Browsed by
Avainsana: koirapuisto

Teinikoira syyslomalla

Teinikoira syyslomalla

Syksy on sitten iloinen asia! Se tarjoilee hassuja yllätyksiä pienille karvakuoren peittämille aivolohkoille. Ja ihan joka nurkan takana. Tiedäthän esimerkiksi ne metsätontut, jotka värjöttelevät varvikoissa sienikoriensa kanssa? Täällä meillä päin ne ainakin tietävät vauhdikkaasti luokse rymistävän hupsun lappalaiskoiran. Anteeksi kamalasti. I’m so sorry. Onneksi olivat edes jollakin asteella koiraihmisiä.

Sitten on ne kaikki syksyisten ulkoilujen valtavan ihanat hajut – erityisesti ne, jotka kaikessa ihanuudessaan kuolettavat hormonihirviöni ajatuksenjuoksun. Toisinaan – no ainakin joka kerta – sinkoilee remmin päässä vauhko sonni ja ei, se en ole minä. Hampaat irvessä yritän roikkua viimeisessä järjenhivenessäni kiinni. Voipi olla, että kohta napsahtaa.

Osataan me välillä nätistikin kävellä.

Aurinko houkuttelee muitakin maailman ihmeitä ulkoilemaan. On niitä perinteikkäitä taloyhtiön talkoohommia ja yksityisihmisten syyssiivouksia. Roskalavat ja kottikärryt, lehtipuhaltimet ja isot risukasat ihmisten syleissä – ne on ihan fine. Vaan auta armias! jos joku erehtyy mattoaan tamppaamaan. Silloin menee pasmat ressukallani sekaisin. Syksyn viimeiset rakennustyöt sen sijaan ei haittaa pätkääkään. Ei vaikka varoitusääni saa omat tärykalvoni repeytymään. Siinä se ihan kadun toisella puolen räjähti, eikä Hupsu tuntunut edes huomaavan.

Painia Makon kanssa.

Iloiseen syksyyn kuuluu myös treffailu suosikkikavereiden kanssa. Mûmak on edelleen Hupsun mielestä ihana – tunne ei tosin ole molemminpuolinen. Viivi rakastaa kuraleikkejä, mikä tietää leikkipainien jälkeistä suihkua. Sitä hiekan määrää! Yksi pieni turkin heilautus ja eteinen muuttuu hiekkalaatikoksi.

Artulle lällättelyä.

Uusiakin tuttavuuksia on kiva tavata. Pieniin pentukavereihin, niin kuin nyt esimerkiksi kolmikuiseen Makoon, tulee teinin suhtautua ensin epäilyksellä, vaikka leikki sitten hetken päästä sujuukin. Vanhat herrat sen sijaan pitävät puistossa jöötä, ettei teinarit hypi silmille, mutta turhaan. Niille voi vaikka lällätellä. Hupsukin tietää: mitä lyhyemmät jalat, sen hitaampi papparainen. Olihan se Arttu silti ihan kiva!

Ihana Mûmak!

Lisäjännitystä Hupsun syyslomaan toi se semmoinen mätsäri. Oikeammin Match Show. Se on se koirien Tinder, jossa tuomari valkkaa itseään miellyttävät naamat ja karvat. Menestystä ei meillä semmoisessa ollut, mutta treenaamassahan me vain käytiinkin. Sillä seurauksella, että voinen tehdä sinulle lupauksen: mikäli mielit nähdä lentävän lapinkoiran, on paikkasi joulukuussa Helsingin Messukeskus.

Mako, kolmikuinen shibakakara

Kännykkäräpsyjä löytyy Syysloma-albumista. 😉

Kuvakulma: lapsilapikkaat

Kuvakulma: lapsilapikkaat

Ihana Viivin emäntä kiskoi Hupsun ja minut näyttämään nenää ulkoilmaan. Pieni väsytysleikki oli paikallaan tänään, mutta kun itse olisin halunnut jumahtaa laakereilleni. Vaan tulipa taas käytyä koirapuistossa! Ja kivaahan se tietenkin oli – sekä Hupsun että minun mielestä.

