Browsed by
Avainsana: koirakaverit

Kuvakulma: Vähä-älyiset karvakurpitsat

Kuvakulma: Vähä-älyiset karvakurpitsat

Leikkiinhaasto!
Hulluuspallo.
Mitä mieles?
H: Hei, mikä sulle tuli?
Huaaaargh!
K: Nyt PERKUL! kakara!
Jössikkä lumisateessa.
…ja sitten taas mentiin.
Murinapallo.
Kuinka iloiselta Kaapo näyttääkään!
H: Kuolitko? Tarttetko tekohengitystä?
Koirapuiston kaameet.
Kaapo rupes tanssimaan balettia.
Ihan koko ajan en ollut varma siitä, että nää leikkii…
Lumipeto.
K: Sssaaa… Se kiipee selkään!
Välillä mentiin näinkin päin.
Pääasia, että oli kivaa.
Teinikoira syyslomalla

Teinikoira syyslomalla

Syksy on sitten iloinen asia! Se tarjoilee hassuja yllätyksiä pienille karvakuoren peittämille aivolohkoille. Ja ihan joka nurkan takana. Tiedäthän esimerkiksi ne metsätontut, jotka värjöttelevät varvikoissa sienikoriensa kanssa? Täällä meillä päin ne ainakin tietävät vauhdikkaasti luokse rymistävän hupsun lappalaiskoiran. Anteeksi kamalasti. I’m so sorry. Onneksi olivat edes jollakin asteella koiraihmisiä.

Sitten on ne kaikki syksyisten ulkoilujen valtavan ihanat hajut – erityisesti ne, jotka kaikessa ihanuudessaan kuolettavat hormonihirviöni ajatuksenjuoksun. Toisinaan – no ainakin joka kerta – sinkoilee remmin päässä vauhko sonni ja ei, se en ole minä. Hampaat irvessä yritän roikkua viimeisessä järjenhivenessäni kiinni. Voipi olla, että kohta napsahtaa.

Osataan me välillä nätistikin kävellä.

Aurinko houkuttelee muitakin maailman ihmeitä ulkoilemaan. On niitä perinteikkäitä taloyhtiön talkoohommia ja yksityisihmisten syyssiivouksia. Roskalavat ja kottikärryt, lehtipuhaltimet ja isot risukasat ihmisten syleissä – ne on ihan fine. Vaan auta armias! jos joku erehtyy mattoaan tamppaamaan. Silloin menee pasmat ressukallani sekaisin. Syksyn viimeiset rakennustyöt sen sijaan ei haittaa pätkääkään. Ei vaikka varoitusääni saa omat tärykalvoni repeytymään. Siinä se ihan kadun toisella puolen räjähti, eikä Hupsu tuntunut edes huomaavan.

Painia Makon kanssa.

Iloiseen syksyyn kuuluu myös treffailu suosikkikavereiden kanssa. Mûmak on edelleen Hupsun mielestä ihana – tunne ei tosin ole molemminpuolinen. Viivi rakastaa kuraleikkejä, mikä tietää leikkipainien jälkeistä suihkua. Sitä hiekan määrää! Yksi pieni turkin heilautus ja eteinen muuttuu hiekkalaatikoksi.

Artulle lällättelyä.

Uusiakin tuttavuuksia on kiva tavata. Pieniin pentukavereihin, niin kuin nyt esimerkiksi kolmikuiseen Makoon, tulee teinin suhtautua ensin epäilyksellä, vaikka leikki sitten hetken päästä sujuukin. Vanhat herrat sen sijaan pitävät puistossa jöötä, ettei teinarit hypi silmille, mutta turhaan. Niille voi vaikka lällätellä. Hupsukin tietää: mitä lyhyemmät jalat, sen hitaampi papparainen. Olihan se Arttu silti ihan kiva!

Ihana Mûmak!

Lisäjännitystä Hupsun syyslomaan toi se semmoinen mätsäri. Oikeammin Match Show. Se on se koirien Tinder, jossa tuomari valkkaa itseään miellyttävät naamat ja karvat. Menestystä ei meillä semmoisessa ollut, mutta treenaamassahan me vain käytiinkin. Sillä seurauksella, että voinen tehdä sinulle lupauksen: mikäli mielit nähdä lentävän lapinkoiran, on paikkasi joulukuussa Helsingin Messukeskus.

Mako, kolmikuinen shibakakara

Kännykkäräpsyjä löytyy Syysloma-albumista. 😉

Kohti teini-ikää

Kohti teini-ikää

Viimeisimmän postauksen jälkeen on tapahtunut paljon ja ei mitään. Lähinnä ei mitään. Uuden työn aloittaminen on ollut tapahtumapuolen keskiössä, kun taas koirarintamalla on esiintynyt saamattomuutta. Energia on valunut työpäivien mukana kuin vesi Hupsun selästä, mutta samalla olen ollut ihanassa flowssa, kun vihdoin päivissä on sisältöä. Ensimmäinen työviikko ei kiireisestä aikataulustaan huolimatta ole tuntunut työltä alkuunkaan.

Rähjäleikkejä Viivin kanssa.

Iltalaiskuuteni takia Hupsun energiamääriä on purettu lähinnä koirapuistoissa. Ollaan tavattu tuttuja koiria ja uusia tuttavuuksia. Karvakamukuntaan kuuluukin nykyään kivoja puistokamuja, esimerkiksi suomenlapinkoira Mette, jonka kanssa Hupsu on pariin otteeseen saanut juosta pitkin Vallinojan koirapuistoa. On ollut mahtavaa seurata vierestä, kuinka kivasti samanrotuiset nuorukaiset riehuvat: samanrotuisen kanssa leikit ovat selvästi enemmän samalla aallonharjanteella kuin erirotuisten kanssa, vaikka leikki niidenkin kanssa onnistuisi. Rotukamu on erikivakamu!

Olen ollut melkoisen yllättynyt siitä, kuinka paljon lapinkoiria täällä periferiassa asuu. Aiemmin siihen ei kai ole osannut kiinnittää huomiota. Toki en myöskään ennen tätä vuotta ollut tajunnut, kuinka erinäköisiä ja -värisiä lapinkoirat voivat olla. Suomenlapinkoira kun on lapsuudestani asti ollut minulle juuri Hupsun värinen. Todellisempi suomenlapinkoirien maailma on auennut minulle vasta Hupsun myötä.

Kävelyllä Sipoonkorvessa.

Hupsun fyysinen kasvutahti on selvästi hidastunut tässä kesän jälkipuoliskolla. Ontuminen vaikuttaisi loppuneen kokonaan ja takakoipi on alkanut pissatessa nousta yläilmoja kohti. Tällä hetkellä Hubiksen kasvu tuntuu olevan enemmän psyykkistä, sillä muitakin teini-iän elkeitä on alkanut ilmaantua.

Huomenna aloitan opiskelun työn ohessa, joten koirapuistoilut tulevat varmasti jatkumaan arkisena väsytystaktiikkanamme. Yritän kiireisestä aikataulustani huolimatta välillä muistaa tämän bloginkin olemassaolon – vaikka sitten vain kuvien muodossa.