Browsed by
Avainsana: koiranpentu

Hupsun kirje KOiraTuomioIstuimeen

Hupsun kirje KOiraTuomioIstuimeen

Hyvä KOiraTuomioIstuinihminen (myöhemmin KOTI-ihminen),

Minä Hupsu-Koira haluaisin tehdä kantelun Minun Hupsu-Koiran reviirillä tapahtuvista rikoksista, joiden kohteeksi Minä Hupsu-Koira olen viime aikoina joutunut. On näet niin, että Minun Hupsu-Koiran kotiin on tunkeutunut kirminaali. Se on pieni, karvainen, terävähampainen ja huonotapainen. Tuntomerkkeinä vallitseva musta väritys ja otsassa ikoreesi (valkoinen).

Minä Hupsu-Koira toivoisin, hyvä KOTI-ihminen, että ottaisit tämän sangen kummallisen rikollisuustapauksen käsittelyyn mitä pikimmiten. Minä Hupsu-Koira olen nimittäin harmillisesti hyvin huolissani eläinten oikeuksien toteutumisesta Minun Hupsu-Koiran kohdalla. Lisäksi Minä Hupsu-Koira olen sitä mieltä, että kirminaali rikkoo Minun Hupsu-Koiran kotirauhaa, leporauhaa ja ruokarauhaa, jotka kaikki ovat ihmisillekin laissa säädettyjä oikeuksia. Miksei siis Minulle Hupsu-Koirallekin.

Sellaisia vääryyksiä on näet tapahtunut, että Minun Hupsu-Koiran tontille on laittomasti murtautunut tuo edellä mainittu kirminaali. Se nukkuu Minun Hupsu-Koiran lempipaikoilla, syö Minun Hupsu-Koiran ruokia ja herkkuja sekä antautuu rapsutettavaksi Minun Hupsu-Koiran mammalle. Lisäksi se kirminaali pissailee Minun Hupsu-Koiran kotona, siis sisällä! Se myös kakkaa Minun Hupsu-Koiran omalle pihalle. Autossakin, josta Minä Hupsu-Koira en kamalasti välitä muutenkaan, kirminaali pyörii käpälissäni yrittäen paneutua unille Minun Hupsu-Koiran iholle.

Lisäksi kirminaalilla on suurehko taipumus sekä väkivaltaisuuksiin että ryöstelyyn. Se nimittäin repii Minun Hupsu-Koiran karvoja ja puree Minun Hupsu-Koiran huulia, useammin kuin kahdesti se on myöskin käynyt kiinni Minun Hupsu-Koiran häntään ja varpaisiin, jotka ovat Minulle Hupsu-Koiralle pyhät. Ryöstelyä puolestaan esiintyy väkivaltaisuuksiakin useammin. Kirminaali ryöstelee Minun Hupsu-Koiran herkkuja ja Minun Hupsu-Koiran leluja. Paristi kirminaali on onnistunut ryöstelemään myös Minun Hupsu-Koiran mamman, mutta onneksi Minun Hupsu-Koiran mamma on tullut kuitenkin takaisin – Minun Hupsu-Koiran ikäväksi kirminaalin kanssa.

Minä Hupsu-Koira pyytäisin, hyvä KOTI-ihminen, sinua käsittelemään kanteluni pikaisesti ja toimittamaan ratkaisun toimenpiteineen vauhdikkaasti paluupostissa. Tilanne on Minulle Hupsu-Koiralle hyvin sietämätön ja toivoisin kovia rankaistuksia kirminaalille, jotta sen rikollisuusura ei jatkuisi pitempään.

Tuomitsevin hännänheilautuksin,
Minä Hupsu-Koira

Ps. Huomioitahan, hyvä KOTI-ihminen, että kirminaalia ei saa rankaistuksena viedä poisvankilaan, sillä Minä Hupsu-Koira olen siihen kovasti kiintynyt.

Rauhoitu jo, riiviö!

Rauhoitu jo, riiviö!

Lueskelin blogistani Hupsun alkutaipaleen postauksia, ikään kuin hakien sieltä vahvistusta sille, että koiranpennut ovat ärsyttäviä, mutta että se vaihe menee ohi. Kyllähän minä muistankin olleeni turhautunut Hupsuun ja Hupsun kanssa tekemiseen aina aika-ajoin, mutta Karpon kohdalla tuntuu siltä, että blogini antaa kovin auvoisen kuvan pentuajasta.

