Browsed by
Avainsana: koirankoulutus

Riekkuva koirakoululainen, kuuro kotikoira

Riekkuva koirakoululainen, kuuro kotikoira

Eilen oli taas koirakoululaisen koulupäivä. Kovasti kouluttaja Hupsua kehui, mutta minulla itselläni halusi mennä vati nurin. Odottaminen oli Hupsun mielestä ihan hirveää hommaa, siispä se viihdytti itseään iskemällä naskaleitaan ihooni. Ei siihen auttanut edes kouluttajan lainaama lelu (oma oli jäänyt kotiin, mutta tokko siitäkään hyötyä olisi ollut).

Lopputunnista uhosin myyväni hermoja raastavan penikkani ensimmäiselle ohikulkijalle. Naapuriloosista kuului ehdotus, että jos vaihdetaan päittäin. Tilalle olisin saanut isotassuisen labbispennun. Kyllä se alkoi sitten jo itseäkin naurattaa.

Ohjelmassa oli seuraamista kontaktissa ja jättämistä – sen lisäksi, että edelleen jatkettiin edellisviikon harjoitusta, patjalle rauhoittumista. Hupsu tiesi homman nimen, mutta eihän se pää ylikierroksilla malttanut paikallaan pysyä. Melkein saatoin nähdä, kuinka savu tuprahteli harmaina pilvinä koirakansalaiseni korvista. Oma savuni alkoi olla jo sysimustaa.

Kotiin päästyämme Hupsu oli jotenkin kummallisen levoton. Se vaelteli ympäriinsä, kiersi sohvaakin useaan otteeseen (parhaimmillaan kolme kierrosta putkeen). Piippaus kuului. Lopulta se kuitenkin tajusi asettua nukkumaan.

Tänään ajattelin, että pidetään vähän rennompi päivä, tehdään jotakin vapaampaa kivaa. Siispä mentiin ihan vain tuohon meidän metsään samoilemaan – vapaana. Ensimmäisen kerran Hupsu otti ritolat, kun kuuli etäältä ihmisten ääniä. Valkoinen hännänalus vilkkuen se ampaisi tervehtimään uusia tuttavuuksia, joita tottakai piti huudoistani huolimatta päästä rakastamaan.

Kun vihdoin sain Hupsun hallintaani (jahka se ensin oli taas hoitanut hurmurihommansa), lähdettiin eri suuntaan. Ei me pitkälle kävelty, kun päästin uudelleen Hupsun pinkomaan vapaana. Näkihän sen pennusta, että siitä se nimenomaa nautti.

Muihin me ei sitten enää törmättykään. Kivasti pentu pysytteli lähelläni, kun ei ollut häiriötekijöitä. Kotiovea lähestyessämme Hupsu kuitenkin lähti omilleen toistamiseen. Ei siinä auttanut hyppely, juoksu, eikä huutelu. Kummasti taas ketutuskäyrä nousi ja otsikkoon kasvoi metrinen tatti.

Kun Hupsu viimein asettui varvikkoon nakertelemaan maasta löytämäänsä lyijykynää, kävin nappaamassa perkeleen kainalooni ja kannoin sisälle. Käsivoimia olisi kai aiheellista alkaa treenata, sillä kovasti paljon karvalapseni on ruvennut painamaan. Kohta sitä ei kai enää kanneta ollenkaan.

Notes to self:

  • Jatkossa väsytä sopivasti pentua ennen koirakoulun tuntia typerä riekkuminen ehkäistäksesi.
  • Ulkoilu vapaana paikoissa, joissa on mahdollista törmätä vieraisiin ihmisiin tai koiriin, päättyy nyt ja siihen palataan sitten, kun pennulle on kehittynyt kuuloaisti.
Luotan koiraani, luotan itseeni

Luotan koiraani, luotan itseeni

Oloni valahti loppuviikosta luovuttajamoodiin. Ajattelin, että ihan sama, fuck this shit. Hupsun toistuvasti tarjoama väärään paikkaan asettuminen sai motivaationi katoamaan sillä seurauksella, että eilen aamulla oloni olikin jo ihan pohjamudissa. Koin sisäistä kiukutusta tiedossa olevasta luennosta ja pähkäilin itsekseni, että mitä hittoa minä sielläkin teen.