Intopinkeet kaverukset – melkein kahdeksankuiset.
Läjän alimpana oli yllättäen – tittidittidii! – Hupsu.
Rajut hommat oli edelleen.
Vuorotellen juostiin ja painittiin.
Levätä jos yritti, se ei käynyt. Ihan sama, kumpi lanteilleen levähti.
Aitauksen isojen puolella oli kolme lappalaista lisää. Yksi aivan vauva vielä.
Lepo viilennyskuopassa, josta hetkeä myöhemmin Hupsu kävi ajamassa Viivin taas juoksusille.
Ja sitten oli Hupsun vuoro kavuta karvaläjän päälimmäiseksi.
Tihkusade lopulta keskeytti leikit.
Hömpänpömppä ja muita aatoksia

Hömpänpömppä ja muita aatoksia

Sadesäällä vesi ei haittaa. Turkki kastuu – ihanaa! Juomavesikin on kelvollinen kaveri, mutta muutoin vesi on aivan kamalaa, märkää suorastaan. Vesisateessa kastuu leijonatukka. Se kreppaantuu kauniin tasaisille laineille. Pari vuosikymmentä sitten olisi ympärillä ollut kateellista sakkia. Upea tukkatyyli syntyy niin vähin vaivoin!

Kesäkuumalla laiskotuttaa ja läähätyttää. Kieli roikkuu suupielestä kuin kuollut kampela. Vauhtia otetaan silti. Ihan on pakko. Siltikin vaikka (ja kun) kuuma kuumottaa mustaa karvatakkia. Silloin sen vesikupin on parempi olla laitoja myöten täynnä vettä tai vähintäänkin piripintaan. Roskat pintajännitteessä lisäävät makua.

Iltarieha ei ole vain iltarieha. Iltarieha on leikkituokio ihmisveikan kanssa. Se on iltarieha – isolla iillä, isoin kirjaimin, boldattuna, alleviivattuna ja viidellä huutomerkillä. Se on sitä, kun haukutaan, juostaan ja painitaan. Sisätiloissa. Toistamiseen. Uudestaan. Ja vielä sen seitsemännen kerran. Ihan sama, vaikka juuri olisi kotiuduttu rättiväsyneinä koirapuistokalaaseista. Niistäpä juuri, joissa painileikki näyttää letkajenkalta.

Kyllä se väsymys on kuitenkin jopa teinikoiraan iskevä tauti – lopulta se aina voittaa. Silti voi vielä viimoisilla voimillaan pedata mamman ja iskän sängyn hiekanmurusille. Ihan on kotoisat tuoksut, kun pään saa illalla painaa kakantuoksuiselle tyynylle. Vaan eihän se koiraihmistä haittaa! Koirahan on onnellinen.

Kohti teini-ikää

Kohti teini-ikää

Viimeisimmän postauksen jälkeen on tapahtunut paljon ja ei mitään. Lähinnä ei mitään. Uuden työn aloittaminen on ollut tapahtumapuolen keskiössä, kun taas koirarintamalla on esiintynyt saamattomuutta. Energia on valunut työpäivien mukana kuin vesi Hupsun selästä, mutta samalla olen ollut ihanassa flowssa, kun vihdoin päivissä on sisältöä. Ensimmäinen työviikko ei kiireisestä aikataulustaan huolimatta ole tuntunut työltä alkuunkaan.

Rähjäleikkejä Viivin kanssa.

Iltalaiskuuteni takia Hupsun energiamääriä on purettu lähinnä koirapuistoissa. Ollaan tavattu tuttuja koiria ja uusia tuttavuuksia. Karvakamukuntaan kuuluukin nykyään kivoja puistokamuja, esimerkiksi suomenlapinkoira Mette, jonka kanssa Hupsu on pariin otteeseen saanut juosta pitkin Vallinojan koirapuistoa. On ollut mahtavaa seurata vierestä, kuinka kivasti samanrotuiset nuorukaiset riehuvat: samanrotuisen kanssa leikit ovat selvästi enemmän samalla aallonharjanteella kuin erirotuisten kanssa, vaikka leikki niidenkin kanssa onnistuisi. Rotukamu on erikivakamu!

