Browsed by
Avainsana: lunnikoira

Koiria, kaneja ja kaoottisia tunnetiloja

Koiria, kaneja ja kaoottisia tunnetiloja

Sain eilen kuulla, että emme saisikaan lunnispentua ensikuun alussa. Se murskasi olotilani alimpaan maanrakoon. Tuntui siltä kuin koko maailma olisi taas romahtamassa. Itkuisen illan päätteeksi nukuin kellon ympäri -yöunet ja aamulla heräsin uuteen päivään ”katujyrän alle jäänyt” -tunnelmissa. Sen siitä saa, kun illalla itkettää.

Olin herättyäni todella epäsosiaalisissa fiiliksissä ja siksi vähällä perua ulkoilutreffit Mûmakin pomon kanssa. Onneksi kuitenkin keräsin itseni ja lähdin uhkarohkeasti ajelemaan autollani, jonka toimintavarmuus on  kyseenalainen. Lähes kahden tunnin köpöttely ja pomon kanssa jutustelu tekivät mielelleni ihmeitä. Lenkin jälkeen tuntui siltä kuin olisin uusi ihminen.

Pomon kannustuksesta kirjoittelin kotiuduttuani lunnispennun kasvattajalle viestin. Kerroin olevani valmis ostamaan häneltä pennun myös ”vain kotikoiraksi”, mikäli pennun vika ei ole hengenvaarallinen. Kasvattaja ei ainakaan suoralta kädeltä tyrmännyt ajatustani ja nyt odottelenkin, mitä tulevat viikot tuovat tullessaan. Täytynee toivoa parasta. Uusi koiranpentu olisi kuitenkin tehokasta salvaa Ragnarin poismenon jättämille haavoilleni.

Toki meidän Ossistakin on ollut iloa viime aikoina. Se nauttii vapaana asunnossamme loikkimisesta ja vähintään kerran päivässä hakeutuu sohvalle viereeni silitettäväksi. Olen hemmotellutkin pitkäkorvaamme ostamalla sille herkkuja – erityisesti Versele-Lagan Complete Crock -porkkanatyynyt maistuvat sille. Aurinkoisina, kohtalaisen leutoina päivinä olen päästänyt Ossin meidän takapihallekin juoksentelemaan. Pitkään se ei jaksa ulkoilusta nauttia – liekö kylmällä osuutta asiaan – mutta hieman se on jaksanut lumessakin viipottaa. Ja sen verran fiksu meidän pupupoikamme on, että osoittaa selvästi, milloin ulkoilu riittää ja on aika siirtyä takaisin sisätiloihin.

Edellinen blogi-kirjoitukseni on näin jälkeenpäin luettuna tuntunut jääneen keskeneräiseksi. Pahoitteluni tästä. Ajatukseni eivät aina välttämättä kulje ihan loppuun asti, vaikka yrittäisin kuinka olla tarkkana kirjallisen ulosantini kanssa. En kuitenkaan ole ammattilainen, joten lipsahdukset sallittakoon. Yritän jatkossa kiinnittää asiaan enemmän huomiota. Ehkä.

No niitä pentuhaaveita

No niitä pentuhaaveita

Sain viikko sitten kuulla, että meille olisi lunnispentu tyrkyllä. Riemu sisälläni on valtavan suuri, vaikka yritänkin koko ajan jarrutella ja pitää mielessä, että mitä tahansa voi seuraavien viikkojen aikana vielä käydä. Tarkoitukseni oli kirjoitella asiasta blogiin vastan viikon kuluttua, kun varausmaksu pennusta on maksettu, mutta jokin sisälläni pyrkii niin kovin ulos, etten malttanut odottaa. Onhan pennun saapuminen kotiin iso asia.

Mielessäni risteilee taas niin miljoona asiaa: kodista pitää tehdä pentuturvallinen ja kaiken pitää olla valmiina, rahat rokotuksiin ja terveystarkastuksiin pitää olla varattuna, ja puuttuvat tarvikkeetkin pitää hankkia. Koiranpennun kotiutumisen valmistelu on melkein kuin rakentaisi raskauden loppumetreillä kotia vauvaa varten.

Olen miettinyt myös ruokintajuttuja, koska lunnikoirilla on suuri riski sairastua lunnikoirasyndroomaan. Pentunappula tulee ilman muuta olemaan samaa kuin minkä kasvattaja pennuille aloittaa, mutta olen alkanut tehdä tutkimustyötä siitä, missä koiranruoissa on vähemmän rasvaa ja mitä palkkausnameja pennulle uskaltaa kokeilla.

Mietintöihini on lisäksi kuulunut pennun kouluttaminen; olen pohtinut, mitä kaikkea pennun kanssa pitäisi harjoitella, jotta arki olisi mahdollisimman helppoa. Esimerkiksi autoon ja ääniin tutustuminen tulee kuulumaan yhteiseen alkutaipaleeseemme vahvasti. Koirakoulut aion kuitenkin unohtaa, koska Ragnarin kanssa sain todeta, etten niistä selviä turhautumatta itse – lunnikoira kun tekee, jos sitä sattuu huvittamaan.

Pertti-hevosen turpaakin silittelin

Pertti-hevosen turpaakin silittelin

Järjestin tälle päivälle taas treffit mitä hurmaavimman Mûmakin kanssa. Ulkoilu lunnispojan ja pomon seurassa teki tälläkin kertaa hyvää sekä mielelle että läskeille. Puolitoistatuntinen hujahti ohitse aivan huomaamatta.