Maksettu mikä maksettu. Pakkohan se oli rämpiä paikalle, vaikka vielä paikan päällä luennon alkua odotellessani tunsin valtavaa pakokauhua. Ihmisiä tipahteli paikalle toinen toisensa perään. Kaikki täysin vieraita. Yksityisluento olisi ollut sosiaaliselle ameballeni paljon mielekkäämpi vaihtoehto.

Luennon alettua alkoi kuitenkin olotilani kohentua. Lähes sammunut sisäinen hiillokseni roihahti liekkeihin ja kotiin palasin intoa puhkuen. Ilta meni suurimmaksi osin kokonaan ohitseni, kun kirjoittelin luennon dioja kertauksena puhtaaksi. Saatuani homman valmiiksi istahdin lattialle Hupsun, patjan, namipussin ja naksuttimen kera.

Alkuun Hupsu tarjosi taas asettumista lattialle, joten päätin ikään kuin lähteä nollasta. Nakkasin patjalle kourallisen nameja ja naksuttelin Hupsun nauttiessa herkkujaan. Vapautin Hupsun namilla ja jäin odottelemaan sen tarjoamaa toimintaa: siihen se tuli eteeni ja asettui lattialle makaamaan. Ei se mitään. Sitkeä pitää olla ja kärsivällinen.

Uusi vapautus. Paluu lattialle. Hitto.

Sitten tuli oivallus. Nakkasin vapautusnamin lattialle siten, että patja jäi Hupsun ja minun väliin. Välittömästi Hupsun tassujen osuessa patjalle merkkasin ja palkkasin. Uudestaan. Patjalla oli neljä tassua. Uudestaan. Uudestaan. Uudestaan.

Sitten se tapahtui: ihme! En naksauttanutkaan tassuista patjalla. Hetken Hupsu mietti ja tarjosi sitten makuuta alustalleen. Mahtava pentu! Muutaman kerran vapautin ja palkkasin.

Kun homma näytti sujuvan, päätin siirtää patjan hieman kauemmas minusta. Vapautusnamin syötyään Hupsu palasi suoraan luokseni ja mätkähti makuulleen lattialle. Sisäinen kirousryöppy pyöritti mielenlaatuani pyörremyrskyn tavoin, mutta ulkoisesti pysyin tyynenä. Hupsu vaihtoi hieman asentoa ja tapitti silmiini. Tapitin takaisin. Yhtäkkiä penikka pomppasi jaloilleen ja heittäytyi sivummalla olevan patjan päälle maate. Nimenomaa heittäytyi. Syöksyi ihan.

Tajusin sentään naksauttaa. Jackpot! Annoin namin toisensa perään ja kehuin ja lepertelin. Olin sanoinkuvaamattoman iloinen pentuni hoksottimista. Vapautusnami. Paluu patjalle. Vapautusnami. Paluu patjalle. Naksutin naksahteli ja palkkausnamit viuhui ilman halki. Hupsun elkeet ja vauhti kertoivat, että nyt on kivaa. Siirsin patjaa vielä uudemman kerran – selvästi itsestäni sivuun – ja vapautusnamin jälkeen Hupsu syöksähti sen päälle ja asettui makuulle kuin vanha tekijä konsanaan. Siihen oli hyvä lopettaa. Minä olin riemuissani. Hupsu oli riemuissaan.

Tänään kokeilin patjaa heti herättyäni uudelleen. Tilanne oli erilainen, koska olimme toisessa huoneessa ja istuin sängyllä. Hetken Hupsu ihmetteli minua, naksutinta ja namipussia, kunnes keksi, että patjahan lojuu siinä aivan vieressä. Hetken verran me tyytyväisenä harjoittelimme – Hupsu oli tyytyväinen nameistaan ja minä olin tyytyväinen ihanasta, taitavasta pienenpienestä Hupsustani.

