Browsed by
Avainsana: koirakaveri

Teinikoira syyslomalla

Teinikoira syyslomalla

Syksy on sitten iloinen asia! Se tarjoilee hassuja yllätyksiä pienille karvakuoren peittämille aivolohkoille. Ja ihan joka nurkan takana. Tiedäthän esimerkiksi ne metsätontut, jotka värjöttelevät varvikoissa sienikoriensa kanssa? Täällä meillä päin ne ainakin tietävät vauhdikkaasti luokse rymistävän hupsun lappalaiskoiran. Anteeksi kamalasti. I’m so sorry. Onneksi olivat edes jollakin asteella koiraihmisiä.

Sitten on ne kaikki syksyisten ulkoilujen valtavan ihanat hajut – erityisesti ne, jotka kaikessa ihanuudessaan kuolettavat hormonihirviöni ajatuksenjuoksun. Toisinaan – no ainakin joka kerta – sinkoilee remmin päässä vauhko sonni ja ei, se en ole minä. Hampaat irvessä yritän roikkua viimeisessä järjenhivenessäni kiinni. Voipi olla, että kohta napsahtaa.

Osataan me välillä nätistikin kävellä.

Aurinko houkuttelee muitakin maailman ihmeitä ulkoilemaan. On niitä perinteikkäitä taloyhtiön talkoohommia ja yksityisihmisten syyssiivouksia. Roskalavat ja kottikärryt, lehtipuhaltimet ja isot risukasat ihmisten syleissä – ne on ihan fine. Vaan auta armias! jos joku erehtyy mattoaan tamppaamaan. Silloin menee pasmat ressukallani sekaisin. Syksyn viimeiset rakennustyöt sen sijaan ei haittaa pätkääkään. Ei vaikka varoitusääni saa omat tärykalvoni repeytymään. Siinä se ihan kadun toisella puolen räjähti, eikä Hupsu tuntunut edes huomaavan.

Painia Makon kanssa.

Iloiseen syksyyn kuuluu myös treffailu suosikkikavereiden kanssa. Mûmak on edelleen Hupsun mielestä ihana – tunne ei tosin ole molemminpuolinen. Viivi rakastaa kuraleikkejä, mikä tietää leikkipainien jälkeistä suihkua. Sitä hiekan määrää! Yksi pieni turkin heilautus ja eteinen muuttuu hiekkalaatikoksi.

Artulle lällättelyä.

Uusiakin tuttavuuksia on kiva tavata. Pieniin pentukavereihin, niin kuin nyt esimerkiksi kolmikuiseen Makoon, tulee teinin suhtautua ensin epäilyksellä, vaikka leikki sitten hetken päästä sujuukin. Vanhat herrat sen sijaan pitävät puistossa jöötä, ettei teinarit hypi silmille, mutta turhaan. Niille voi vaikka lällätellä. Hupsukin tietää: mitä lyhyemmät jalat, sen hitaampi papparainen. Olihan se Arttu silti ihan kiva!

Ihana Mûmak!

Lisäjännitystä Hupsun syyslomaan toi se semmoinen mätsäri. Oikeammin Match Show. Se on se koirien Tinder, jossa tuomari valkkaa itseään miellyttävät naamat ja karvat. Menestystä ei meillä semmoisessa ollut, mutta treenaamassahan me vain käytiinkin. Sillä seurauksella, että voinen tehdä sinulle lupauksen: mikäli mielit nähdä lentävän lapinkoiran, on paikkasi joulukuussa Helsingin Messukeskus.

Mako, kolmikuinen shibakakara

Kännykkäräpsyjä löytyy Syysloma-albumista. 😉

Kuvakulma: lapsilapikkaat

Kuvakulma: lapsilapikkaat

Ihana Viivin emäntä kiskoi Hupsun ja minut näyttämään nenää ulkoilmaan. Pieni väsytysleikki oli paikallaan tänään, mutta kun itse olisin halunnut jumahtaa laakereilleni. Vaan tulipa taas käytyä koirapuistossa! Ja kivaahan se tietenkin oli – sekä Hupsun että minun mielestä.

