Browsed by
Avainsana: pohdintaa

Ihastuttava, vihastuttava kevät

Ihastuttava, vihastuttava kevät

Syyshortensia on Hupsun mielestä pissapuu.

Kukkapenkissäni nousee viime syksynä istuttamiani sipuliperennoja ja norjanangervot puskevat pieniä silmuja varteensa. Istutin syyshortensian pihalleni – silkasta keväisestä riemusta. Istutuskuoppaa kaivaessani Hupsu pomppi ja haukahteli vieressäni. Sekin halusi osallistua.

Aurinko on alkanut lämmittää siinä määrin, ettei joka kerran ovesta lähtiessä ole tarpeen kiskoa takkia päälle. On päiviä, joina hupparikin tuntuu liian paksulta ulkoiluun. Lintujen sirkutus alkaa hyvissä ajoin aamulla ja jatkuu läpi päivän.

Hupsu tuntuu viihtyvän hajujen maailmassa hyvin. Ulkoilut ovat ajallisesti pitkiä kuljettuihin kilometreihin nähden, mutta pitäähän sitä teinipojan saada tutkia. Kuono ei juuri irtoa maasta – ei edes pyöräilijöiden sujahtaessa vauhdikkaasti ohi.

Ulkoilu on alkanut maistua allekirjoittaneellekin. Siitäkin huolimatta, että astmaattiset keuhkoni vihlovat ilmassa leijaavasta pölystä. Toisinaan silmiäkin saa siristellä, ettei herkät näköelimet ärsyynny silmäluomien alle kertyvistä hiukkasista. Eihän se renkaiden aiheuttama pöllähdys ylinopeutta ohiajavaa autoilijaa suuremmin häiritse. Jalankulkijaa sitäkin enemmän.

Märkä piennar ja kuiva asfaltti aiheuttavat toisenkin laisen päänsäryn: karvaisissa koirantassuissa sisätiloihin kulkeutuu hiekkaa ennätysmäärät. Hiekkaa on ihan kaikkialla – aina eteisestä sänkyyn. Savea, multaa, risuja ja lehtiä. Niitäkin kulkeutuu vähemmän hienohelmaisen koiran matkassa sohvalle asti. Kunpa edes turkkiin tarrautuneet punkit jäisivät ulkoilmaan!

Kevään ensimmäinen punkki Hupsun niskassa ehti päästä turhan isoksi.
Kevään toinen ja kolmas punkki. Aivoräjähdys. Punkki punkissa.
”Etsi kuvasta punkki.”

Ahkerana sosiaalisen median kuluttajana en ole välttynyt koirankakkakeskusteluiltakaan. Jokakeväinen riesa. Kuinka vaikeaa se onkaan kerätä ne kakat hoidetuilta alueilta ja kuinka vaikeaa se onkaan olla pahoittamatta mieltään kakasta nurmikolla!

Vaikka itse kakkapussit taskussa kuljenkin (usein ilman koiraakin), on ehkä ikävin keväinen näköhavainto sulavan lumen alta paljastuvat muoviroskat. Niitä on ihan kaikkialla – kaikkialla kauniissa luonnossamme. Ehkäpä koirankakkakeskustelujen sijaan olisikin syytä keskustella roskaamisesta. Koirankakka kengänpohjassa ei naurata minuakaan, mutta ongelmallisempiakin asioita on.

Nevertheless…

Ihanaa, kun on kevät!

Mukamas kiirettä

Mukamas kiirettä

Kävin viime sunnuntaina Koiran elekieli -luennolla. En oppinut ihan hirveästi uutta, mutta kouluttaja sai minut taas huokaisemaan helpotuksen suuntaan. Ehkä minä en olekaan niin uuvatti koiranomistaja kuin itselleni toitotan.

Innostuin luennon jälkeen kaivelemaan kouluttajan suositteleman kirjan e-kirjastosta itselleni lainaan. Mieleni tekisi ahmaista kirja loppuun – vaikka ihan tältä samalta istumalta. En kuitenkaan ole löytänyt aikaa sille, sillä olen liian pitkään lykännyt Kasvattajan peruskurssin aineistoon tutustumista. Kurssi on viikonloppuna ja materiaali pitäisi lukea ennen sitä.

