Browsed by
Avainsana: pohdintaa

Hold your horses, dumbass!

Hold your horses, dumbass!

Bostoninterrierilläni Jeilillä todettiin patellapolvi koiran ollessa nuori. Polvessa ei ollut lumpiouraa ollenkaan, joten hoitona oli leikkaus ja lumpiouran kovertaminen. Jeilin jälkeen talouteemme tuli lunnikoira Ragnar, joka puolivuotiaana alkoi oireilla ripuloimalla. Puolisen vuotta mentiin kiikunkaakun, minkä jälkeen Ragnarin vointi romahti ja sillä todettiin lunnikoirasyndrooma, intestinaali lymfangiektasia, IL. Viisi kuukautta taudin kanssa taisteltiin, mutta lopulta Ragnarin voimat loppuivat.

Tähän taustaan suhteutettuna on kaiketi ihan normaalia, että Hupsun ontuminen on saanut minut herkille. Kaikenlaiset kauhuskenaariot pyörivät mielessäni ja pelkään koko ajan pahinta. Onhan se selvästi minun kohtaloni: rikkinäinen koira, suoraan vaan ej-rekisteriin.

Juteltuani ontumisesta, röntgenkuvista ja eläinlääkärin ajatuksista tukijoukkojeni kanssa totesin, että olen saattanut myös hivenen ylireagoida. Kasvattaja ei esimerkiksi ollut koskaan kuullut suomenlapinkoiralla esiintyneen olkanivelen kasvuhäiriötä, eikä muutkaan pentueen pennut oireile. Fysikaalista hoitoa ehdotettiin.

Eilen soitin Viikkiin yliopistolliseen eläinsairaalaan. Olisin kaivannut toista mielipidettä Hupsun röntkakuvista, mutta sairaalan ortopediaan erikoistuneet lääkärit a) hukkuvat töihin muutenkin ja b) ovat molemmat kesälomalla.

Juttelin ajanvaraushenkilön kanssa huolestani hyvän tovin ja oloni oli helpottunut puhelun jälkeen. Odotellaan ja katsotaan. Sehän voi olla vain normaalia kasvuajan nivellöysyyttä, joka korjaantuu itsestään. Ja jos ontuminen ei vaan lopu, voin sitten varata ajan eläinlääkärille.

Nyt siis opettelen himmaamaan. Annan Hupsun olla iloinen ja touhukas pentu, ja yritän edes hitusen luottaa siihen, että koirani kyllä kertoo, jos mahdottoman paljon sattuu.

Mysteeripiipitys

Mysteeripiipitys

Kun Hupsu oli muuttanut meille, pohdin täällä blogissakin sen heiveröistä piipitystä. Tuolloin ajattelin, että se johtuu väsymyksestä tai tylsyydestä, ja edelleen olen ainakin osittain samaa mieltä. Kyllähän pentu aamuisin herättää minut piipityksellään seuraa kaivatessaan ja ennen nukkumaan hakeutumista se saattaa piippailla ja pyöriä levottomasti pitkin huushollia.

En silti voi olla edelleen pohtimatta piippaukselle syitä, koska sitä esiintyy myös ulkoillessa. Joka päivä. Luulisi, että pennulla olisi mielekästä tekemistä kuono maata kyntäen, olimme sitten remmilenkillä tai vapaavaelluksella metsässä. Tänään jäin kuitenkin pohtimaan, voisiko ulkoilupiipityskin johtua tylsyydestä. 


Heittelin Hupsulle keppejä ja käpyjä kulkiessamme verkalleen metsäpolkuja, mutta niistä ei ollut iloa. Hupsu kävi ehkä puolet kerroista katsomassa, mitä heitin. Toinen puoli kerroista taas – no – Hupsu ei lähtenyt edes perään. Vain kerran se nappasi kepin suuhunsa ja kuljetti sitä mukanaan ehkä muutaman metrin.
Kokemuksesta tiedän, että koirakaverin läsnäollessa piippausta ei kuulu. Silloin Hupsu käyttää kaiken energiansa kaverin perässä juoksemiseen ja sen kanssa leikkimiseen. Ainakin se yrittää kutsua toista leikkiin kanssaan. Siksi ehkä ajauduin pohtimaan tylsistymistä, jota ei kuitenkaan tue Hupsun innottomuus lähteä leikkimään minun kanssani.


En oikein osaa taas suhtautua koirakaverini toimintaan. Paitsi että vinkuna on suorastaan ärsyttävää, tekee minun myös pahaa Hupsun puolesta. Jotainhan se on vailla, mutta en ymmärrä mitä. Epätoivoisimpina ajatuksenjuoksuni hetkinä jopa pelkään jonkin olevan fyysisesti vialla, vaikka muulloin siihen ei mikään viittaakaan.