Pienenpieni koirakoululainen

Pienenpieni koirakoululainen

Koirakoululainen

Eilen oli The Day. Keräsin koko päivän sosiaalista ahdistusta sisälleni ja hieman ennen koirakoulun tunnille lähtemistä olin varma siitä, että kuolen, jos edes harkitsen sohvannurkasta liikahtamista. Hupsua ajatellen onnistuin kuitenkin keräämään rohkeuteni rippeet ja suuntasin autonkeulan kohti Länsi-Vantaata. Enkä suinkaan turhaan.

Koirakoulun tunnilla oli lisäksemme toinen koirakko. Hupsu saikin painia pihalla ennen tunnin alkua 11-viikkoisen bordercolliepennun kanssa ja näytti olevan hyvillään. Painin riemua olisi kaksikolla riittänyt pitempäänkin, mutta tunnillekin oli mentävä.

Turhaan ei serkkuni ollut minulle kouluttajaa kehunut, sillä hän vaikutti varsin pätevältä ja oikein ihanalta kouluttajalta. Sisätilakin oli fiksusti jaettu siten, että pennuilla ei ollut näköyhteyttä toisiinsa. Siellä me Hupsun kanssa oman riepumme takana harjoittelimme ohjeistuksen mukaan peitolle asettumista. Toki tunti alkoi ihan vain naksuttimeen totuttelemalla, mutta Hupsullehan se oli jo entuudestaan tuttu kapistus.

En ollut antanut Hupsulle iltapäiväruokaa, joten motivaatio tonnikalanamipalkkauksella oli kova. Ahne pikkukakkiaiseni saattoi tosin olla alkuun jopa niin nälkäinen, että unohti keskittyä tekemiseensä. Ainakin näin tulin tänään ajatelleeksi, kun jatkoimme eilisin ohjein peitolle asettumisen harjoittelua. Nätistihän Hupsu asettuu, mutta ei peitolle. Jossain kohden olen siis siirtynyt liian nopealla tahdilla harjoituksessa eteenpäin. Eihän se muu auta, kuin palata edelliseen vaiheeseen.

Kokonaista viikkoa minun ei tarvitse odotella seuraavaa käyntiäni koirakoulun tiloissa. Viikonloppuna käyn nimittäin kuuntelemassa kurssiin liittyvän Miten koira oppii? -luennon. Vaikka olen serkultani paljon kuullut asiaa aiheeseen liittyen, odotan silti innolla pääseväni itsekin kuuntelemaan koko luennon. Onhan kouluttajalla koirakin mukana havainnollistamassa ajatuksiaan.

Tällä hetkellä olen erittäin tyytyväinen päätökseeni osallistua koirakurssille – vielä tyytyväisempi olen siihen, että sain todella eilen lähdettyäkin sinne. Aika näyttää, mitä me opitaan vai opitaanko mitään, mutta ainakin yritän pitää Hupsun kanssa kivaa.

Pieni puutarhuri
Meillä istutetaankin koiranpentuja pihalle.
Koulutan koiraani – not!

Koulutan koiraani – not!

Niin että mitenkä? Ai miten sujuu koiranpennunkoulutus? No ei suju! Pitkä ei ole kuin rivitalon katto ja hermotkin hukkaan vähintään kerran päivässä – en tosin sen koiranpennun takia. Välttämättä. Itse asiassa en edes tiedä, ehdinkö missään välissä löytää niitä hermojani. Sen verran otsaa kiristää. Tai ehkä se on tuo ahdistava jomotus takaraivossa. Onkohan minulle tulossa päänsärky?

Tänään kokeilin Hupsulle kengurunameja, jotka satuin vahingossa löytämään eilen Murren murkinasta. Oli ilmeisen nappiostos! Penikka nappasi namin sormistani ja juoksi se suussa sohvalle. Leikkimään. Aikansa Hupsu pyöritteli kengurunamiaan ja lopulta se söi sen. Sitten se katsoi anovasti silmiini ja melkein saatoin kuulla, kuinka se sanoi ”voisin ottaa lisää”. Annoin. Se meni hujauksessa.

Jes!

