Browsed by
Avainsana: luonnonsuojelualue

Kaupunkilainen ulkoilee: Lemmenlaakso

Kaupunkilainen ulkoilee: Lemmenlaakso

Puolisentoista vuotta sitä suunnittelin, käyntiä Lemmenlaaksossa. En vain saanut koskaan aikaiseksi. Onhan meiltä huikea vartin ajomatka Järvenpäässä sijaitsevan luonnonsuojelualueen paikoitusalueelle. Tänään kuitenkin keräsin lopulta tahdonvoimani ja pakkasin pojat autoon. Olisihan se kiva käydä välillä jossain uudessakin paikassa.

Navigaattori olisi ohjannut minut Vanhaa Lahdentietä pitemmälle, mutta päätin kääntyä ensimmäisen opasteen kohdalta. Ajattelin, ettei olisi ensimmäinen kerta, kun navi on väärässä, joten olisi parempi seurata opasteita tienvarressa. Huonosti merkattu, hassunmallinen paikoitusalue sijaitsi pellonreunassa. Melkein tuntui luvattomalta jättää auto parkkiin ja lähteä jalkapatikkaan. Pojat olivat innoissaan.

Ensimmäinen (ja ainoa kohtaamani) infotaulu oli ihan pellonreunassa. Sen taakse lähti kapea kinttupolku. Ajattelin, ettei se voinut olla oikea reitti ja yritin tutkailla infotaulun karttaa. En tullut viisaammaksi. Päätin kuitenkin pelata varman päälle ja lähteä kävelemään pellonreunaa. Polku näytti paremmalta kuin alas joen suuntaan viettävä kapeikko.

Aikani pellonvierustaa käveltyämme (ja nypittyäni Hupsusta parit takiaiset) tulimme kohtaan, jossa pellonreunan polusta lähti toinen polku metsään päin. Sieltä kapusi juuri äiti kahden lapsen kanssa, joten ajattelin, että se on varmaan oikea polku. Mäkinen, kiemurteleva, risukkoinen poluntallaus alkoi. Alamäkiin jouduin himmailemaan, ettei Hupsu vetänyt minua kumoon nelivedolla, mutta jyrkissä nousuissa vetoapu oli tervetullutta. Hupsun mielestä etenemiseni oli kuitenkin liian hidasta. Välillä turhautunut piipitys kutitteli ärsyyntymyshermoani.

Kinttupoluksi muuttunut maastoreitti kiemurteli joenvarren myötäisesti. Kohdatessani pitkospuut päättelin kuitenkin olevani oikeassa paikassa. Paikkapaikoin polku oli savivellistä liukas ja kaupunkilaiskenkäni halusivat sutia. Huikkailin Hupsun perään odotuskomentoa. Oli edettävä varoen.

Polku kiemurteli kauemmas joesta ja kun saavuimme ulos metsästä pienelle aukealle, jalkani lipesi. Huomasin istuvani oikealla kankullani kuran keskellä. Pojat riensivät katsomaan, mitä tapahtui – minun tarkastellessani silmämääräisesti kameran vahinkoja. Vähän rapaa kädensijassa, onneksi ei muuta.

Aukiokoukkauksen jälkeen polku johdatti takaisin metsikköön ja haarautui. Ajattelin, että olisi turvallisinta pysytellä joen tuntumassa. Ainakin siten löytäisin takaisin lähtöpisteeseen, jos hätä iskisi.

Manasin, kirosin ja kiukuttelin itsekseni. Koirat sinkoilivat polun puolelta toiselle ja kiersivät polulla kasvavat puut aina eripuolilta. Minun oli hiki ja jalat tuntuivat voimattomilta lähes olemattomalla polulla. Vaikka pääasiallinen ulkoilumuotomme oli selvästikin ’valjakko ja veto’, huomasin välillä remmien kiertyvän jalkojenikin ympäri. Sain siis varoa liukkaan polun, mäkien, puiden ja kantojen lisäksi kompuroimasta villisti kieppuviin naruihin.

