Browsed by
Avainsana: pohdintaa

Luuseri ja sen koira – kliseistä kerrontaa

Luuseri ja sen koira – kliseistä kerrontaa

Jouduin puhaltamaan pelit ja tanssiaiset poikki ja heittämään hanskat niihin hukkunein hommin tiskiin. Aika ja voimavarat oli vedetty niin tiukille, ettei sitä tervepäinen kestä – ei sillä, että ylipäätään tervepäinen olisin. Aikani asioita pohdiskeltuani päätin, että lisäopiskelun mukamastarpeellisuus ei saa mennä ohi niistä minulle tärkeimmistä, oikeasti merkityksellisistä asioista; perheestä, Hupsusta ja palauttavista harrastuksista. Siispä päädyin lopulta (todella hurjanmonen opiskeluviikon jälkeen) ilmoittamaan ryhmänohjaajalleni, että keskeytän opintoni. Kyllähän se toki ja totta kai kirpaisi – luovuttaminen nimittäin – vaan kyllähän ne hartiat tavallaan huokaisi helpotuksesta. Tosin… kun sitä kerran saa, mitä tilaa, niin nyt poden kolikon kääntöpuolella itselleni hyvin tyypillistä riittämättömyyden tunnetta – luuserihousut jalassani.

No, hyvääkin tässä päätöksessäni ilman muuta on: saan esimerkiksi tulla töistä suoraan kotiin, eikä ole kiire mihinkään. Vaikka nukkuisin päikkärit työpäivän painajaisiksi, jää päivästä reippaasti aikaa seurustella niin perheen kuin koiran kanssa (osarin etuja). Kasaantuvien koulutehtävien stressikin katosi. Aivan kuin sitä ei koskaan olisi ollutkaan. Lisäksi tehty päätös kevensi oloa.

Tällä hetkellä epävakaat suunnitelmani ovatkin alkulukuvuoden paineista palautuminen ja työintoni säilyttäminen homeisista työnurkista huolimatta. Jahka olen levännyt mieleni uuteen eloon ja henkäykseen, palaan koiraharrastuspohdintojeni pariin. Ehkä me keksitään Hupsun kanssa jotakin kivaa yhteistä puuhastelua – joskin olen varsin vakuuttunut siitä, että meille olisi hyvä kerrata ihan vain perusjuttuja, niitä jokakoiran arkitaitoja.

Olen yllätyksekseni huomannut, että teini-iän saavuttanut Hupsu on kuitenkin kohtalaisen tottelevainen tapaus. Vaikka muut koirat saavatkin sen kierroksille ja vieraat ihmiset kiinnostavat hirvittävästi, on tottelevaisuus harvinaisen sujuvaa pienemmillä häiriöillä. Linnun perään Hupsu ei esimerkiksi jaksa pitkästi pinkoa, vaan lähtee mieluummin minun perääni huomattuaan minun jatkavan matkaani, ja omalta pihaltakin tullaan jo kohtalaisen hyvällä askelluksella kutsuttaessa sisälle. Ehkä me emme siis olekaan täysin toivoton kaksikko.

 

 

(Ja ei, en aio pyydellä anteeksi kauniita kliseitä, huippulaadukkaita kännykkäräpsyjä tai mitään muutakaan. Ihanaa viikkoa just Sulle!)

Ps. Varokaa metsässä liikkuessanne äkäisiä pistäviä perkeliöitä. Pistokset sattuu.

Hold your horses, dumbass!

Hold your horses, dumbass!

Bostoninterrierilläni Jeilillä todettiin patellapolvi koiran ollessa nuori. Polvessa ei ollut lumpiouraa ollenkaan, joten hoitona oli leikkaus ja lumpiouran kovertaminen. Jeilin jälkeen talouteemme tuli lunnikoira Ragnar, joka puolivuotiaana alkoi oireilla ripuloimalla. Puolisen vuotta mentiin kiikunkaakun, minkä jälkeen Ragnarin vointi romahti ja sillä todettiin lunnikoirasyndrooma, intestinaali lymfangiektasia, IL. Viisi kuukautta taudin kanssa taisteltiin, mutta lopulta Ragnarin voimat loppuivat.