Ei se ole niin vakavaa!

Ei se ole niin vakavaa!

Te lukijani, jotka olette kommenteillanne jaksaneet tsempata pentuajan hermoraunioitumisiani, olette piristäneet päiviäni aivan valtavasti. Ette uskokaan, kuinka hyvälle tuulelle jokainen positiivinen kommentti minut saa!

Minulla on taipumusta olla siviilielämässäni lyhytjännitteinen ja pessimistinen, enkä ihan aina muista, että kaikki ei ole niin haudanvakavaa, esimerkiksi juuri koirankouluttaminen. Ei siis liene ihmekään, että teidän kannustavat kommenttinne tekevät hyvää: siinä tulee samalla muistuteltua itselle niitä perspektiivejä.

Edellisen postaukseni jälkeen ilmoitinkin Hupsun ja minut Koirapalvelu Virikkeen Perhekoiran perustaidot -kurssille, joka alkaa toukokuun puolella. Kahdeksan viikon rupeama tuo toivottavasti jonkinlaista vahvistetta ja rutiinia meidän suhteeseen ja luo samalla pohjaa vahvemmalle vuorovaikutukselle.

Hieman minua toki jännittää perinteinen kompastuskiveni, saamattomuus, jota esiintyy useimmiten silloin, kun ovesta pitäisi lähteä sosiaalisiin tilanteisiin. Olen kuitenkin päättänyt, että kursseilu tulee olemaan Hupsulle ja minulle hyväksi, joten lähden hommaan luottavaisin mielin. Totta kai toivon myös, että serkkuni kehuma kouluttaja toimii lisämotivaationa, mutta yritän kuitenkin suhtautua kouluttautumiseeni ajatuksella, että lähden pitämään Hupsun kanssa hauskaa.

 

Ps. Kiitos kaikille teille ihanille, jotka annatte arvokasta aikaanne lukeaksenne ja kommentoidaksenne juttujani!

Koulutusinto hukassa

Koulutusinto hukassa

Väsytyttää, laiskotuttaa, möllötyttää… Olen jumiutunut kotiin. Mieli tekisi tulla ja mennä ja säheltää, mutta aivot ovat passivoituneet shutdown-moodiin. Sohva vetää puoleensa ja äänet vihlovat aivojen äänivastaanotinta. Hupsu-parka!

Tänään sain sen verran aikaiseksi, että pyörähdimme Hupsun kanssa metsässä melkein tunnin verran. Yritin kuvata vikkeläjalkaista otustani, joka pääasiassa sijoittui kamerani ja auringon väliin tai viipotti metsikön pahimmissa varjokohdissa. Asetusten vaihtaminen lennosta oli liian hidasta ja kuvasato sen mukaista. Okei joo. Muutama otos saattoi jopa onnistua.

Koulutusjutut lojuu levällään, koulutusinto on hukassa. Välillä vähän yritän jotakin ja samalla poden huonoa omatuntoa, koska tiedostan, että se on liian vähäistä. Toistoja, toistoja, toistoja. Toistan itseni sohvalle. Tiesittekös muuten, että Murhasta tuli totta pyörii taas toisintona telkkarissa? Minäpä tiedän.

Ilahduin tänään kuitenkin siitä, kuinka Hupsu otti minuun ulkona kontaktia, vaikka naapuri (itse asiassa kaksi eri naapuria) käveli suoraan meitä kohti. Pentu ei yhtään hötkynnyt tervehtimään naapureita, vaikka oli vapaana. Sen sijaan se kiltisti tapitti kaksijalkaisia vieressäni ja pyydettäessä katsahti minuun makupalan toivossa (ja kyllä se niitä saikin).

Tällä hetkellä olen yrittänyt (ainakin hieman) panostaa turkinhoidon harjoitteluun. Hurja tukka nimittäin on Hupsulle kasvanut, enkä yhtään usko, että se tuosta ainakaan vähenee. Hieno pörröpentuhan se on. Vielä kun päästäisiin siihen, että myös takajalat, pyllyn ja massun saisi harjata. Onneksi ne eivät ole ne herkimmin takkuuntuvat! Eipä.

Pentukuulumisia

Pentukuulumisia

Olen ollut viimepäivinä jonkin taudinaiheuttajan kourissa. Lentsu ei ole päässyt iskemään täysin puolustustani nurin, mutta astmani on oireillut hengitysvaikeuksina ja kovana yskänä. Koska keuhkoni ovat olleet koetuksella, olen pyrkinyt pitämään matalaa profiilia lepoasennossa – sängyn päälle olen järjestänyt tilaa sekä läppärilleni että pennunodotuksen kylvämille koirankoulutuspohdinnoilleni.

