Browsed by
Avainsana: koirakoulu

Kuka on vaihtanut mun koiran?

Kuka on vaihtanut mun koiran?

Ei nimittäin kyllä vaihdeta takaisin!

Ihan kuin Hupsu olisi kuullut järjen äänen kutsuvan ja ihan kuin se olisi jopa ottanut siitä kiinni – varovaisesti, mutta kiinni kuitenkin. Koristeena olleet korvatkin ovat alkaneet toimia. Satunnaisesti, mutta toimivat silti!

Käytiin Hupsun kanssa viime viikolla koirakoulun irtotunnilla. Se oli jokin nätistinäyttelyssä-teemainen. Nakin kutsuva voima oli ihmeellinen. Niin ihmeellinen, etten ennen ole vastaavaa Hupsun kanssa kokenut. Vaikka odottelu oli edelleen yhtä kamalaa kuin ennenkin, oli koirani kuulolla. Se kuuli kyllä nakkien kutsun.

Pariin otteeseen olen Hupsun kanssa viime aikoina kotiutunut siten, etten ole parkkipaikalla jaksanut kytkeä koiraa remmiin. Siitä huolimatta olemme päässeet kotiovelle uhmauksitta. Tänään oli se toinen kerta ja Hupsu tepasteli nätisti rinnallani. Jälleen oli taskussa nakkia, eikä nirso koirani voinut vastustaa niiden kutsua.

Oikeastaan tämä ihmeellisyyksien ketju alkoi lomareissullamme: sillä, josta viimeksi kirjoittelin. Jätinpä vain tuolloin kirjoittamatta Maailman Mahtavimmasta Hupsusta. Siispä kerron sinulle nyt tuon pieneen hetkeen mahtuvan, lyhyen tarinan.

Hupsu 1v 6kk

Istuimme porstuan rappusilla rupattelemassa niitä näitä – minä ja äitini. Katseeni harhaili hämärtyvän pihamaan yllä, kosteasta heinänkorresta toiseen aina metsänreunaan ja takaisin. Ihan yhtäkkiä rauhan rikkoi Hupsun säpsähdys. Mitään sanomatta se säntäsi porstuasta matkaan. Kohotin katsettani juuri sen verran, että ehdin havaita liikettä metsänreunassa. Hätäkarjaisin Hupsun perään ”ei”. Pysähdys. Hupsu oli pysähtynyt niille sijoilleen, keskelle pihaa ja minä ehdin nähdä, kuinka peura loikkasi takaisin metsän hämärään.

Hupsu jäi tuijottamaan metsänelävän perään. Se tuijotti, muttei liikkunut. Kutsuin Hupsua. Kutsuin uudestaan. Koira vain kääntyi hieman katsomaan minua. Peuran aiheuttama kiihtymys ei ollut vielä tasaantunut riittävästi. Varovasti kysäisin pihan keskellä seisovalta koiraltani ”mitä täällä on”. Karvaiset tassut lähtivät minua kohti.

Voi! Kuinka ylpeä olinkaan pienestä karvalapsestani.

Olen yhä.

Diagnoosina huonokoiranomistajasyndrooma (maluscanisdominusinfirmitas)

Diagnoosina huonokoiranomistajasyndrooma (maluscanisdominusinfirmitas)

Olen surkea koirankouluttaja. Itse asiassa olen surkea koiranomistajakin! Annoin Hupsun saikun laiskistuttaa itseni motivaatiottomaksi möykyksi ja nyt kärsin siitä. Jatkuvasti väsyttää. Olen tahdoton eliö, tohvelieläin, joka sohvannurkassa tuijottaa aivottomana Wallanderia. Ah! Ihana Netflix.

Kyllä minä hieman olen räpistellyt. Olen päättänyt, että nyt opetellaan taas vähän aktiivisemmaksi. Tavoite tässä kohtaa elämää olisi ihan vain niinkin mitätön asia kuin kaksi lenkkiä päivässä. Kirottu rivitaloasuminen! Kuinka helppoa se onkaan päästää koira omalle, aidatulle pihalle tarpeilleen.

Mitään ei ole harjoiteltu. Ei ainakaan mitenkään järjestelmällisesti. Mieheni on opettanut pennun antamaan tassua (siitä mies onkin erityisen ylpeä) ja nyt on vuorossa kieriminen. Jos minulta kysytään, voisi perheeni olla vielä hieman aktiivisempi koiraelämässämme. Saisin minäkin välillä hengähdystauon – ihan niin kuin niitä ei muka olisi viime viikkoina ollut. Vaikka harjoittelu on ollut olematonta, olemme kuitenkin vahvistaneet kontaktia. Metsässä. Olen antanut Hupsun juoksennella vapaana silläkin uhalla, että joku tulee vastaan. Jos kakara on vintannut liikaa, olen vaihtanut suuntaa. Se on omiaan vahvistamaan kontaktia.