Jossakin mieleni perukoilla homotsygootit, alleelit, DNA:t ja Kennelliiton sääntöviidakot sotkevat hermoimpulssieni kulkuratoja. Informaatioähky on ilmeinen. Toisinaan luen tajuamatta, mitä minä oikein edes luen – vai luinko sittenkään.

Hupsu-parka joutuu tällä hetkellä tyytymään läsnäolemattomaan lähi-ihmiseensä. Onneksi perheessämme on muitakin viihdyttäjiä. Silti minulla on huono omatunto. Pitäisi olla niin paljon parempi, niin paljon aktiivisempi, niin paljon ehtivämpi!

En voi olla ihmettelemättä sitä, miten onnistunkin aina iskemään vuoden ainoat äksönit samaan rakoon.

Eläinlääkärissä

Eläinlääkärissä

Uskomatonta, miten hyvin suunniteltu aikataulutus ei koskaan olekaan yhtä onnistunut toteutusvaiheessa. Pari hassua mutkaa matkaan ja kaikki menee takuuvarmasti sen jälkeen kiirevauhdissa. Olin siis varannut Hupsulle tälle päivälle rokotusajan, johon minun piti ehtiä vallan mainiosti: töistä kotiin puolisen tuntia ja sen jälkeen melkein tunti aikaa ehtiä eläinlääkäriin, jonne ajaa kahdeksan minuuttia.

Kiireiseksi muuttuneesta aikataulustani huolimatta lähdimme vielä ihan hyvissä ajoin kotoa liikenteeseen – vaan kun puolivälissä matkaa muistin, että piti se Hupsun passikin ottaa matkaan. Uukkari lennosta. Melkein olisi voinut kuvitella, että teen sellaisia useinkin. Sen verran luontevasti se onnistui.

Onneksi passi oli siellä, missä pitikin! Paperiläpyskä povariin ja kohti eläinlääkäriä. Perillä olimme juuri tasan, emmekä melkein, silloin, kun pitikin. Ei siinä ollut aikaa jallitella Hupsua vaa’alle, vaan paino tarkastettiin lentämällä. Kerrankin kun olisi ollut eläinlääkäri aikataulussaan.

Vastaanottotiskin takana ihmeteltiin passia. Kummallisia päivämääriä. Siis yksivuotisrokotukseenko me olimme tulossa? No kyllä! Kulmia kurtistettuani se sitten välähti: Miksi ihmeessä minä säilytän Ragnarin passia siellä, missä Hupsunkin passin pitäisi olla? Eihän se nyt maailmaa kaatanut, saanhan minä haettua leiman myöhemminkin, vaan kun tunsin itseni typeräksi.

Eläinlääkärin huoneeseen Hupsu käveli muina miehinä. Muistista oli pyyhkiytynyt viime syksyn korvanputsauskauheudet. Hyvä niin. Käsikopelotutkimus pöydällä ei hätkäyttänyt. Niin paljon oli kaikkia ihania hajuja! Vaan se rokotus! Se piti huolen siitä, että ensi kerralla eläinlääkärin huoneeseen ei enää mennä rentona. Pienen koiran korvien välissä jylläsi pakokauhu lääkeaineen kirvellessä ihon alla.

Pääasia kuitenkin, että kaikki vaikutti olevan pienellä karvaeläimelläni mallillaan. Mitään pahaa sanottavaa ei eläinlääkärillä ollut. Turkin runsaus häntä tuntui hieman huvittavan. Onhan se Hupsu vähän sellainen… sähköpallo. Ainakin näin pakkasilla.

 

Buy a dog they said. It’ll be fun they said.

Buy a dog they said. It’ll be fun they said.

