Browsed by
Avainsana: pentuaika

Rauhoitu jo, riiviö!

Rauhoitu jo, riiviö!

Lueskelin blogistani Hupsun alkutaipaleen postauksia, ikään kuin hakien sieltä vahvistusta sille, että koiranpennut ovat ärsyttäviä, mutta että se vaihe menee ohi. Kyllähän minä muistankin olleeni turhautunut Hupsuun ja Hupsun kanssa tekemiseen aina aika-ajoin, mutta Karpon kohdalla tuntuu siltä, että blogini antaa kovin auvoisen kuvan pentuajasta.

Hupsun pentuaikana tuskailin teräviä naskaleita kiinni läskeissäni, sen muistan kuin eilisen päivän. Turhauduin siitä, että se piipitti ja oli nirso. Siltikään en muista, että Hupsun kanssa olisin ollut helisemässä pissalätäköistä lattialla tai rauhoittumisongelmista. Ehkä ne eivät ole olleet päälimmäisenä mielessäni, ehkä ne ovat olleet vähäisiä. Ihan oikeasti en muista.

Karpo ei piipitä. Karpo haukkuu kimakasti. Se vaatii ruokaa, se vaatii Hupsua leikkimään, se vaatii leluja, se vaatii Hupsun suusta herkkuja. Kimakalla komentohaukulla, joka vihloo korvia – kuin joku työntäisi tylsää poranterää ohimooni.

Karpo ei myöskään teroittele naskaleitaan minun nahkaani. Se roikkuu Hupsun karvoissa. Viikon päästä näyttelyssä esiintyvä Hupsuni alkaa näyttää harvakarvaiselta menninkäiseltä. Toisaalta kyllä ajattelen, että aivan se ja sama, kunhan hampaat eivät ole kiinni minussa. Hupsun karva kyllä kasvaa takaisin.

Samalla tavallaan kuitenkin toivon, että hampaita teroiteltaisiin minun nahkaani – ei ruokapöydän jalkaan, jalkalistoihin, laatikonvetimiin ja sohvan kankaaseen. Mieheni kysyy toistuvasti, miten tämän asunnon saa ikinä myytyä, kun koirat tuhoavat sen.

Karpo pissii lattioille jatkuvasti. Se juo mielestäni paljon, todella paljon. Harvemmassa ovat ne kerrat, joina pissa osuu edes paperille, nurmikosta puhumattakaan. Pissa on lähes aina lattialla. Lenkillä voidaan ihan hyvin olla tunti. Pissalle mennään vasta, kun päästään kotiovesta sisälle. Kämmenselkäni ovat alkaneet vaatia rasvausta jatkuvasta käsienpesusta johtuen.

Ja se rauhoittuminen! Minusta tuntuu siltä, että Karpo käy koko ajan kierroksilla. Rauhoittuminen on sille kirosana. Hupsu haluaisi vetäytyä päiväunille, mutta Karpo singahtelee sen selkään sohvalta. Haetutin varastosta metallihäkin. Karpo naukui häkissä eilen puoli tuntia ennen kuin ylipäätään hiljeni. Rauhallinen se ei ollut vielä siinäkään kohtaa.

Hupsun kanssa kiroilin pentuaikana kouluttamista (kiroan edelleen), sillä nirsolle lappalaiselleni ei kelvannut juuri mikään herkku. Ei varsinkaan kotioven ulkopuolisessa maailmassa. Karpolle kelpaisi, mutta koulutapa siinä koiranpentua, kun vanhempi koira häseltää ja rempoo omassa remmissään. Eikä se juuri auta, vaikka olisi mies taluttamassa vanhempaa koiraa. Karpon pitäisi saada kulkea Hupsun perskarvojen tuulahduksessa mukana.

Suunnitelmiahan minulla on. Olen suunnitellut, että alan ulkoilla Karpon kanssa ilman Hupsua. Olen suunnitellut, että rauhoittumista harjoitellaan päivittäin. Olen suunnitellut vähän sitä sun tätä. Ainoa suunnitelmani, jonka olen saanut vietyä toteuttamisasteelle, on ruoanlaittohetken komentohaukun sammuttaminen. Kun Karpo alkaa ääntelehtiä, minä keskeytän kaiken. Seison vain paikallani ja odotan hiljaisuutta. On hetkiä, joina tuntuu siltä, että yritykseni on alkanut tehota, ja on hetkiä, joina haluaisin vaipua epätoivoon.

Kenen idea olikaan hankkia toinen koira ja vieläpä koiranpentu?