Ja olenhan minä myös oppinut jo vähän lukemaan koiraani. Tyhmä se on kuin saapas (no oikeasti ei todellakaan ole!) ja korvat sillä on vain koristeena. On se silti niin ihana. Ikkariomakin vielä! Tänään esimerkiksi annoin sen pitkän aikaa höyrytä Kiiran ja Muusan kanssa ennen kuin edes yritin pyytää sitä kontaktiin. Olemme ottaneet luoksetulokontaktivihjeeksi ”täällä”. Järki meni, kun ”tule” koki inflaation. Ei auttanut, vaikka kuinka ripitin perhettäni siitä, että koira oppii sanan merkityksettömäksi. Nyt on miestä kielletty käyttämästä täällä -vihjettä, lapselle sitä ei ole edes mainostettu.

Tänään mentiin viimein koirakouluunkin. Kurssikaveripennut olivat kasvaneet hurjasti. Kuulemma Hupsukin. Kolme viikkoa on pitkä aika pennun elämässä. Ja voi! kuinka ylpeä olin karvalapsestani! Se otti kontaktia niin hienosti, eikä se ollenkaan hötkyillyt, vaikka karvakamut treenailivat lähelläkin. Raukkaparalla taisi olla nälkä, kun niin namit voittivat kaiken. Vasta ihan tunnin viimemetreillä alkoi keskittyminen herpaantua, vaan onhan se 55 minuuttia pitkä aika aikuisellekin koiralle keskittyä.

Tunnin alkuun koin kauhunsekaisia tunteita. Niin sievän seuruuradan kouluttaja keskelle huonetta järjesti. Ajattelin pienessä mielessäni, että tuosta me ei selvitä mitenkään. Eihän me herraisä olla harjoiteltu vieressä kävelemistä kuin parilla kurssikerralla. Onneksi pelko oli turha. Hienostihan Hupsu siitä suoriutui. Paljon hienommin kuin minä, joka olin täysin aikaan ja paikkaan orientoitumaton. (Hyvä, että muistin edes koiran ottaa mukaan lähtiessäni tunnille!)

Nyt onkin tiedossa pieni paussi koirakouluun. Periaatteessa tämänpäiväinen kurssikerta oli viimeinen, mutta kouluttajan loman jälkeen me saadaan vielä käydä parilla rästikerralla. Täytyykin alkaa katsella, josko lähtisi jollekin toiselle kurssille syksyllä. Vielä vain en tiedä, mikä työtilanteeni tulee olemaan (huomenna on työhaastattelu!) ja olenko lähdössä iltaopintoihin (paikka koulunpenkillä on). Liikaa kysymysmerkkejä.

Rästitunnilla

Rästitunnilla

Kävimme tällä viikolla poikkeuksellisesti vasta tänään koirakoulun tunnilla. Olin etukäteen joutunut sopimaan rästitunnin, koska eilen en olisi ehtinyt paikalle. Tai minun ei pitänyt ehtiä, mutta tietysti jumitin sitten kotona, kun muu menoni peruuntuikin.

Edelleen me harjoiteltiin samoja juttuja: kontaktia, patjalle rauhoittumista ja kontaktissa kulkemista. Tällä kertaa vain lisättiin hieman häiriötä – hetkeksi. Kaikki kolme pentua olisivat halunneet ryhtyä leikkiin, joten jouduimme nopeasti siirtymään takaisin piiloihimme.

Hupsu teki tänään todella hyvin. Se oli suorastaan esimerkillinen oppilas. Tuntui se kieltämättä hyvältä. Kyllähän rauhallisen koiran kanssa on helpompi ja mukavampi harjoitella. Ylpeyttä en silti voinut tuntea. En ainakaan Hupsun rauhallisuudesta. En, koska rauhallisuus johtuu mitä ilmeisimmin kivusta.

Vaikka Hupsu on viimeiset päivät vain levännyt, vaivaa toinen etujalka sitä edelleen. Jos oikein koirani liikkeitä luen, notkahtaa vasen etutassu joka kerran, kun koira varaa sille painoaan. Koirakoulun kouluttajankin tervehdys oli tänään kysymysmuotoinen ”ontuuko Hupsu”.

Sen verran empaattinen ihminen olen, että sisuskaluja vääntää, kun näen oman lemmikkini kärsivän. Vaikka häntä heiluu ja pentu hyppii sohvalle ja syliini, kertovat kuitenkin klenkkavaiva ja kumma rauhallisuus epämukavasta olosta ja kivusta.