Innostuin eilen iltapäivällä siitä semmoisesta koirankoulutuksesta. Katselin nimittäin aikani kuluksi uusimpia Zak Georgen videoita YouTubesta. Niin! Ja katsoinhan minä myös niitä The Super Collies -videoitakin – niitä, joissa koirat suorastaan rakastavat työskentelyä omistajansa kanssa.

Pilkoin juustoa pieniksi paloiksi, napsautin namitaskun farkkujen vyölenkuraan ja toiselle puolen kiinnitin naksuttimen. Kaikkihan tietää, että siltä koirankouluttaja näyttää! Kaikki tietää! Kaikki! Paitsi Hupsu. Muutaman kerran sain sen ohjattua namikädellä vasemmalle puolelleni istumaan. Sitten se vain istahti keskelle olohuoneen mattoa ja käänteli päätään, kuunteli ääniä ulkoa. Hupsu ei suonut minulle edes vilkaisua. Katsekontaktista puhumattakaan.

Tyhmä koira! Tyhmä! Tyhmä! Tyhmä! Luovutin lähes samantien. Turhapa sitä on kouluttaa enää siinä vaiheessa, kun oma ”moti” muuttuu turhautuneisuudeksi. Seuraavaksi hankin jonkun… hitto! Vaikka LABBIKSEN!

Kyllähän se minun tunnekuohuni siitä laantui Pleikkarilla pelatessa. Hupsukin ryömi sohvan taakse nukkumaan.

Vaikka kuinka olen yrittänyt itselleni tapahtunutta analysoida ja perustella, pyörittää ympäri ja kääntää päälaelleen, en silti ole löytänyt motivaatiota uudelleen. Kiukkupäätökseni silti päätin pitää: en anna Hupsulle enää mitään ilmaiseksi! En mitään. Tai no… ehkä ruoan. Sen eteen se ei suostuisikaan temppuilemaan – ei ainakaan ennen sudennälkää ja välitöntä hengenlähtöuhkaa. Niin, että ei kyllä muuten meillä toimisi naput palkkanameina!

Siis ketä varten toi viltti olikaan sohvalle hankittu?

Tänään sen sijaan harrastin shoppailua. Tunneshoppailuakin. Ensimmäisenä kävin Pentikiltä hakemassa tuparilahjan serkulleni, mutta sitten alkoikin se vaikea osuus. Eksyin nimittäin elämäni ensimmäistä kertaa Hööksiin. Olin jo aiemmin netistä katsellut riimunaruja ja päättänyt hankkia sellaisen Hupsulle remmiksi. 3,5-metriselle liealle tuli hintaa hurjat melkein 7 euroa.

Sitten pyörin ja kahlasin ensin Hööksin koiratarvikekulmassa – turhaan. Yhtälailla ei-oota oli seinän takana Murren murkinassa. Kuinka vaikeaa onkaan löytää edullinen, leveä normipanta! Hyllyt kyllä senkin edestä notkuivat kapeita pantoja, puolikuristavia pantoja ja sikakalliita pantoja.

Lopuksi päätin suunnata vielä Petelle – Tammistossa kun anyway autollani pyörin ja polttoainetta tuhlasin. Sieltä sitten tarttuikin lopulta Rukan normipanta mukaan. Tosin se muutaman hassun euron säästö, jonka pantaostoksissani olin tehnyt, hukkui sitten koirannameihin ja alelaarista löydettyyn vinkuleluun.

5 syytä riemuita koiranomistajuudesta

5 syytä riemuita koiranomistajuudesta

1. Pentuikä. Pennut purevat sormia, pissaavat lattioille ja ovat ymmärtämättömyyttään tyhmiä. Hieman kuin parivuotias ihmislapsi, joka uskoo olevansa kuolematon kiivetessään takaperin jäistä liukumäkeä väärältä puolen. Koiranpennut ovat yhtä aikaa norsuja posliinikaupassa ja ensimmäisen viikkorahansa saaneita pikkulapsia karkkiostoksilla – innostuneita, ylivilkkaita, raajojaan hallitsemattomia elämänalkuja vailla minkäänlaista järjenjuoksua. Joka paikassa pitäisi olla yhtä aikaa tutustumassa maailman ihmeellisyyksiin ilman minkäänlaista itsesuojeluvaistoa – ja mitä enemmän kiellät, sitä enemmän se kielletty kiehtoo.

