Browsed by
Avainsana: koiranpentu

Kuvakulma: Söpöysenergiaa kaamokseen

Kuvakulma: Söpöysenergiaa kaamokseen

Marraspimeän ja energianpuutostilan aiheuttaman blogihiljaisuuden rikkomiseksi ajattelin jakaa sinullekin pilkahduksen söpöysvaloa arjen piristeeksi! (Hupsu kuvissa 9-viikkoinen.)

 

©Tuomo Nyqvist
©Tuomo Nyqvist
©Tuomo Nyqvist
©Tuomo Nyqvist
©Tuomo Nyqvist
©Tuomo Nyqvist
©Tuomo Nyqvist
©Tuomo Nyqvist
©Tuomo Nyqvist

 

Maksamaton mainos: Jos sinua kiinnostaa oman koiran kuvauttaminen rauhallisessa kotistudiossa, kurkkaa Tuomon Facebook -sivu! 

Ihan mahtavaa alkavaa viikkoa!

Kohti teini-ikää

Kohti teini-ikää

Viimeisimmän postauksen jälkeen on tapahtunut paljon ja ei mitään. Lähinnä ei mitään. Uuden työn aloittaminen on ollut tapahtumapuolen keskiössä, kun taas koirarintamalla on esiintynyt saamattomuutta. Energia on valunut työpäivien mukana kuin vesi Hupsun selästä, mutta samalla olen ollut ihanassa flowssa, kun vihdoin päivissä on sisältöä. Ensimmäinen työviikko ei kiireisestä aikataulustaan huolimatta ole tuntunut työltä alkuunkaan.

Rähjäleikkejä Viivin kanssa.

Iltalaiskuuteni takia Hupsun energiamääriä on purettu lähinnä koirapuistoissa. Ollaan tavattu tuttuja koiria ja uusia tuttavuuksia. Karvakamukuntaan kuuluukin nykyään kivoja puistokamuja, esimerkiksi suomenlapinkoira Mette, jonka kanssa Hupsu on pariin otteeseen saanut juosta pitkin Vallinojan koirapuistoa. On ollut mahtavaa seurata vierestä, kuinka kivasti samanrotuiset nuorukaiset riehuvat: samanrotuisen kanssa leikit ovat selvästi enemmän samalla aallonharjanteella kuin erirotuisten kanssa, vaikka leikki niidenkin kanssa onnistuisi. Rotukamu on erikivakamu!

Olen ollut melkoisen yllättynyt siitä, kuinka paljon lapinkoiria täällä periferiassa asuu. Aiemmin siihen ei kai ole osannut kiinnittää huomiota. Toki en myöskään ennen tätä vuotta ollut tajunnut, kuinka erinäköisiä ja -värisiä lapinkoirat voivat olla. Suomenlapinkoira kun on lapsuudestani asti ollut minulle juuri Hupsun värinen. Todellisempi suomenlapinkoirien maailma on auennut minulle vasta Hupsun myötä.

Kävelyllä Sipoonkorvessa.

Hupsun fyysinen kasvutahti on selvästi hidastunut tässä kesän jälkipuoliskolla. Ontuminen vaikuttaisi loppuneen kokonaan ja takakoipi on alkanut pissatessa nousta yläilmoja kohti. Tällä hetkellä Hubiksen kasvu tuntuu olevan enemmän psyykkistä, sillä muitakin teini-iän elkeitä on alkanut ilmaantua.

Huomenna aloitan opiskelun työn ohessa, joten koirapuistoilut tulevat varmasti jatkumaan arkisena väsytystaktiikkanamme. Yritän kiireisestä aikataulustani huolimatta välillä muistaa tämän bloginkin olemassaolon – vaikka sitten vain kuvien muodossa.

Kuvakulma: Ulkoilua rakastava koira

Kuvakulma: Ulkoilua rakastava koira

Olen oppinut viime päivinä yhtä ja toista: esimerkiksi tiedän nyt, että on olemassa lasten tv-sarja Yökyöpelit ja Macarena-väännös, allakka pullakka muna makaroni… eiku… hetkonen! Tämähän oli koirablogi. No, kiitos näistä lapselleni, somelle ja sille aktiiviselle äiti-ihmiselle, joka linkkasi kyseisen kipaleen Facebook-päivitykseni alle. Pyörii pinkeitten pimujen pyllysilikoni. Oliko oikeasti kyse LASTEN tv-sarjasta?