Olen ollut melkoisen yllättynyt siitä, kuinka paljon lapinkoiria täällä periferiassa asuu. Aiemmin siihen ei kai ole osannut kiinnittää huomiota. Toki en myöskään ennen tätä vuotta ollut tajunnut, kuinka erinäköisiä ja -värisiä lapinkoirat voivat olla. Suomenlapinkoira kun on lapsuudestani asti ollut minulle juuri Hupsun värinen. Todellisempi suomenlapinkoirien maailma on auennut minulle vasta Hupsun myötä.

Kävelyllä Sipoonkorvessa.

Hupsun fyysinen kasvutahti on selvästi hidastunut tässä kesän jälkipuoliskolla. Ontuminen vaikuttaisi loppuneen kokonaan ja takakoipi on alkanut pissatessa nousta yläilmoja kohti. Tällä hetkellä Hubiksen kasvu tuntuu olevan enemmän psyykkistä, sillä muitakin teini-iän elkeitä on alkanut ilmaantua.

Huomenna aloitan opiskelun työn ohessa, joten koirapuistoilut tulevat varmasti jatkumaan arkisena väsytystaktiikkanamme. Yritän kiireisestä aikataulustani huolimatta välillä muistaa tämän bloginkin olemassaolon – vaikka sitten vain kuvien muodossa.

Koirapuistoon?

Koirapuistoon?

Tämän viikonlopun teema on ollut koirapuisto. Eilen ajelutin Hupsun itäiseen Helsinkiin, Uutelan koirapuistoon, ja tänään kävimme tutustumassa Vallinojan koirapuistoon ihan vain täällä Vantaan perämetsässä. Molemmat puistot ovat oikein kivoja puistoja – eri syistä.

Uutelan koirapuisto on hyvin hoidettu puisto Särkkäniemen luonnonsuojelualueen kupeessa, syrjässä asutuksesta. Se on iso ja tasainen pläntti, jossa on ajateltu sekä koiria että omistajia – ihmisille on pyllypaikkoja ja tuhkakuppeja, koirille pari agiestettä ja vesikuppeja. Muutamia puitakin puistossa on, ettei keskipäivän auringonpaahde liiaksi koettele. Sosiaalisen median ihmemaassa totesin myös, että kyseinen koirapuisto on kuin pieni yhteisö – koirapuiston Facebook-sivua selatessa yhteisöllisyys oli vahvasti näkyvissä.

Vallinojan koirapuisto sen sijaan on rakennettu rinteeseen, keskelle asuinaluetta. Epätasainen maasto ja korkea heinikko kutsuvat koiria tutkimusmatkalle. Erityistä plussaa puisto saa lisäksi ”sisääntulokarsinasta”. Koiran kanssa voi tulla helposti portista sisälle ja ottaa valjaat pois ennen kuin astuu seuraavasta portista varsinaiseen puistoon. Tällainen samanlainen ratkaisu löytyy myös Korson koirapuistosta. Myös Vallinojan koirapuistolla on kivasti kokoa – ainakin isojen puolella. Pienten puoli vaikutti ankealta. Lisäksi puisto oli Uutelaa metsäisempi ja siten parempi tällaiselle ammattihikoilijalle.

Uskaltaisin veikata, että näistä kahdesta puistosta Vallinojan koirapuistosta tuli Hupsun uusi suosikkipaikka. Hupsu kun on melkoinen puskajussi, joka rakastaa vinttaamista pitkässä heinikossa ja kiipeilyä kiville. Hieman miinusta puistolle on kuitenkin annettava lentoliikenteestä, joka puiston kohdalla on sen verran matalalla, että lentomelu vihloi valmiiksi kipeää päätäni.

Harmillisinta tämän viikonlopun koirapuistohenkaroinnissa on ollut kuitenkin se, että seuraa ei innokkaalle lapikkaalleni ole ollut. Uutelassa oli liikennettä, mutta kohdalle ei osunut ensimmäistäkään leikki-innokasta kaveria, Vallinojan puistossa puolestaan ainoa puistoileva koira meni pienten puolelle. Viimeksi mainitussa puistossa Hupsu osasi kuitenkin paremmin viihdyttää itseään – juurikin heinikon takia.