Suunnitelmani lunnikoiranpennun hankkimisesta menivät omia polkujaan, eikä suinkaan sinne, minne niiden olisin toivonut menevän. Pentue, josta meille oli tarkoitus pentu tulla, kutistui kolmesta elävänä syntyneestä pennusta kahteen ja lopulta pohdintaan siitä, uskallanko ottaa vammaisen pennun. Päätös ei lopulta ollut vaikea: koska jouduin pitkään seuraamaan Ragnarin kärsimystä vierestä, en tuntenut vetoa riskinottoon. Vaikka kyseessä olikin täysin erilainen vaiva, pelko oman lemmikin kärsimyksestä oli liian suuri. Kyselin lunnikoiranpentua muiltakin kasvattajilta, mutta mistään ei tuntunut löytyvän sitä omaa karvakaveria.

Siispä siirryin pohtimaan muita rotuvaihtoehtoja, joita mielessäni oli muutama. Lopulta kuitenkin päädyin suomenlapinkoiraan, jonka myös mieheni hyväksyi siitä huolimatta, että kyseessä ei ollut pikkukoira. Pentueellinen kasvattaja löytyi helposti ja pitkähkön puhelinkeskustelun ja miehen kanssa neuvottelun jälkeen päädyin varaamaan meille pörröisen lapparipojan.

Näin ollen koirankoulutuspohdintani ovat olleet todella ajankohtaisia. Lapinkoira kun on tyypiltään aivan erilainen kuin pieni lunnikoira ja sen koulutettavuus on parempi. Siispä olen alkanut odottaa todella suurella innolla oman pennun kouluttamista, eikä varmaan liene mikään ihme, että olen päätynyt etsimään vinkkejä vahvistamaan elämää pennun kanssa.

Seikkailuni google-haun kautta löysi tiensä koirakouluttaja Zak Georgen YouTube-kanavalle ja olenkin ahminut positiivisen ja energisen miehen koulutusvideoita oikein olan takaa. Vaikka en kaikesta olekaan samaa mieltä Zak Georgen kanssa, olen kuitenkin poiminut hänen videoistaan ja neuvoistaan monia vinkkejä – sellaisiakin, joita en välttämättä olisi muutoin tullut ajatelleeksi. Tuin koirakouluttajan työtä myös tilaamalla itselleni hänen kirjansa Zak George’s Dog Training Revolution, jota vielä odottelen saapuvaksi.

Tunnen suunnatonta vetoa positiiviseen koirankouluttamiseen. Ensimmäisen koirani, vehnäterrieri Tomin kanssa sain nähdä ripauksen vääränlaisista koirankoulutusmetodeista käydessämme Pertti Vilanderilla etsimässä ratkaisua arkipäivänongelmiimme. Vilanderin käyttämät metodit eivät todellakaan olleet sitä, mitä omalle koiralleni haluan tarjota. Lunnikoirani kohdalla sen sijaan turhauduin itse koiran kouluttamiseen, kun Ragnarilla oli korvat vain koristeena: minä kiinnostin vain silloin, kun mitään Ragnarin mielestä parempaa ei horisontissa näkynyt. Olisi ollut samantekevää, vaikka olisin ripaskaa alkanut tanssia tai kärrynpyöriä heitellä. Vertaistueksi minulle kerrottiin, että sellaisiahan ne lunnikoirat ovatkin: eivät yhtään miellyttämishaluisia.

Olen seurannut useamman vuoden kadehtien vierestä, kuinka serkkuni kouluttaa omia koiriaan, erityisesti viisivuotias belgianpaimenkoira Kiira toimii kuin unelma. Myös hollanninpaimenkoira Muusalla on upeat pohjat olemassa, vaikka vielä sillä riittää riiviövaihdetta uhmata tottelevaisuutta innostuksissaan, vaan se sallittakoot sille. Ikää Muusalla on nimittäin tänään vasta tasan vuosi. Haavenani onkin kouluttaa omasta koirastani vähintään yhtä hienosti käyttäytyvä ja tottelevainen kuin serkkuni koirat ovat. Ehkäpä saan serkultani lisävinkkejä, kun kuitenkin (ja toivon mukaan) yhdessä tulemme ulkoilemaan jatkossakin.

Tänään uskaltauduin jo hieman pistämään nenääni ulkoilmaan. Heräsin aamulla ilman hengenahdistusta, joten en kokenut tarvetta perua ulkoilutreffejä serkkuni kanssa. Kävimme pyörimässä ympyrää lentokentän kupeessa ja napsimme samalla kuvia hänen koiristaan. Erilainen (pienikin) puuhastelu auttaa kestämään pennunodotuksen aiheuttamaa tuskaa.