Tähän taustaan suhteutettuna on kaiketi ihan normaalia, että Hupsun ontuminen on saanut minut herkille. Kaikenlaiset kauhuskenaariot pyörivät mielessäni ja pelkään koko ajan pahinta. Onhan se selvästi minun kohtaloni: rikkinäinen koira, suoraan vaan ej-rekisteriin.

Juteltuani ontumisesta, röntgenkuvista ja eläinlääkärin ajatuksista tukijoukkojeni kanssa totesin, että olen saattanut myös hivenen ylireagoida. Kasvattaja ei esimerkiksi ollut koskaan kuullut suomenlapinkoiralla esiintyneen olkanivelen kasvuhäiriötä, eikä muutkaan pentueen pennut oireile. Fysikaalista hoitoa ehdotettiin.

Eilen soitin Viikkiin yliopistolliseen eläinsairaalaan. Olisin kaivannut toista mielipidettä Hupsun röntkakuvista, mutta sairaalan ortopediaan erikoistuneet lääkärit a) hukkuvat töihin muutenkin ja b) ovat molemmat kesälomalla.

Juttelin ajanvaraushenkilön kanssa huolestani hyvän tovin ja oloni oli helpottunut puhelun jälkeen. Odotellaan ja katsotaan. Sehän voi olla vain normaalia kasvuajan nivellöysyyttä, joka korjaantuu itsestään. Ja jos ontuminen ei vaan lopu, voin sitten varata ajan eläinlääkärille.

Nyt siis opettelen himmaamaan. Annan Hupsun olla iloinen ja touhukas pentu, ja yritän edes hitusen luottaa siihen, että koirani kyllä kertoo, jos mahdottoman paljon sattuu.

Mysteeripiipitys

Mysteeripiipitys

Kun Hupsu oli muuttanut meille, pohdin täällä blogissakin sen heiveröistä piipitystä. Tuolloin ajattelin, että se johtuu väsymyksestä tai tylsyydestä, ja edelleen olen ainakin osittain samaa mieltä. Kyllähän pentu aamuisin herättää minut piipityksellään seuraa kaivatessaan ja ennen nukkumaan hakeutumista se saattaa piippailla ja pyöriä levottomasti pitkin huushollia.

En silti voi olla edelleen pohtimatta piippaukselle syitä, koska sitä esiintyy myös ulkoillessa. Joka päivä. Luulisi, että pennulla olisi mielekästä tekemistä kuono maata kyntäen, olimme sitten remmilenkillä tai vapaavaelluksella metsässä. Tänään jäin kuitenkin pohtimaan, voisiko ulkoilupiipityskin johtua tylsyydestä. 


Heittelin Hupsulle keppejä ja käpyjä kulkiessamme verkalleen metsäpolkuja, mutta niistä ei ollut iloa. Hupsu kävi ehkä puolet kerroista katsomassa, mitä heitin. Toinen puoli kerroista taas – no – Hupsu ei lähtenyt edes perään. Vain kerran se nappasi kepin suuhunsa ja kuljetti sitä mukanaan ehkä muutaman metrin.
Kokemuksesta tiedän, että koirakaverin läsnäollessa piippausta ei kuulu. Silloin Hupsu käyttää kaiken energiansa kaverin perässä juoksemiseen ja sen kanssa leikkimiseen. Ainakin se yrittää kutsua toista leikkiin kanssaan. Siksi ehkä ajauduin pohtimaan tylsistymistä, jota ei kuitenkaan tue Hupsun innottomuus lähteä leikkimään minun kanssani.


En oikein osaa taas suhtautua koirakaverini toimintaan. Paitsi että vinkuna on suorastaan ärsyttävää, tekee minun myös pahaa Hupsun puolesta. Jotainhan se on vailla, mutta en ymmärrä mitä. Epätoivoisimpina ajatuksenjuoksuni hetkinä jopa pelkään jonkin olevan fyysisesti vialla, vaikka muulloin siihen ei mikään viittaakaan.

Ei se ole niin vakavaa!