Kun viimein havaitsin ihmisen kädenjäljen keskellä luontoympäristöäni, olin helpottunut. Kahta kertaa en enää miettinyt, jatkanko matkaani joenvartta vai kapuanko puiset rappuset ylös mäkeä. Päätin tehdä kaarroksen ja lähteä kävelemään takaisin autolle päin.

Rappusten yläpäässä kiukkuni sai uudet mittasuhteet, kun ulkoiluni häiriintyi koirakohtaamisen takia. Yritin pidellä remmissä tempovaa ja rymyävää Hupsua, ja samalla palkata rauhallisemmin toimivaa Karpoa. Lopputulos oli kaksi remminsä päässä vauhkoavaa karvaeläintä ja hemmetin kiukkuinen akka toisessa päässä.

Annoin vieraiden koirien kulkea hyvän matkaa ohitsemme ennen kuin lähdimme askeltamaan niiden perään. Odotellessani nieleskelin itkua ja mietin, miten helkkarissa saisin koirani koulutettua kunnollisiksi koirakansalaisiksi. Ehkä helpointa olisi aloittaa Karposta. Se on vielä aika tabula rasa ja ahnekin, joten namipalkkauskoulutus voisi tehota. Ainoa asia, josta olin varma, oli se, etten voisi kouluttaa poikia yhtä aikaa. En ainakaan kapealla kinttupolulla Järvenpään perämetsässä.

Jatkoimme matkaa kiristyneissä tunnelmissa. Lähes epätoivon partaalla ja ketutuskäyrä tapissa pysähtelin muutaman askelen välein odottamaan, että vetojuhtani hölläävät remmiensä päissä, jotta matka voisi jatkua vetämättä. Polku oli jo leveämpi kuin rinteen alareunassa mutkitteleva ja Luontopolku-kylteistä päättelin, että nyt olen oikealla polulla. Kaiken maailman mielenkiinto ulkoilua kohtaan oli kuitenkin jo tipotiessään. Mielessäni vannoin, etten palaisi enää ikinä tällaiseen ryteikköön, ainakaan koirien kanssa.

Pienen matkan kuljettuani ja kohdattuani lisää opasteita huomasin palaavani polulle, jota pitkin olin tullutkin. Luontopolku-kyltti opasti kohti pitkospuita ja sitä mutapolkua, jolla olin tullessani kaatunut. Paluumatkalla keskityin pystyssä pysymiseen. Soimasin itseäni siitä, että olin vihainen koirillekin. Eiväthän ne olleet mitään tehnyt.

Kun polku haarautui edessäni kaatumiskohdan jälkeen, päätin etten aio patikoida takaisin samaa metsäpolkua. Toinen polku vietti ylämäkeen ja mielestäni se näytti siltä, että sitä kautta saattaisi päästä takaisin pellonreunaan. Mitä ylemmäs polkua kapusin, sitä enemmän sitä aloin toivoa. Jyrkkä polku oli kauttaaltaan samaa savikuravelliä kuin polku alempanakin, enkä halunnut koetella onneani alaspäin vetävien koirien kanssa.

En varmaan eläissäni ole ilahtunut niin paljon peltonäkymästä kuin mäenhuipulla ilahduin. Suurimmaksi osin kuiva polku pitkin pellonreunaa herätti askeliini lisäpuhtia. Samalla kiukkuni laantui ja mielipahani katosi. Ihailin syksyn värejä ja hevosenkavion jättämiä jälkiä pehmeässä maassa. Huomasin ajattelevani, että ehkä sittenkin voisin vielä jonain päivänä palata Lemmenlaaksoon: josko seuraavalla kerralla ajaisinkin navigaattorin opasteiden mukaan ja löytäisin oikean parkkipaikan, ehkä jopa sen grillikodan, joka alueella piti olla.

Ajatuksissani ”ehkä” putosi hetkeä myöhemmin pois. Koirat löysivät polulta päivänsä kohokohdan ja naurahdin jo ääneen. Ovat ne sittenkin ihania pikkuotuksia.