***

Ollaan oltu kolme päivää maalla, anoppilassa. Hupsu on saanut taas nauttia rinta riemusta pakahtuen ulkoilmaelämästä. Sisällehän sitä ei nimittäin maalla saanut. Paitsi lauantaimakkaralla. Silloinkin vauhti oli hitaampi kuin selkävikaisen randommummelin kauppareissu rollaattorilla. ”Jos mä nyt tän kerran ehkä viitsisin.”

Kuuma päivä Fiskarsissa.

Öinen kohtaaminen rupikonnan kanssa oli jännittävä. Hupsu kiersi konnaa sopivan matkan päässä, välillä hieman lähestyen ja sitten sutjakasti taaksepäin pompaten. Vähän konnalle piti muristakin. Häntä heilui koko ajan. Oliko mielessä yösyöpöttely vai leikkihetki – enpähän tiedä. Onneksi konnaparka sai rauhassa loikkia talon alle piiloon – Hupsun kuono vanavedessä.

Automatkustaja

Sen verran epäonnisesti oli myös käynyt, että metsäntakaisen naapurin sonnilauma oli juuri ennen maalle saapumistamme päättänyt lähteä päiväkävelylle anopikkaani pihaan. Siinä oli pienellä paimenella ihmeteltävää, kun kulki hajuja pitkin metsänreunassa. Uskaltautuipa karvalapsi metsäänkin asti, pois ihmisten näköpiiristä. Kuuloetäisyyden se kuitenkin säilytti. Ei tosin siksi, että olisi huutoja kuunnellut, vaan siksi, että löytäisi takaisin oikealle tontille, kun metsäseikkailu lakkaisi kiinnostamasta.

Vähän pallolla leikittiin.

Vasta kolmantena päivänä Hubis oli niin väsynyt, että se vapaaehtoisesti tuli avoimesta ovesta sisään torppaan ja loikkasi sohvalle nokosille. Kyllähän se välillä yritti ulkonakin silmiään ummistaa, mutta eihän sellaisesta nukkumisesta mitään tule! Koko ajan kuuluu erilaisia ääniä. Milloin se on lintu, joka huutelee, milloin auto ajaa pihaan ja milloin kaksipyöräinen päristelee pitkin maantietä. Pienelle koiralapselle siinä on paljon ihmeteltävää.

Ohjelmaakin muutamaan päivään mahtui mukavasti. Maanantaina kävin ensimmäistä kertaa Fiskarsissa (tai ”Fiskarissa”, kuten se suomalaisittain kai kuuluisi sanoa) ja tiistaina käytiin Tammisaaressa helluntailaisten kirppiksellä ja Raaseporin suurkirppiksellä. Onneksi rahaa oli nihkeästi mukana, joten en onnistunut tuhlaamaan itseäni vararikkoon. Erityisesti Fiskarsin Paja Shopissa olisi ollut kaikenlaista ihanaa shoppailtavaa.

Tänään kotiuduttuamme raahauduin vielä hyvin väsyneen koiroon kanssa koirakoulun rästitunnille. Nakkeja täynnä oleva treenitasku jaksoi kiinnostaa hetken, mutta nopsaa tuli Hupsun nakkimaha täyteen ja väsymys herpaannutti keskittymisen. Se olikin sitten sillä taputeltu kurssi. (Tällä viikolla olin jopa oikeaan aikaan paikalla, viime viikolla kun olin tunnin myöhässä.)

Pörröpullukka
Kyllä siitä vielä koira tulee.
Välillä pitää istuskella ja miettiä.
Oksia on kiva napostella.
Taivaalla lenteli vikkeliä siivekkäitä.
Koska jokaiselle kivelle on kiivettävä.
Poikkeuksellisesti Hupsu nautti aamuauringosta allekirjoittaneen kanssa. Kuuden aikaan aamulla.
Juokseminen vaan on niin ihanaa!
Kepitkin on ihania.
Ja välillä voi taas vaan ihmetellä.
Aamupalaa uudesta aktivointilelusta.
Aamuköllöttelyt
Pikkulevon jälkeen jaksaa taas painaa.
…mutta lopulta väsy vie voiton…

Pahoittelen kuvien paljoutta. En kyennyt karsimaan enempää.

Puolivuotishavaintoja

Puolivuotishavaintoja

Pörheä hörökorvakarvaeläimeni on tänään saavuttanut kunniakkaan kuuden kuukauden iän. Muutamassa kuukaudessa se on kasvanut kymmenkunta kiloa ja selkäkarva on viimeviikkoina ruvennut paikkapaikoin kiiltämään. Villahousutakkuisesta lapikaslapsosestani onkin hurjaa vauhtia kasvamassa villahousutakkuinen teiniperkele. Luojan kiitos! koiraystäväni on luonteeltaan peruskiltti. Odotettavissa ei siis liene mitään järisyttävän suuria teinioikkuja.

