Browsed by
Avainsana: lumi

Kuvakulma: Jeesketsuppia!

Kuvakulma: Jeesketsuppia!

Talvi tuli ja talvi sitten taas meni. Vettä sataa ja on harmaata. En minä lunta kaipaa – Hupsu kaipaa – mutta jo alkaa tällaista vesisateiden lastakin tympäistä, kun koko ajan tihkuttaa enemmän ja vähemmän. Viime viikot olen räpiköinyt kaamoskoomassa ja vähäinen bloggaamisenikin on ollut työn ja tuskan takana. Anteeksi siitä. En lupaa parantaa tapojani.

Koska kameranikin on lepomoodissa, ajattelin nykiä puhelimestani muutamia kuvia blogin täytteeksi. Suuri osa (ellei kaikki) löytyy Hupsun Facebook-sivultakin, mutta en anna sen estää itseäni. Kyllähän lumesta nauttivaa koiraa on riemullista katsoa!

Ihanaa alkavaa juhlaviikkoa!

Lumivahti
Suklaavahti
Sohvavahti
Pihavahti
Köllistelyvahti
Kuusenjalkavahti
Karjalanpaistivahti
Kärsimystä yhdelle, parhautta toiselle

Kärsimystä yhdelle, parhautta toiselle

No se lumi! Se valkoinen, kylmä ja märkä taivaan anti. Juuri se, jota latvasta lahot odottavat tähän aikaan vuodesta täällä Pohjolassa satavaksi. Sitten on ne latvasta lahot, jotka eivät sitä osaa odottaa, mutta rakastavat sitä yli kaiken. Niin kuin nyt esimerkiksi Hupsu. Vaatetta vaan topaten päälle ja kaula piiloon. Parempi vetää kaulaliina hieman tarpeellistakin tiukemmalle. Pyryttää ja tuulee.

Hupsun onneksi – minun epäonnekseni – pääsin tänään hyvissä ajoin töistä. Hupsulle se nimittäin tarkoitti riemukasta hepulointia lumihangessa, minulle puolestaan tuiskun ja tuiverruksen aiheuttamaa kärsimystä. Onneksi sitä on tähänastisten elonpäivien aikana oppinut jo hieman kiukkuaan nielemään. Pääasia, että Hupsulla on hauskaa – ja kyllähän minä kärsin. Olen talvimarttyyri.

Ulkoillessa ei riittänyt taivaalta tupruttava lumi. Silmälasieni takaa, siitä silmäripsien kohdalta sain sormella kaivella lunta pois näkökentästä – sitä tuli puista niskaan, sitä pöllysi iloisen lapinkoiran käpälistä. Tuntui siltä, että sitä tuli ylhäältä, alhaalta, sivuilta, edestä, takaa ja jokaisesta ilmansuunnasta. Metsässä ulkoilu talvisin – no, ei se ainakaan hymyilyttämään laita.

Omasta kärsimyksestäni huolimatta onnistuin hieman iloitsemaan Hupsun puolesta. Hepulointi alkoi välittömästi, kun remmi irtosi, ja Hupsu mennä porhalsi kinoksesta toiseen tukka hulmuten.

Laajoissa kaarissa tukkajumalani kimpoili ympärilläni pitkin metsää, eikä varonut oikeastaan yhtään mitään. Kertaalleen se päätti jopa ottaa hatkat, kun näköpiiriin ilmestyi ihana vapaana juoksenteleva koirakaveri, jonka emäntä oli ulos lähtiessään ajatellut aivan samaa kuin minä: eihän sitä nyt lumituiskun läimiessä silmämunia ja kellon käydessä puoltapäivää torstaina metsässä muita ole.

Sairastuvan kauhu

Sairastuvan kauhu

Näin sairaslomalla sitä tulee mietittyä, miksi helkkarissa tulin hankkineeksi lemmikikseni poropaimenen. Lapin aakeilla laakeilla koiraeläimeltä vaadittava kestävyys muuttuu silmänräpäyksessä flunssaosaston painajaiseksi. Ensimmäistä kertaa (no ok, tämä oli vale) olen alkanut epäillä omaa täysjärkisyyttäni. Olisihan se niin paljon siistimpää, kun sairastuvalla seurana noruisi seurapiiripuudeli, jonka päivän kohokohta olisi kaivautua peittoni alle ottamaan päiväunet. Or maybe not.