Hupsun pentuaikana tuskailin teräviä naskaleita kiinni läskeissäni, sen muistan kuin eilisen päivän. Turhauduin siitä, että se piipitti ja oli nirso. Siltikään en muista, että Hupsun kanssa olisin ollut helisemässä pissalätäköistä lattialla tai rauhoittumisongelmista. Ehkä ne eivät ole olleet päälimmäisenä mielessäni, ehkä ne ovat olleet vähäisiä. Ihan oikeasti en muista.

Karpo ei piipitä. Karpo haukkuu kimakasti. Se vaatii ruokaa, se vaatii Hupsua leikkimään, se vaatii leluja, se vaatii Hupsun suusta herkkuja. Kimakalla komentohaukulla, joka vihloo korvia – kuin joku työntäisi tylsää poranterää ohimooni.

Karpo ei myöskään teroittele naskaleitaan minun nahkaani. Se roikkuu Hupsun karvoissa. Viikon päästä näyttelyssä esiintyvä Hupsuni alkaa näyttää harvakarvaiselta menninkäiseltä. Toisaalta kyllä ajattelen, että aivan se ja sama, kunhan hampaat eivät ole kiinni minussa. Hupsun karva kyllä kasvaa takaisin.

Samalla tavallaan kuitenkin toivon, että hampaita teroiteltaisiin minun nahkaani – ei ruokapöydän jalkaan, jalkalistoihin, laatikonvetimiin ja sohvan kankaaseen. Mieheni kysyy toistuvasti, miten tämän asunnon saa ikinä myytyä, kun koirat tuhoavat sen.

Karpo pissii lattioille jatkuvasti. Se juo mielestäni paljon, todella paljon. Harvemmassa ovat ne kerrat, joina pissa osuu edes paperille, nurmikosta puhumattakaan. Pissa on lähes aina lattialla. Lenkillä voidaan ihan hyvin olla tunti. Pissalle mennään vasta, kun päästään kotiovesta sisälle. Kämmenselkäni ovat alkaneet vaatia rasvausta jatkuvasta käsienpesusta johtuen.

Ja se rauhoittuminen! Minusta tuntuu siltä, että Karpo käy koko ajan kierroksilla. Rauhoittuminen on sille kirosana. Hupsu haluaisi vetäytyä päiväunille, mutta Karpo singahtelee sen selkään sohvalta. Haetutin varastosta metallihäkin. Karpo naukui häkissä eilen puoli tuntia ennen kuin ylipäätään hiljeni. Rauhallinen se ei ollut vielä siinäkään kohtaa.

Hupsun kanssa kiroilin pentuaikana kouluttamista (kiroan edelleen), sillä nirsolle lappalaiselleni ei kelvannut juuri mikään herkku. Ei varsinkaan kotioven ulkopuolisessa maailmassa. Karpolle kelpaisi, mutta koulutapa siinä koiranpentua, kun vanhempi koira häseltää ja rempoo omassa remmissään. Eikä se juuri auta, vaikka olisi mies taluttamassa vanhempaa koiraa. Karpon pitäisi saada kulkea Hupsun perskarvojen tuulahduksessa mukana.

Suunnitelmiahan minulla on. Olen suunnitellut, että alan ulkoilla Karpon kanssa ilman Hupsua. Olen suunnitellut, että rauhoittumista harjoitellaan päivittäin. Olen suunnitellut vähän sitä sun tätä. Ainoa suunnitelmani, jonka olen saanut vietyä toteuttamisasteelle, on ruoanlaittohetken komentohaukun sammuttaminen. Kun Karpo alkaa ääntelehtiä, minä keskeytän kaiken. Seison vain paikallani ja odotan hiljaisuutta. On hetkiä, joina tuntuu siltä, että yritykseni on alkanut tehota, ja on hetkiä, joina haluaisin vaipua epätoivoon.

Kenen idea olikaan hankkia toinen koira ja vieläpä koiranpentu?

Koiratarkkailua

Koiratarkkailua

On ollut melkoisen hauskaa seurata teinikoiran ja koiranpennun välistä kommunikaatiota ja niiden keskinäisen suhteen kehittymistä. Alun outous on vaihtunut penturytmitettyyn päiväaikatauluun ja Hupsu on alkanut ottaa kaiken irti pennun päiväuniajoista – nukkuen.