Ei se ole niin vakavaa!

Te lukijani, jotka olette kommenteillanne jaksaneet tsempata pentuajan hermoraunioitumisiani, olette piristäneet päiviäni aivan valtavasti. Ette uskokaan, kuinka hyvälle tuulelle jokainen positiivinen kommentti minut saa!

Minulla on taipumusta olla siviilielämässäni lyhytjännitteinen ja pessimistinen, enkä ihan aina muista, että kaikki ei ole niin haudanvakavaa, esimerkiksi juuri koirankouluttaminen. Ei siis liene ihmekään, että teidän kannustavat kommenttinne tekevät hyvää: siinä tulee samalla muistuteltua itselle niitä perspektiivejä.

Edellisen postaukseni jälkeen ilmoitinkin Hupsun ja minut Koirapalvelu Virikkeen Perhekoiran perustaidot -kurssille, joka alkaa toukokuun puolella. Kahdeksan viikon rupeama tuo toivottavasti jonkinlaista vahvistetta ja rutiinia meidän suhteeseen ja luo samalla pohjaa vahvemmalle vuorovaikutukselle.

Hieman minua toki jännittää perinteinen kompastuskiveni, saamattomuus, jota esiintyy useimmiten silloin, kun ovesta pitäisi lähteä sosiaalisiin tilanteisiin. Olen kuitenkin päättänyt, että kursseilu tulee olemaan Hupsulle ja minulle hyväksi, joten lähden hommaan luottavaisin mielin. Totta kai toivon myös, että serkkuni kehuma kouluttaja toimii lisämotivaationa, mutta yritän kuitenkin suhtautua kouluttautumiseeni ajatuksella, että lähden pitämään Hupsun kanssa hauskaa.

 

Ps. Kiitos kaikille teille ihanille, jotka annatte arvokasta aikaanne lukeaksenne ja kommentoidaksenne juttujani!

Koulutusinto hukassa

Koulutusinto hukassa

Väsytyttää, laiskotuttaa, möllötyttää… Olen jumiutunut kotiin. Mieli tekisi tulla ja mennä ja säheltää, mutta aivot ovat passivoituneet shutdown-moodiin. Sohva vetää puoleensa ja äänet vihlovat aivojen äänivastaanotinta. Hupsu-parka!

Tänään sain sen verran aikaiseksi, että pyörähdimme Hupsun kanssa metsässä melkein tunnin verran. Yritin kuvata vikkeläjalkaista otustani, joka pääasiassa sijoittui kamerani ja auringon väliin tai viipotti metsikön pahimmissa varjokohdissa. Asetusten vaihtaminen lennosta oli liian hidasta ja kuvasato sen mukaista. Okei joo. Muutama otos saattoi jopa onnistua.

Koulutusjutut lojuu levällään, koulutusinto on hukassa. Välillä vähän yritän jotakin ja samalla poden huonoa omatuntoa, koska tiedostan, että se on liian vähäistä. Toistoja, toistoja, toistoja. Toistan itseni sohvalle. Tiesittekös muuten, että Murhasta tuli totta pyörii taas toisintona telkkarissa? Minäpä tiedän.

Ilahduin tänään kuitenkin siitä, kuinka Hupsu otti minuun ulkona kontaktia, vaikka naapuri (itse asiassa kaksi eri naapuria) käveli suoraan meitä kohti. Pentu ei yhtään hötkynnyt tervehtimään naapureita, vaikka oli vapaana. Sen sijaan se kiltisti tapitti kaksijalkaisia vieressäni ja pyydettäessä katsahti minuun makupalan toivossa (ja kyllä se niitä saikin).

Tällä hetkellä olen yrittänyt (ainakin hieman) panostaa turkinhoidon harjoitteluun. Hurja tukka nimittäin on Hupsulle kasvanut, enkä yhtään usko, että se tuosta ainakaan vähenee. Hieno pörröpentuhan se on. Vielä kun päästäisiin siihen, että myös takajalat, pyllyn ja massun saisi harjata. Onneksi ne eivät ole ne herkimmin takkuuntuvat! Eipä.