Eilisen päivän lojuin sohvannurkassa. Katsoin Netflixistä löytämääni viikinkiaikaan sijoittuvaa sarjaa ja herkuttelin. Illansuussa hidastempoisuus alkoi ottaa Hupsua päähän ja päiväunilta minut herätettiin naamaa nuolaisten ja herkeämättä piipittäen. Räkä poskella kaivelin sohvan taakse vierineen pallon ja aloin leikittää koiraani. Energianpuruksi tämä ei toki riittänyt ja yötä kohden meno muuttui villimmäksi. Hupsu lähes raateli peittoani, jonka alla heiluttelin puolikoomassa sormiani saadakseni villipedon viihdytetyksi. Sitä sitten muita blogeja lueskellessani tulin ajatelleeksi, että niin, olisihan sitä tietenkin voinut väsyttää koiran nenähommillakin.

Tänään vointini on ollut eiliseen verrattuna parempi. Koska ilmakin on nätti, päätin lähteä Hupsun kanssa metsään juoksemaan. Tokikin ainoa juoksija oli Hupsu. Minä kun en juokse edes junalle. Ja niinhän se tuo puupökkelö juoksikin! Metsä oli täynnä hajuja, lumisia risukkoja, paikka paikoin märkiä polkuja. Siellä se karva-aasini paineli tuhatta ja sataa, eikä korvista ollut tietoakaan.

Kerran epäilin Hupsun kokonaan näyttäneen, miten lappalaiskoira ottaa omistajaltaan hatkat, kun sen peräpääpuuhka katosi mutkan taakse, eikä huuteluistani heti palannutkaan. Yhden kerran dyykkasin itse polvilleni pöpelikköön, kun Hupsu havaitsi puiden lomassa toisen koiran ja ihmisen – ihan vaan estääkseni teinikoirani ohjusvaihteen. Vain yhdesti ehdin ennakoida tilanteen Hupsu Huu-Haata tarkkaillen ja lopun matkaa se saikin kulkea remmissä. Kyllä se hieman sieppasi. Vielä vuosi sitten sain nimittäin kulkea metsässä rauhassa, muihin juuri törmäämättä.

Lentsusta huolimatta täytyy myöntää, että seurapiiripuudelit jäävät kakkoseksi huithapelilleni. Mikäs sen parempi (teko)syy viettää sairaslomalla muutama hetki kauniista ulkoiluilmasta nauttien kuin aktiviteettia tarvitseva koira?

Kuvakulma: Kotinurkilla

Kuvakulma: Kotinurkilla

Eilisillan lumimyräkän jäljiltä luonto on muuttunut valkeaksi. Valkeammaksi. Auton sai kaivella aamulla lumihangesta ja pihalla on saanut tehdä hieman liikaa lumitöitäkin.

Suhtaudun lumeen hyvin ristiriitaisesti: toisaalta inhoan sitä, koska se tekee kävelemisen raskaammaksi ja aiheuttaa lisätöitä, toisaalta taas se valaisee maisemaa pimeänä vuodenaikana, luo tunnelmaa ikkunaruudun takana ja voi näyttää hyvinkin kauniilta valokuvissa. Suhtautumiseni koko talviseen vuodenaikaan onkin siis vaikeasti määriteltävissä.

Tänään kävin tarpomassa kotikulmieni lähimetsikössä. Sisareni sai idean, että voisi kerätä muutaman geokätkön kotini lähimaastosta, ja nakkihan siitä napsahti. Vaikka en suuremmin itse välitä kätköilystä, viihdyin kuitenkin loistavasti kamerani kanssa luonnon ääressä. Sopivalla vaatetuksella lumikin ärsytti vähemmän ja aikaakin vierähti lähes pari tuntia.

Tiheähkössä risukkometsikössä on hankalaa kuvata nättejä maisemakuvia. Siispä lähikuvakuvaus tuntui paremmalta vaihtoehdolta.

Geokätköilykulkueessamme oli sisareni ja minun lisäksi sisareni tytöt, joilla näytti ainakin alkumatkasta olevan hauskaa. Sen verran nauru soi ja kiljahdukset lennähtelivät ilmoille.

Sydän metsän keskellä.
Halaavat puut.

Yksi naapurustossani sijaitsevista suosikkitaloistani. Pihat täällä meillä päin ovat kuitenkin liian ahtaita, joten omat omakotitalohaaveeni tähtäävät pois pääkaupunkiseudulta.