Lenkkeilimme hyvin monipuolisessa maastossa: ulkoilupoluilta päädyimme aina metsäpoluille kalliokiipeilemään ja sieltä edelleen pellonreunan kautta jalkakäytävälle. Mûmak näytti nauttivan vapaajuoksustaan lumisessa maisemassa ja syöksähteli vauhdikkaasti edestakaisin välillä pysähtyen piehtaroimaan.

Pomon kanssa jutustelun ohessa yritin välillä räpsiä kuvia eläinseuralaisestamme. Vaihteleva valoisuus yhdistettynä vikkeläjalkaiseen malliini oli kuvaustaidoilleni tälläkin kertaa liikaa ja kuvien onnistumisprosentti oli lähes pyöreä nolla. Eiliseen ulkoiluuni verrattuna sain kuitenkin muutamasta kuvasta jokseenkin käyttökelpoisia, vaikka tyytyväinen niihin noin muuten en olekaan. Talvikuvaaminen ei selvästi ole minun juttuni ja sen osalta olisi kaiketi aiheellista osallistua jollekin valokuvauskurssille.

Puolitoistatuntiseen retkeemme Helsingin ulkoilumaastoissa mahtui Mûmakin ulkoiluriemun lisäksi kohtaaminen hevosen kanssa. Jo hyvän matkan päässä se hirnui tallille jääneille kavereilleen. Hetkeksi pysähdyimme koko kolmikko ihmettelemään ohimatkaavaa jättiläistä. Vanha se oli jo, yli kahdenkymmenen, mutta siitä huolimatta hyvin kaunis ilmestys. Muutama sana vaihdettiin taluttajan kanssa – pomo enimmäkseen – ja kävipä siinä sitten sillä tavalla, että hetken Pertti-hevosen turpaakin silittelin.

Pentuhaaveita

Pentuhaaveita

Ragnarin joulukuinen poismeno jätti suuren aukon perheeseemme ja kotiimme. Pieni koira täynnä luonnetta loistaa poissaolollaan jokaisessa päivässä. On päiviä, joina en ajattele Ragnaria kovinkaan paljoa, ja on päiviä, joina ajatuksiini ei juuri muuta mahdukaan. Lähipiirini ja tuttujeni koirat ovatkin olleet terapiaa koiranomistajansielulleni. Vieraiden koirien tapaaminen, rapsuttelu ja helliminen ovat olleet suurehkossa roolissa viimeisen kuukauden ajan, vaikkakin niiden parantava vaikutus on ollut lähinnä hetkellistä. Lienee siis luonnollista, että ajatukseni ovat yhä enemmän ja enemmän kääntyneet pennunhankintapolulle.

Olen ollut alkukuukauden aikana yhteydessä muutamaan lunnikoirakasvattajaan, joiden pentutilannetta olen hieman kartoittanut. Mitään lupauksia pennusta minulle ei ole annettu, mutta minussa on herännyt toivo, että ehkäpä lähitulevaisuudessa meilläkin tassuttelee uusi karvapallo, jolla on vielä kokonainen elämä edessään täynnä luottamusta ympäröivään maailmaan.

Toki Ragnarin terveyden jättämä varjo saa rotuvalinnan jatkuvasti mietityttämään. Mielestäni lunnikoira on ainoa oikea rotu minulle, meille, mutta lunnikoirasyndrooman mahdollisuus kummittelee ajatuspolkujeni mutkissa. Terveysasiat ovatkin saaneet minut pohtimaan keinoja, joilla mahdollista syndrooman puhkeamista voisi yrittää ehkäistä.

Ikävästä ja terveyspohdinnoistani huolimatta olen alkanut innolla katsoa eteenpäin. Mielessäni purjehtivat mielikuvat mahdollisuuksista, joita uusi pentu toisi tullessaan. Jopa pieni näyttelykärpänen on saattanut kevyesti puraista kantapäätäni.

Ps. Mikäli Ragnarin elämä ei sinulle ole ennestään tuttu, voit halutessasi piipahtaa Tassuja -blogissani, jota kirjoitin koko Ragnarin lyhyen elämän ajan.

Tassuterapiaa

Tassuterapiaa

Olen todella huono ihminen tuppautumaan kenenkään seuraan. Nihkeä ajatusmaailmani on sitä mieltä, että jos ei pyydetä, niin ei ainakaan kutsuta itse itseä yhtään mihinkään. Niinpä minä siis itselleni totisen uskollisena lähdin tänään ulkoilemaan Kaikkien-Aikojen-Toiseksi-Parhaan-Lunnikoiran kanssa kyseltyäni ensin itse, sopiiko tulla. (Kyllä, tein jopa sellaisen uudenvuodenlupauksen, että jatkossa tapaan ihmisiä enemmän – halusivat he sitä tai eivät.)

Mûmakin näkeminen ja rapsuttelu vaikuttivatkin mielialaani positiivisesti ja tunteeni siitä, että lunnikoira kaikesta huolimatta on se ”minun rotuni”, vahvistui. Mielissäni olin myös Mûmakin ”pomon” seurasta, jota värittivät pääasiassa koirapainotteiset keskustelut (ilman tunnekuohuja, erimielisyyksiä, riitoja ja väittelyitä toim.huom.).

Ulkoilun ohessa yritin hieman räpeltää Canon-ressukallani, jonka kanssa minulla ei oikein ole täyttä yhteisymmärrystä. Ensimmäistä kertaa harjoittelin kuvaamaan täysin manuaalisilla asetuksilla (poislukien tarkennus) ja jälkikäteen Photoshopille olikin töitä. Onneksi edes muutamasta kuvasta tuli jokseenkin ”käyttökelpoinen” – ainakin niistä näkee, mitä on yritetty kuvata.

Kiitos Mûmakille ja pomolle mukavasta iltapäivästä!