Kuvakulma: Luontorauhanrikkojat

Kuvakulma: Luontorauhanrikkojat

Sainpahan kuningasidean tänään. Kun nyt kerran olin menossa asioille itäiseen Helsinkiin, niin siinähän se oli Uutela sopivasti tyrkyllä. Sinne siis!

Tyytyväisenä ajelin autoni Uutelan koirapuiston parkkialueelle ja loikkasin ulos. Suunnaksi otettiin minulle tuttu polku, joka vei koirapuistolta poispäin. Virhe! En nimittäin tullut ajatelleeksi, että Särkkäniemihän on luonnonsuojelualue – toisin sanoen ”pidä koirasi kytkettynä” -polku luonnonhelmassa.

Kuvaaminenkin olisi helpompaa, jos joku ei koko ajan patsastelisi vieressä – ja tuijottaisi anovilla silmillään! ”Annas nyt niitä herkkuja.” No, annetaan, annetaan.

Ja tunnollisestihan minä pidin koirani kytkettynä remmiin. Harmi vain, että narunpätkä oli sormissa sen verran liukas, että se tahtoi tuon tuosta ja tavan takaa ihan vain vahingossa tipahtaa polulle. Ja sittenhän Hupsu meni hepulivauhdilla. Viitsi se muutaman metrin minusta poispäin juosta, minkä jälkeen palasi kiltisti takaisin jalkojeni juureen. Varsinainen luontorauhanrikkoja tämä koirakakarani.

Rannan tuntumassa uiskenteli joutsenpariskunta ja telkkä, sorsiakin näkyi ja pään päällä kaarteli kakkalinkolokki – mustapäinen, joten se oli siis sitä nauravaista sorttia. Luonnonelävistä Hupsu bongasi jopa rantavedessä uivat sorsat ja niitähän piti sitten pakittaa karkuun. Parempi oli mennä kuivemmille urille.

Enemmän Hupsua tuntui kiinnostavan ne kaiken maailman ihmisjätteet, roskiksikin kutsutut. Tupakantumpeista pentuni ei onneksi ole kiinnostunut. Niin että kumpi oli luonnonsuojelualueelle vaarallisempi? Minun elämäänsä rakastava koiranpentuni vai luonnossa liikkuneet ihmiset?

Niinpä.

Ei häiritty luonnon kevättohinoita, mutta haisteltiin hieman (pahanhajuista) meri-ilmaa ja nautittiin rauhallisesta menosta. Siitä huolimatta, että yksi karjalankarhukoirakammotus pelotteli Hupsun haukullaan ja pari kääpiösnautseria olisi ollut Hupsun mielestä kiinnostavaa seuraa.

Hienosti onnistui Hupsu saamaan itsensä sotkuun, kun roikuin remminpäässä. Mutta kun oli niin ihania sammaloituneita puunrunkoja polun reunassa.
Rannan tuuli sai aikaiseksi pentuhepuleita. Tukka solmussa ja silti niin goddamn good lookin’.
Pennunelämä on nannaa. Ainakin silloin, kun taskusta saa jotakin hyvää. Tämän päivän hittituote oli kanansydämet.
Pönötä siinä sitten. Ei tule turhia heijastuksia silmiin tässä kuvatessa.
Ihana rapakko! Autoon sain ulkoilun jälkeen nakata merivedeltä haisevan rapaisen pennun. Ei haittaa lätäkössä kahlaaminen – ei vaikka mahakarvat viistää vedenpintaa.
Ja juostessa roiskui. Sorsia piti kuitenkin vahtia, etteivät tule liian lähelle. Hupsu tietää, kenen namitasku mamman namitasku on. Ei ainakaan sorsien.
Niin. Hyvää. Kanansydäntä.
Janokin pääsi yllättämään, mutta voi kurjuuksien kurjuus! Merivesi on niin kamalan pahanmakuista.
Kaislikossa suhisee. Tai rapisee. Tai lotisee. Tai no. Ääntä kuuluu kuitenkin.
”Mamma, älä jätä!”