Browsed by
Avainsana: koirakaveri

Kuvakulma: Erävoitto

Kuvakulma: Erävoitto

Välillä meinaan unohtaa, että Hupsu on vielä pentu. Kuuroille korville kaikuvat luoksetulokehotukset turhauttavat ja ketutuskäyrä nousee kattoon, kun saa päristellä, vihellellä ja heitellä kärrynpyöriä huomion saamiseksi. Sitten sen taas muistaa: en voikaan odottaa pieneltä pennulta jotakin, jota emme juuri ole harjoitelleet. Sitten haetaan sisältä namipussi ja tehdään luoksetuloharjoituksia. Ihmisen kanssa tekeminen on Hupsusta hauskaa, vaikka sisällehän se lopulta tulee huijatuksi.

Hupsu ei kuitenkaan ole tyhmä. Yksi onnistunut huijaus tarkoittaa sitä, että seuraavalla kerralla se ei enää toimi. Se oppii kerrasta ja siksi saan välillä kantaa karvakakaran sisälle.

Olemme olleet viettämässä pääsiäisen aikaa anopikkaallani, joten Hupsu on saanut ulkoilla mielin määrin. Maalla on tilaa juosta ja poukkoilla. Tällä kertaa myös poikani on mukana, joten välillä Hupsu on saanut reuhuavaa ihmislapsiseuraakin: sekä poika että koira ovat pyörineet kilvan rinnettä alas kikatuksen ja murinan saattelemana. Vaan välillä olen sydän syrjällään. Pelkään, että hurjassa menossa loukkaantuu jompikumpi.

No, entä se erävoitto?

Tänään päivä oli siinä mielessä erilainen, että äitini tuli Kaapon kanssa päiväkyläilylle. Vaikka Kaapo alkuun taas stressasi, alkoi se suhtautua Hupsuun säyseämmin. Loppulukema olikin se, että koirat leikkivät yhdessä.

Jotain kyllä tapahtuu kohta.
Miksikähän kaikki tähyilee samaan suuntaan?
Onneksi tontilta löytyy ihania osmankäämiä. Vähän ne on tähän aikaan vuodesta ehtinyt pölyttyä.
Kas! Mikäs se sieltä saapui?
Aikansa Hupsu yritti ja yritti – vaan lopulta se Kaapo heltyi.
Heltymistä seurasi vehnähepuli.
Välillä mentiin vähän eri suuntiin ja sitten samaan suuntaan. Välillä peuhattiin, välillä juostiin.
Ja pitihän sitä tonttiakin tutkia. Paljon oli Kaapolle hajuviestejä, joiden päälle jättää omansa.
Alkuun Hupsu oli hieman hämillään siitä, että Kaapo vastasi leikkiin.
Saattoi se Kaapokin olla hieman hämillään hetken. Mitähän oikein tapahtui?
Vaan nopeasti kumpainenkin keksi, että kaverin kanssa leikkiminenhän on kivaa.
Vaikka pääasiassa Kaapo meni edellä ja Hupsu perässä, kääntyi jahti välillä toisinkin päin.
Herkkujen ja leikin myötä stressi unohtui. Kaapo huomasi, että onhan se tuo vauva ihan ok, vaikka kummalliselta haiseekin.
Välillä täytyi vetää happeakin. Hengähdystauko teki hyvää molemmille, joskaan se ei ollut erityisen pitkä.
Erityisesti Hupsu tuntui rakastavan Kaapon partakarvoja. Niistä sai hyvin kiinni ja niihin oli hyvä koko ajan tähdätä.
Välillä koko Hupsun pää oli Kaapon suussa. Toisena hetkenä Hupsu taas repi Kaapon kaulakarvoja.
Ja kun on koira, ei juoksemisesta voi saada tarpeekseen.
Hupsu rakastaa olla maalla, koska ulkona saa olla paljon. Vielä huipumpaa se selvästi oli, kun sai koirakaverin mukaan reuhuamaan.
Rymytessä ei varottu edes kukkapenkkejä. Enempivähempi paikallaan pönöttävien ihmisten jalat sen sijaan vältettiin, eikä vahinkoja suuresti syntynyt.
Vaan eikös Hupsu näytäkin onnelliselta?
Ennen Kaapon ja äitini lähtöä otettiin vielä pikaspurtit pihalla. Vauhtia oli niin paljon, että korvatkin lennähti ilmavirrassa pystyyn.

Ja nyt voikin sitten pieni koiranpentu nukkua!

Kuvakulma: Viivi

Kuvakulma: Viivi

Hupsu sai tänään ensimmäistä kertaa pentulaatikon jälkeen pentuseuraa. Vaikka viikon vanhempi suomenlapinkoirapentu Viivi oli alkuun innokkuudellaan järkyttävä, alkoi leikkikin nopeasti sujua. Vauhtia tältä kaksikolta ei puuttunut.

Jos eilen kuvaamistuotokseni ketuttikin, tänään ne ketuttivat vielä enemmän. Pahoittelen.

Pyörivä kasa karvaa.
Leikit näyttivät (ja välillä kuulostivatkin) hurjilta, mutta kivaa näytti molemmilla pennuilla olevan.
Hymyilytti… melkein kuin sakemannipentu.
Viivin rinnalla Hupsu näytti entistäkin enemmän tukkajumalalta.
Viivillä vauhtia tuntui riittävän enemmän kuin Hupsulla.
Nätti tyttö.
Piraijat keskenään.
Pedot kasassa.
Lisää pentupainia.
Lopulta molemmat pennut väsähtivät. Pentupaini on rankka laji.