Yhteistassuttelun alkutaival kiltin, avoimen ja sosiaalisen koiran kanssa on ollut suhteellisen mutkatonta. Hermoja raastanut pentupureminen on selvästi vähentynyt ja on tätä nykyä enemmän vahinkopuremista leikin tiimellyksessä tai turhautumisesta johtuvaa, lähimpään asiaan tai eliöön kohdennettua sijaistoimintaa. Sisäsiisteyttä on kestänyt jo kuukauden verran muutamaa lipsahdusta lukuunottamatta ja varovaisen arvion mukaan ehkä jopa ontuminen olisi vähenemään päin.

Koska laiduntavan ystäväni ontuminen ei ole ollut viime päivinä niin silmiin pistävää kuin aiemmin, on uudeksi päänkiristyksen aiheeksi muodostunut Hubiksen syömingit – tai oikeammin syömingittömyydet.  On hyvin mahdollista, että ruokahaluttomuus johtuu vain paksuturkkisuuden ja kesäkuuman yhtälöstä, mutta nappulat eivät vain tunnu uppoavan tyhjyyttään mustana ammottavaan ateriointiaukkoon.

Kokeilulistalla eläinkaupan kuivaruoista ovat olleet ainakin Sam’s Field, Planet Pet Society ja Carnilove. Jokainen niistä on maistunut ”yhden kupillisen verran”, mutta sitten on vain käyty kupilla nuuhkaisemassa. Joojoo, eihän se koira itseään nälkään näännytä, jos sapuskaa on saatavilla, mutta onhan se ikävä katsella muutoin ruoalle persoa jäpikkää  nirsoilemassa ja näyttämässä peräsuutinta ruokailuapajille.

Ruokailuasian kanssa olen kuitenkin päättänyt pitää pääni kylmänä. Kyllähän se viimeistään sitten syö, kun on kamala nälkä. Ja eihän tuo pörhö edes näytä aliravitulta – päinvastoin joudun harva se päivä ihan varmuuden vuoksi kokeilemaan, ettei se ole liian pulska. Karvapeite kun tahtoo keppostella näköaistini kanssa.

Kaiken kaikkiaan olen erittäin tyytyväinen niin rotuvalintaan kuin kohdalle sattuneeseen koirayksilöön. Omalla hupsulla tavallaan Hupsu on juuri sopivan hupsu tähän huusholliin. Vaikka kakarakekkeröinti välillä pannuun ottaakin, saa Houdinin pöljäilyille joka päivä nauraakin.

 

Mahtava elukka

Mahtava elukka

Hupsu ei ryntäile ovissa, hauku ovikelloa tai kisko remmissä. Se ei painele tuhatta ja sataa oravien perässä, eikä se paimenna kaikkea liikkuvaa ja liikkumatonta.

Hupsu on rauhallinen ollessaan yksin ja ollessaan seurassa se rakastaa elämää, ihmisiä ja koiria. Se on sosiaalinen ja ulospäinsuuntautunut, aina ystävällinen ja iloinen.

Automatkustaminen ja kovat äänet kuuluvat Hupsun mukavuusalueelle, ruoka maistuu vaihtelevasti, mutta vatsa pysyy hyvänä. Traumatisoitua se ei osaa, vaan se palautuu nopeasti – mikäli nyt edes huomasi jotakin yllättävää tapahtuneen.

Erityisesti Hupsu rakastaa lapsia: se painii, juoksee ja pyörii, vaikka sydänsyrjälläni yritän rauhoittaa mellastavia kakaroita. Vauhti yltyy, kuuluu kikatus ja murina.

Edes kipuilu olkapäässä ei Hupsun vauhtia hidasta. Se kiipeää jokaiselle kivelle ja juosta rallattelee iltahepuleissaan. Mitä kovempaa se juoksee, sen vähemmän se ontuu. Puoli metsää villahousuissaan se kiitää eteenpäin ja pomppii kaatuneiden puunrunkojen yli tai sukeltaa korkeaan pöpelikköön.

Kontaktinhakuisuus on Hupsun toinen nimi. Se tapittaa ruskeilla nappisilmillään kuin kysyen: mitä kivaa me nyt tehtäisiin? Samassa se kantaa lemppari pehmolelunsa viereeni ja sitten leikitään, revitään ja noudetaan. Yksikään lelu ei vielä ole tuhoutunut.