Vihdoin namipalkka, joka kelpaa. Harjoiteltiin sisällä istumista ja maatemenoa. Kyllä Hupsu ne osaa ja hyvin osaakin. Ainakin silloin, kun sille viittilöi käsimerkkejä. ”Istu” ei tarkoita sen mielestä mitään, vielä vähemmän ”maate”. No samapa tuo. Ainakin se ymmärtää, mitä ”katso” tarkoittaa. Niin nätisti se napittaa tummilla silmillään suoraan minun silmiini. Niin nätisti, että ihan rintaa lämmittää.

Mutta olkoonkin kengurunami kuinka hyvää tahansa, se ei ole kuinka hyvää tahansa ulkona. Ulkona on liikaa häiriötekijöitä. On liikaa räkättirastaita, liikaa harakoita, liikaa ulkoilevia koiria ja ehdottomasti ihan liikaa IHANIA ihmisiä. Jos minulta kysytään, ulkona on liikaa vain koiranulkoiluttajia, jotka kokevat oikeudekseen päästää koiransa tutustumaan vastaantulevaan ihanaan koiranpentuun.

No. Hylkäsin kengurunamit taskunpohjalle. Päätin, että menkööt penikka sitten yrityksen ja erehdyksen kautta. Osittain se auttoikin, tavallaan, mutta vartin lenkkiin saatiin yllättäen kulumaan tunti. Ai miksi? Koska vähän väliä seisoskelin kadulla pöljänä ja odotin, että vähä-älyinen ystäväni keksisi ihan itse, miten matka jatkuu. Pääasiassa se keksikin – ensin istahdettuaan uikuttamaan. Eteenpäin pääsi vain remmi löysällä tai kun remmi ei ollut kietoutunut jalkojeni ympäri tai kun karvalapsi ymmärsi, että pylvään kiertäjä on herra itse, enkä minä.

Kieltämättä ”ei koirakouluun” -ajatukseni on alkanut säröillä. Harmi vain, että työttömän talous ja vapaa-aika ovat kääntäen verrannollisia.

Koulutusinto hukassa

Koulutusinto hukassa

Väsytyttää, laiskotuttaa, möllötyttää… Olen jumiutunut kotiin. Mieli tekisi tulla ja mennä ja säheltää, mutta aivot ovat passivoituneet shutdown-moodiin. Sohva vetää puoleensa ja äänet vihlovat aivojen äänivastaanotinta. Hupsu-parka!

Tänään sain sen verran aikaiseksi, että pyörähdimme Hupsun kanssa metsässä melkein tunnin verran. Yritin kuvata vikkeläjalkaista otustani, joka pääasiassa sijoittui kamerani ja auringon väliin tai viipotti metsikön pahimmissa varjokohdissa. Asetusten vaihtaminen lennosta oli liian hidasta ja kuvasato sen mukaista. Okei joo. Muutama otos saattoi jopa onnistua.

Koulutusjutut lojuu levällään, koulutusinto on hukassa. Välillä vähän yritän jotakin ja samalla poden huonoa omatuntoa, koska tiedostan, että se on liian vähäistä. Toistoja, toistoja, toistoja. Toistan itseni sohvalle. Tiesittekös muuten, että Murhasta tuli totta pyörii taas toisintona telkkarissa? Minäpä tiedän.

Ilahduin tänään kuitenkin siitä, kuinka Hupsu otti minuun ulkona kontaktia, vaikka naapuri (itse asiassa kaksi eri naapuria) käveli suoraan meitä kohti. Pentu ei yhtään hötkynnyt tervehtimään naapureita, vaikka oli vapaana. Sen sijaan se kiltisti tapitti kaksijalkaisia vieressäni ja pyydettäessä katsahti minuun makupalan toivossa (ja kyllä se niitä saikin).

Tällä hetkellä olen yrittänyt (ainakin hieman) panostaa turkinhoidon harjoitteluun. Hurja tukka nimittäin on Hupsulle kasvanut, enkä yhtään usko, että se tuosta ainakaan vähenee. Hieno pörröpentuhan se on. Vielä kun päästäisiin siihen, että myös takajalat, pyllyn ja massun saisi harjata. Onneksi ne eivät ole ne herkimmin takkuuntuvat! Eipä.