2. Mörköikä. ”Hui kamala! MIKÄSEOLI?!” Idiootti. Se on tikittävä seinäkello. Se on ollut siinä viimeisen ikuisuuden. Ennen uteliaisuutta herättäneet asiat muuttuvat möröiksi. Imuri, pyykkilauta, maata pitkin juokseva lehdenraato, muovipussi – vaikka ne olisi nähnyt sata ja taas sata kertaa ennenkin, niitä kuuluu yhtäkkiä alkaa pälyillä epäilevästi. Mörköikä osuu pääsääntöisesti yksiin teini-iän kanssa: hormonihirviön päässä hyrrää ja surisee ja orastamaan ruvennut järjenjuoksu ottaakin takapakkia ja sumentuu olemattomiin. Jumaluuskompleksi saa teiniaivoissa uudet mittasuhteet – kunnes lenkillä törmätään siihen puunoksalle ripustettuun sormikkaaseen. ”Hui kamala! SESYÖMUT!”

3. Hajumaailma. Koiranhankinnan jälkeen kodin hajumaailma muuttuu täysin toiseksi. Erityisesti pentuaikana lattioiden moppauksen määrä lisääntyy, mutta raikkaan mäntysuovan tuoksun sijaan sisätiloissa haisee jatkuvasti pissa. Jos oletkin juuri siivonnut hajut pois lattialta, voit saman tien huomata koirasi kantavan hajua mukanaan karvoissaan ja käpälissään. Ihanan pennuntuoksuisen koiranpennun nuuhkutteluhetketkin muuttuvat kuin taikasauvasta ammoniakin hajuun hajureseptoreissa. Eikä se haju siitä parane, vaikka pentu sisäsiistiksi oppiikin: ulkona on jos jonkinmoista likaojaa, linnunraatoa ja peurankakkaa tutkittavaksi. Sitä paitsi koiranruoatkin haisevat ihmisnenään pahalta ja auta armias! jos koiralla menee vatsa kuralle – ripulinhaju seuraa sinua kaikkialle.

4. Lisätyö. Jos ennen nautiskelit rauhallisista aamuista höyryävän kahvikupposen edessä, saat unohtaa ne sen sileän tien. Useimpina aamuina aamurutiineihin tarvitsee lisätä vain koiranulkoilutus, ruoan tarjoaminen ja vesikupin huoltotoimenpiteet (useimmiten pelkkä vedenvaihto riittää). Jos ulkona on rapakeli, saat kaupan päällisiksi tassupyykkiä (hieman epäsiistimpien koirien kanssa kylpyhetki saattaa olla kokonaisvaltaisempi). Sitten on niitä aamuja, joina heräät ripulipörinään tai syvältä kumpuavaan oksennusrefleksiin. Niinä aamuina saa aamun aloittaa jo ennen kahvikupillista – ellet sitten halua pahanhajuisten, värjäävien eritteiden jättävän ikuisia tahroja Ikeasta ostamallesi valkealle design-sohvallesi.

5. Miinusmerkkinen tilinsaldo. Kaikki tietävät, ettei koiran ostaminen ole halpaa puuhaa – varsinkaan silloin, kun hankkii rotukoiran. Ostohinta on kuitenkin vain pieni osa koiranhankintaa seuraavista kuluista. Halvimmalla pääsee, kun jättää koiran rokottamatta, madottamatta, terveystarkastuksissa käyttämättä ja jättää vakuutukset ostamatta, eikä ikinä vie koiraansa eläinlääkärille sairasteluiden takia. Siltikin jää vielä ne ruokakustannukset. Markettiruoka on halvinta. No eihän se sitten niin paljoa maksakaan. Muista pitää koirasi eristyksissä pehmeässä, pyöreässä huoneessa, jotta se ei ikinä, milloinkaan vahingossakaan altistu bakteereille, viruksille tai tapaturmille.