Intopinkeet kaverukset – melkein kahdeksankuiset.
Läjän alimpana oli yllättäen – tittidittidii! – Hupsu.
Rajut hommat oli edelleen.
Vuorotellen juostiin ja painittiin.
Levätä jos yritti, se ei käynyt. Ihan sama, kumpi lanteilleen levähti.
Aitauksen isojen puolella oli kolme lappalaista lisää. Yksi aivan vauva vielä.
Lepo viilennyskuopassa, josta hetkeä myöhemmin Hupsu kävi ajamassa Viivin taas juoksusille.
Ja sitten oli Hupsun vuoro kavuta karvaläjän päälimmäiseksi.
Tihkusade lopulta keskeytti leikit.
Korsorundilla

Korsorundilla

Tänään töiden jälkeen ketutti suurin piirtein ja noin kaikki. Siksi en päässyt kouluun asti. Sen sijaan suuntasin Hupsun kanssa päästelemään höyryjä Korsorundille. Tai ainakin melkein Korsorundille. Ei me nimittäin ihan Korsoon asti päästy, mutta vähän lievettä hipaistiin.

Mielialalle teki hyvää paitsi ulkoilla myös huomata, että metsiköityneestä elämäntyylistämme huolimatta muun muassa pyörien ohi me päästään jo aika kivasti. Ainakin siihen asti, kunnes pyörän päällä istuukin pikkuihminen. Pikkuihmiset kun olisivat niin kivoja!

Autot ja junat sivuutetaan ihan nätisti. Osa kävelijöistä ja hölköttelijöistäkin saa mennä – niin kauan kuin ojanpohjalla riittää haisteltavaa. Mutta ne koirat! Ne kaikki IHANAT muut koirat! Niiden ohi ei vain yksinkertaisesti voi mennä riekkumatta. Kaikkien kanssa pitäisi saada kuonotella ja painia. Siinä sitä sitten tuntee itsensä kovin huonoksi ja osaamattomaksi, kun ne kaikki IHANAT muut koirat kulkevat nätisti ohi, mutta meidän epeli tempoo ja vinkuu ja on ihan kahjona.

Sen siitä saa, kun ei paneudu koulutushommiin ja samoilee lähinnä metsissä. Katukuvassa liikkuvat mäyräkoirat, perhoskoirat, seropit ja terrierit ovat aivan liian vastustamattomia. Ainakin Hupsun mielestä.

Aivan koirakurjaksi lenkki ei kuitenkaan jäänyt. Hupsu pääsi nimittäin tekemään tuttavuutta vastaankävelevän lapinkoirakimulin kanssa. Riemukas kohtaaminen muuntui sen sileän tien painileikiksi ja vuotiainen tyttökaveri oli selvästi Hupsun lenkin kohokohta.

Harmi vain, että välittömästi, kun jatkoimme matkaa, tajusin tehneeni tervehtimistilanteessa(kin) virheen. Päästin nimittäin Hupelon tempomalla maaliinsa. Ensin kun olisi pitänyt istuttaa poika aloilleen ja sitten palkata kuonotteluluvalla.

Sisälläni asuva pieni koirankouluttajanalku tuntuu painuneen jo talvihorrokseen. Kunhan nyt ei vaan mitään ikiunia vetelisi. Onneksi Hupsu on kuitenkin kiltti ja sosiaalinen koiranalku! Elämä sen kanssa on suhteellisen helppoa, vaikka välillä tuleekin mentyä siitä kohdin, jossa aitaa ei ole ollenkaan.

Diagnoosina huonokoiranomistajasyndrooma (maluscanisdominusinfirmitas)

Diagnoosina huonokoiranomistajasyndrooma (maluscanisdominusinfirmitas)

Olen surkea koirankouluttaja. Itse asiassa olen surkea koiranomistajakin! Annoin Hupsun saikun laiskistuttaa itseni motivaatiottomaksi möykyksi ja nyt kärsin siitä. Jatkuvasti väsyttää. Olen tahdoton eliö, tohvelieläin, joka sohvannurkassa tuijottaa aivottomana Wallanderia. Ah! Ihana Netflix.