Valveilla ollessaan koirat keskustelevat aktiivisesti: Karpo hakee jatkuvasti rymyseuraa ja vastusteluistaan huolimatta Hupsu antaa aina lopulta periksi. Iltaa kohden teinipoika alkaa kuitenkin ärtyä monista päiväunistaan huolimatta ja iltasella esiintyy herkimmin kärhämöintiä. Välillä olohuoneen lattialla lojuukin kasa mustaa karvaa, jonka seasta kuuluu kiroilua kahdella eri äänellä.

Ruoka-aikaan koirien ruokailua on (ainakin vielä) vahdittava. Ahmatti-Karpon tyhjennettyä oman kuppinsa vauhdikkaasti, se siirtyisi mieluusti verkkaisemman Hupsun kupille. Vaikka Hupsu on alkanut syödä hitusen paremmin, ei se kuitenkaan napuistaan ole turhan tarkka. Mikäli Karpo pääsisi Hupsun kupille asti, Hupsu väistäisi kiltisti.

Sen sijaan herkut, ne ovat ihan oma tarinansa. Joka ikisen kerran, kun karvoille on tarjottu jotakin napuista poikkeavaa, syntyy pääasiassa sopuisan parivaljakon välille kitkaa. Herkun laatu määrää kitkan luonteen.

Mikäli kyseessä on ihan vain purutikku, nappaa Hupsu omansa, vie sen sohvalle, hotkii suihinsa ja suuntaa Karpon viereen vahtiin. Pienillä pentuhampailla syöminen kestää ja välillä se huomiokin saattaa herpaantua herkusta, jolloin Hupsu on haukkana paikalla. Sinne häviää Karpon osuus, joka jo ennestäänkin on vähäisempi kuin Hupsun.

Jos taas kyseessä on jokin extrahyvä – kuten pellonreunasta löydetyn peuranruhon pääkallo – on tilanne riitaisampi. Toinen syö herkkua, toinen vaatii sitä itselleen. Ymmärtäisin sen, jos kyse tosiaan olisi siitä, että vain toisella on syötävää, mutta näin ei suinkaan ole.

Hupsu kaivoi esimerkin peurankalloaarteen pari päivää sitten syreenipuskan juuresta ja esitteli sitä polleana ympäri pihamaata ravaten. Karpo kiinnostui löydöksestä ja sävyisästi lähti hippasille. Välillä kallosta käytiin vetotaistoakin, mutta sekin tapahtui vielä hyvässä hengessä. Lopputuloksena herkku levisi muutamaan osaan ja koirat ryhtyivät aterialle: Hupsu piti huolen pääosasta, Karpo alkoi järsiä leukaluuta. Kunnes yks, kaks! Karpo päätti haluta sen palasen, jota Hupsu sattui syömään. Siitähän se ärinä, kiroilu, irvistely ja hyökkiminen sitten alkoikin.

Onneksi minun tarvitsi puuttua tilanteeseen vain pariin otteeseen. Taitavat pojat keskustelivat toistensa kanssa ymmärrettävää koirakieltä ja vaikka touhu välillä näytti ja kuulosti hurjalta, ei todellista vaaraa ollut. Eniten huolissani olinkin Hupsun äkkinäisistä liikkeistä ja hypähtelystä. Missään nimessä en halunnut pennun jäävän 15-kiloisen Hupsun alle.

Ehkä parasta kahden koiran seuraamisessa on kuitenkin huomata, kuinka pentu todella ottaa mallia vanhemmasta koirasta. Erityisesti lenkeillä huomaa, kuinka Karpo aina välillä vilkaisee, mitä se Hupsu oikein tekee, ja herkästi sitten lähtee tekemään samaa. Matkimista tapahtuukin ihan kaikessa – aina haistelusta keppien järsimiseen ja varvikossa syöksähtelystä kalliokiipeilyyn. Välillä se elämä tosin pientä koiranpentua harmittaa. Ihan aina ei nimittäin lyhytjalkainen vauva pysy pitkäkoipisemman isoveljen matkassa.

Karponalyysi

Karponalyysi

Viikko vauva-arkea takana ja tuntuu siltä, että tämän äitipandan pitäisi saada parit kunnon yöunet näyttääkseen taas karhuemolta. Ilman niitä tummia lautasia silmien ympärillä nimittäin. Huomasin ne, kun säikähdin itseäni tänään auton taustapeilistä.