Varasinkin meille huomiseksi ajan eläinlääkäriin. Se, millä reissun maksan, on toinen tarina, mutta koiraystävä pitää saada kuntoon ja omaksi itsekseen. (Ei se tosin haittaisi, jos rauhallisuus säilyisi.)

Toivottavasti päästään pian normaalielämän syrjään kiinni.

Vähemmän ärsyttävä koirakoululainen

Vähemmän ärsyttävä koirakoululainen

Käytiin tänään iltapäivällä treenailemassa kontaktia ulkosalla. Serkkuni treenaili tällä kertaa molempia koiriaan, joten lopuksi Hupsu pääsi vihdoin tekemään tuttavuutta Kiirankin kanssa. Itse kontaktitreeni meillä sujui hyvin vaihtelevasti.

Iltasella oli sitten vielä koirakoulun tunti, neljäs jo. Hyvillä fiiliksillä lähdin liikenteeseen, vaikka viimeksi kotiuduinkin itku kurkussa. Yllätyksekseni tunti meni kuitenkin Hupsun osalta jopa hyvin.

Tänäänkin me treenailtiin tunnilla kontaktia (paikallaan ja seuruussa), mutta erityisen ilahtunut olin, kun tajusin, että namipalkka ei välttämättä ole aina se tehokkain. Siispä palkkailin Hupsua tänään namien lisäksi innokkaan kehumisen ja rapsuttelun kombolla sekä lelulla ja leikillä. Myös namit toimivat lopputunnista hyvin, kun saatiin kokeilla uusia nameja kouluttajan varastoista. Nirso koirani kaipaakin siis vaihtelua ja vauhtia.

Hupsun kierroksetkaan eivät tänään nousseet ihan mahdottomiksi. Poitsu saikin hyvän alun tunnille, kun aloiteltiin pihalla jo ennen tunnin alkua kontaktitreenejä ja tunnin aikana se sai lisäksi ihmetellä muiden pentujen toimia. Toki Hupsu äityi pomppimaan ja vinkumaan odotteluajalla, niin kovin se olisi halunnut leikkiä kurssikamujen kanssa, mutta saatiin myös todella onnistuneita suorituksia häiriötekijöistä huolimatta.

Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen niin pikkukoirakoululaiseeni kuin itseeni. Mukavaksi osoittautuneen koulupäivän parasta antia oli ehdottomasti se, että opin ymmärtämään koiraani taas hitusen paremmin.

Koirakoululaisen kolmannen oppitunnin jälkimainingit

Koirakoululaisen kolmannen oppitunnin jälkimainingit

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, että piti ihan koiranpennun myynti-ilmoitusta ruveta kirjoittelemaan. Ikää penikalla on kohta neljä kuukautta, perusterve ja ajallaan rokotettukin. Hyvällä ruoalla on pidetty ja melkein on sisäsiisti – tai ehkä ei. Ainakin se on ihan kiva… nukkuessaan.

Omapäisyyttä löytyy enemmän kuin New Yorkista asukkaita, itsetietoisuudella ei ole mitään rajoja. Perkuleen naskalit ovat niin terävät, että niillä voi lävistää ihan mitä tahansa – vaikka sitten tarttis peruskallioon reikää tehdä. Samaan pakettiin mahtuu kymmenkunta kuorma-autollista häsläystä ja ydinvoimalan verran energiaa. Oikein valjastettuna oiva apu omavaraiseen sähköntuotantoon.

Kouluttamalla tästä saattaisi saada kelpokoirakansalaisen, mutta kouluttaminen kysyy pitkiä hermoja. Niin pitkiä, että samassa matkassa ehtii Telluksen matkata viidesti ympäri. Koirakoulua en kouluttamisen tueksi suosittele, sillä muiden ihmisten ja koirien läheisyydessä lyö virtapiikki sulakkeet nollille. Siinä ei enää auta kärrynpyörät, ei superherkut, ei niin yhtään mikään. Korvat on kiinni ja aivotoiminta kulkee suljetussa putkilossa.

Kovasti kysyy tämän pennun kanssa eläminen mustaakin synkempää huumoria ja masokismiin kannattaa olla kallellaan, jotta arjesta saa edes jotakin nautintoa. Selviytyminenkin saa aivan uuden merkityksen, kun yrittää vältellä käsivarsiin ilmestyviä kirveleviä naarmuja ja yllätyshyökkäyksiä kohti kasvoissa törröttävää uloketta. Vitsit alkavat olla vähissä viimeistään siinä kohtaa, kun hyperaktiivinen pomppupallo viskoo kielloista huolimatta kukkamullatkin ruukuista lattialle.

Vaan ehkä minä en sittenkään tätä myy… Mistäpä minä sen jälkeen marisisin ja valittaen kirjoittelisin? Olkaa siis rauhassa. Ei teistä kukaan tätä pikkuperkelettä vaivoikseen saa!