoirasta ei juuri kukaan ollut koskaan kuullut, saati tiennyt, miltä se näyttää. Ragnarista jopa joskus kysyttiin, mitä rotuja koirassani on – no, ihan vain yhtä, kiitos kysymästä.

Hupsun kanssa tilanne on aivan toinen – onhan lapinkoira yksi Suomen suosituimpia koirarotuja. Kuusijärvellä, Sipoonkorven kansallispuistoon sijoitetulla ulkoilualueella sain sen tänään huomata: pieni hoiperteleva pörrövauva herätti ihastusta vastaantulijoissa ja vastasin useamman kuin kerran myöntävästi rotutiedusteluun. Onneksi kuitenkaan kaikki eivät halunneet jäädä lepertelemään karvakorvalleni, joten Hupsu sai myös kokemusta siitä, ettei ihmisiä aina pääse tervehtimään.

Ulkoilimme ehkä puolisen tuntia, minkä jälkeen palasimme takaisin autollemme. Hupsulle se riitti vallan mainiosti yhdelle päivälle, sillä se nukahti autossa välittömästi jalkoihini. Tosin liekö se ihmekään – paitsi että Hupsu on vielä kaikin puolin vauva, se myös elää täysin käsittämätöntä vuorokausirytmiä. Viime yönä Hupsu veikin minua ihan 6-0 ja lopputuloksena se nukkui makuuhuoneessamme, puoliksi sänkymme alla.

Täältä tullaan, elämä!
Angry Dog
Pistivät liekaan, tuhmat.
Mamma hei, tuolla menis taas UUSI ihminen.
Vauhtiahan ei voi koskaan olla liikaa.
”Optimaalinen vahvistetiheys” ei kyllä pääse tämän vauvan kohdalla toteutumaan, sen verran on hidasta tuo namipalan nautiskelu.
Rinnettä alaspäin.
Mikäs se tuo tuommoinen vesikuppi on, kun on noin iso?