Koiranpennut ovat edelleen ihania, mutta yhä edelleen olen sitä mieltä, että pentuaika saisi kestää viikon. Toki on ollut omalla tavallaan helpompaa, kun Hupsu on viihdyttänyt uutta tulokasta – tahtomattaankin toisinaan – vaan onhan tässäkin omat haasteensa. Alkuhuuman jälkeen on esimerkiksi yleistynyt poikien keskinäinen nahistelu: Ai, otit tuon lelun, no juuri sen lelun minäkin haluan, ja tuo luusi on varmasti paremman makuinen kuin tämä minun samanlainen.

Voi olla, että aika kultaa muistot, mutta mielestäni Karpo on enemmän riiviö kuin mitä Hupsu saman ikäisenä oli. Hupsu toki käytti hampaitaan paljon meihin ihmisiin, koska kukaan ei ollut opettamassa koiratapoja, mutta en muista yhyttäneeni sitä ikinä esimerkiksi tuolinjalkojen järsimisestä.

No. Ainakin se on varmaa, että Karpo on Hupsua äänekkäämpi eläjä. Se ilmoittaa kimakalla räksyhaukullaan nälkänsä, kakkahätänsä ja tylsyytensä. Se räksyttää kukissa pyörivät herhiläiset ja leluja pöllivän Hupsun. Välillä tuntuu siltä, että se on äänessä kaiken hereilläoloaikansa. Onneksi se nukkuu vielä paljon.

Karpo on myös häkellyttävän ahne koira. Ainakin siltä tuntuu niukkaruokaisen Hupsun rinnalla. Parissa päivässä pikkukaveri oppi luoksetulokutsun ja herkkukaapin sijainnin. Vaikka metsässä vapaana juokseminen onkin Karpon mielestä hauskaa, on aina vähintään yhtä hauskaa tulla kutsusta luokseni hakemaan namipalkka. Ja oikeastaan sama pätee omalla pihallakin: Hupsun kanssa leikkiminen ja puskien repiminen on kivaa, mutta välillä täytyy käydä haukkaamassa maassa lojuvaa omenaa tai mansikanvarressa roikkuvaa herkkua.

Päättäväisyyttäkin Pikku-Karposta löytyy: siinä, missä Hupsu kipusi sohvalle ensimmäisen kerran kymmenviikkoisena, teki Karpo sen jo kahdeksanviikkoisena, lisäksi Hupsun pentuajoista lähtien kestänyt varovaisuus on moninkertainen varomattomuus Karpon kohdalla. Olen aina naureskellut holtittomasti koheltaville koirille, sillä yksikään niistä ei ole ollut omani, mutta tällä hetkellä pelkään pahinta ja toivon, että Karpon hurjapäisyys on vain ohimenevä vaihe. Ihan satavarma en ole, mutta saattaisi näyttää siltä, että vasemmasta yläkulmurista on pieni siru kärjestä jo lohjennut.

Lopuksi vielä vinkki toista koiraa harkitseville: vanha koira opettaa pentua hyvässä ja pahassa, mutta myös pentu voi opettaa vanhaa koiraa. Nimittäin pari aamua sitten löysin molemmat karvatuholaiseni aidatusta istutuspenkistä, jonne Hupsu ei ennen pennun tuloa ikinä mennyt.

Kuvakulma: Kesä pehmittää pään

Kuvakulma: Kesä pehmittää pään

Käytiinpä eilen päiväajelulla moikkaamassa Hupsun kasvattajaa – ja kasvatti-isää ja kasvattiäitiä ja Lepi-emoa ja muita sukulaisia. Hyvä, jos Hupsu pääsi ulos autosta, kun jo oli leikki Melli-tädin kanssa täydessä vauhdissa. Kaksikko oli vahvasti samalla aaltopituudella välittömästi ja niin näytti molemmilla olevan kivaa.

Aurinko paistoi. 
Järvessä oli hyvä leikkiä.

Melli-täti oli oikea vesipeto.

Välillä painittiin nurmikolla.
Serkkuja
No niitä vähän väsytti.
Erityisesti yksi vauveli oli huomioni keskipisteenä.

Ai miksikö?

Koska Hupsu saa muutaman viikon päästä ihan oman pikkuveljen. (Kuva: Pentti Joronen)