Kyllä minä hieman olen räpistellyt. Olen päättänyt, että nyt opetellaan taas vähän aktiivisemmaksi. Tavoite tässä kohtaa elämää olisi ihan vain niinkin mitätön asia kuin kaksi lenkkiä päivässä. Kirottu rivitaloasuminen! Kuinka helppoa se onkaan päästää koira omalle, aidatulle pihalle tarpeilleen.

Mitään ei ole harjoiteltu. Ei ainakaan mitenkään järjestelmällisesti. Mieheni on opettanut pennun antamaan tassua (siitä mies onkin erityisen ylpeä) ja nyt on vuorossa kieriminen. Jos minulta kysytään, voisi perheeni olla vielä hieman aktiivisempi koiraelämässämme. Saisin minäkin välillä hengähdystauon – ihan niin kuin niitä ei muka olisi viime viikkoina ollut. Vaikka harjoittelu on ollut olematonta, olemme kuitenkin vahvistaneet kontaktia. Metsässä. Olen antanut Hupsun juoksennella vapaana silläkin uhalla, että joku tulee vastaan. Jos kakara on vintannut liikaa, olen vaihtanut suuntaa. Se on omiaan vahvistamaan kontaktia.

Ja olenhan minä myös oppinut jo vähän lukemaan koiraani. Tyhmä se on kuin saapas (no oikeasti ei todellakaan ole!) ja korvat sillä on vain koristeena. On se silti niin ihana. Ikkariomakin vielä! Tänään esimerkiksi annoin sen pitkän aikaa höyrytä Kiiran ja Muusan kanssa ennen kuin edes yritin pyytää sitä kontaktiin. Olemme ottaneet luoksetulokontaktivihjeeksi ”täällä”. Järki meni, kun ”tule” koki inflaation. Ei auttanut, vaikka kuinka ripitin perhettäni siitä, että koira oppii sanan merkityksettömäksi. Nyt on miestä kielletty käyttämästä täällä -vihjettä, lapselle sitä ei ole edes mainostettu.

Tänään mentiin viimein koirakouluunkin. Kurssikaveripennut olivat kasvaneet hurjasti. Kuulemma Hupsukin. Kolme viikkoa on pitkä aika pennun elämässä. Ja voi! kuinka ylpeä olin karvalapsestani! Se otti kontaktia niin hienosti, eikä se ollenkaan hötkyillyt, vaikka karvakamut treenailivat lähelläkin. Raukkaparalla taisi olla nälkä, kun niin namit voittivat kaiken. Vasta ihan tunnin viimemetreillä alkoi keskittyminen herpaantua, vaan onhan se 55 minuuttia pitkä aika aikuisellekin koiralle keskittyä.

Tunnin alkuun koin kauhunsekaisia tunteita. Niin sievän seuruuradan kouluttaja keskelle huonetta järjesti. Ajattelin pienessä mielessäni, että tuosta me ei selvitä mitenkään. Eihän me herraisä olla harjoiteltu vieressä kävelemistä kuin parilla kurssikerralla. Onneksi pelko oli turha. Hienostihan Hupsu siitä suoriutui. Paljon hienommin kuin minä, joka olin täysin aikaan ja paikkaan orientoitumaton. (Hyvä, että muistin edes koiran ottaa mukaan lähtiessäni tunnille!)

Nyt onkin tiedossa pieni paussi koirakouluun. Periaatteessa tämänpäiväinen kurssikerta oli viimeinen, mutta kouluttajan loman jälkeen me saadaan vielä käydä parilla rästikerralla. Täytyykin alkaa katsella, josko lähtisi jollekin toiselle kurssille syksyllä. Vielä vain en tiedä, mikä työtilanteeni tulee olemaan (huomenna on työhaastattelu!) ja olenko lähdössä iltaopintoihin (paikka koulunpenkillä on). Liikaa kysymysmerkkejä.

