Browsed by
Avainsana: pentuarki

Karponalyysi

Karponalyysi

Viikko vauva-arkea takana ja tuntuu siltä, että tämän äitipandan pitäisi saada parit kunnon yöunet näyttääkseen taas karhuemolta. Ilman niitä tummia lautasia silmien ympärillä nimittäin. Huomasin ne, kun säikähdin itseäni tänään auton taustapeilistä.

Koiranpennut ovat edelleen ihania, mutta yhä edelleen olen sitä mieltä, että pentuaika saisi kestää viikon. Toki on ollut omalla tavallaan helpompaa, kun Hupsu on viihdyttänyt uutta tulokasta – tahtomattaankin toisinaan – vaan onhan tässäkin omat haasteensa. Alkuhuuman jälkeen on esimerkiksi yleistynyt poikien keskinäinen nahistelu: Ai, otit tuon lelun, no juuri sen lelun minäkin haluan, ja tuo luusi on varmasti paremman makuinen kuin tämä minun samanlainen.

Voi olla, että aika kultaa muistot, mutta mielestäni Karpo on enemmän riiviö kuin mitä Hupsu saman ikäisenä oli. Hupsu toki käytti hampaitaan paljon meihin ihmisiin, koska kukaan ei ollut opettamassa koiratapoja, mutta en muista yhyttäneeni sitä ikinä esimerkiksi tuolinjalkojen järsimisestä.

No. Ainakin se on varmaa, että Karpo on Hupsua äänekkäämpi eläjä. Se ilmoittaa kimakalla räksyhaukullaan nälkänsä, kakkahätänsä ja tylsyytensä. Se räksyttää kukissa pyörivät herhiläiset ja leluja pöllivän Hupsun. Välillä tuntuu siltä, että se on äänessä kaiken hereilläoloaikansa. Onneksi se nukkuu vielä paljon.

Karpo on myös häkellyttävän ahne koira. Ainakin siltä tuntuu niukkaruokaisen Hupsun rinnalla. Parissa päivässä pikkukaveri oppi luoksetulokutsun ja herkkukaapin sijainnin. Vaikka metsässä vapaana juokseminen onkin Karpon mielestä hauskaa, on aina vähintään yhtä hauskaa tulla kutsusta luokseni hakemaan namipalkka. Ja oikeastaan sama pätee omalla pihallakin: Hupsun kanssa leikkiminen ja puskien repiminen on kivaa, mutta välillä täytyy käydä haukkaamassa maassa lojuvaa omenaa tai mansikanvarressa roikkuvaa herkkua.

Päättäväisyyttäkin Pikku-Karposta löytyy: siinä, missä Hupsu kipusi sohvalle ensimmäisen kerran kymmenviikkoisena, teki Karpo sen jo kahdeksanviikkoisena, lisäksi Hupsun pentuajoista lähtien kestänyt varovaisuus on moninkertainen varomattomuus Karpon kohdalla. Olen aina naureskellut holtittomasti koheltaville koirille, sillä yksikään niistä ei ole ollut omani, mutta tällä hetkellä pelkään pahinta ja toivon, että Karpon hurjapäisyys on vain ohimenevä vaihe. Ihan satavarma en ole, mutta saattaisi näyttää siltä, että vasemmasta yläkulmurista on pieni siru kärjestä jo lohjennut.

Lopuksi vielä vinkki toista koiraa harkitseville: vanha koira opettaa pentua hyvässä ja pahassa, mutta myös pentu voi opettaa vanhaa koiraa. Nimittäin pari aamua sitten löysin molemmat karvatuholaiseni aidatusta istutuspenkistä, jonne Hupsu ei ennen pennun tuloa ikinä mennyt.