Kuvakulma: Erävoitto

Kuvakulma: Erävoitto

Välillä meinaan unohtaa, että Hupsu on vielä pentu. Kuuroille korville kaikuvat luoksetulokehotukset turhauttavat ja ketutuskäyrä nousee kattoon, kun saa päristellä, vihellellä ja heitellä kärrynpyöriä huomion saamiseksi. Sitten sen taas muistaa: en voikaan odottaa pieneltä pennulta jotakin, jota emme juuri ole harjoitelleet. Sitten haetaan sisältä namipussi ja tehdään luoksetuloharjoituksia. Ihmisen kanssa tekeminen on Hupsusta hauskaa, vaikka sisällehän se lopulta tulee huijatuksi.

Hupsu ei kuitenkaan ole tyhmä. Yksi onnistunut huijaus tarkoittaa sitä, että seuraavalla kerralla se ei enää toimi. Se oppii kerrasta ja siksi saan välillä kantaa karvakakaran sisälle.

Olemme olleet viettämässä pääsiäisen aikaa anopikkaallani, joten Hupsu on saanut ulkoilla mielin määrin. Maalla on tilaa juosta ja poukkoilla. Tällä kertaa myös poikani on mukana, joten välillä Hupsu on saanut reuhuavaa ihmislapsiseuraakin: sekä poika että koira ovat pyörineet kilvan rinnettä alas kikatuksen ja murinan saattelemana. Vaan välillä olen sydän syrjällään. Pelkään, että hurjassa menossa loukkaantuu jompikumpi.

No, entä se erävoitto?

Tänään päivä oli siinä mielessä erilainen, että äitini tuli Kaapon kanssa päiväkyläilylle. Vaikka Kaapo alkuun taas stressasi, alkoi se suhtautua Hupsuun säyseämmin. Loppulukema olikin se, että koirat leikkivät yhdessä.

Jotain kyllä tapahtuu kohta.
Miksikähän kaikki tähyilee samaan suuntaan?
Onneksi tontilta löytyy ihania osmankäämiä. Vähän ne on tähän aikaan vuodesta ehtinyt pölyttyä.
Kas! Mikäs se sieltä saapui?
Aikansa Hupsu yritti ja yritti – vaan lopulta se Kaapo heltyi.
Heltymistä seurasi vehnähepuli.
Välillä mentiin vähän eri suuntiin ja sitten samaan suuntaan. Välillä peuhattiin, välillä juostiin.
Ja pitihän sitä tonttiakin tutkia. Paljon oli Kaapolle hajuviestejä, joiden päälle jättää omansa.
Alkuun Hupsu oli hieman hämillään siitä, että Kaapo vastasi leikkiin.
Saattoi se Kaapokin olla hieman hämillään hetken. Mitähän oikein tapahtui?
Vaan nopeasti kumpainenkin keksi, että kaverin kanssa leikkiminenhän on kivaa.
Vaikka pääasiassa Kaapo meni edellä ja Hupsu perässä, kääntyi jahti välillä toisinkin päin.
Herkkujen ja leikin myötä stressi unohtui. Kaapo huomasi, että onhan se tuo vauva ihan ok, vaikka kummalliselta haiseekin.
Välillä täytyi vetää happeakin. Hengähdystauko teki hyvää molemmille, joskaan se ei ollut erityisen pitkä.
Erityisesti Hupsu tuntui rakastavan Kaapon partakarvoja. Niistä sai hyvin kiinni ja niihin oli hyvä koko ajan tähdätä.
Välillä koko Hupsun pää oli Kaapon suussa. Toisena hetkenä Hupsu taas repi Kaapon kaulakarvoja.
Ja kun on koira, ei juoksemisesta voi saada tarpeekseen.
Hupsu rakastaa olla maalla, koska ulkona saa olla paljon. Vielä huipumpaa se selvästi oli, kun sai koirakaverin mukaan reuhuamaan.
Rymytessä ei varottu edes kukkapenkkejä. Enempivähempi paikallaan pönöttävien ihmisten jalat sen sijaan vältettiin, eikä vahinkoja suuresti syntynyt.
Vaan eikös Hupsu näytäkin onnelliselta?
Ennen Kaapon ja äitini lähtöä otettiin vielä pikaspurtit pihalla. Vauhtia oli niin paljon, että korvatkin lennähti ilmavirrassa pystyyn.

Ja nyt voikin sitten pieni koiranpentu nukkua!