Browsed by
Avainsana: rauhoittuminen

Rauhoitu jo, riiviö!

Rauhoitu jo, riiviö!

Lueskelin blogistani Hupsun alkutaipaleen postauksia, ikään kuin hakien sieltä vahvistusta sille, että koiranpennut ovat ärsyttäviä, mutta että se vaihe menee ohi. Kyllähän minä muistankin olleeni turhautunut Hupsuun ja Hupsun kanssa tekemiseen aina aika-ajoin, mutta Karpon kohdalla tuntuu siltä, että blogini antaa kovin auvoisen kuvan pentuajasta.

Hupsun pentuaikana tuskailin teräviä naskaleita kiinni läskeissäni, sen muistan kuin eilisen päivän. Turhauduin siitä, että se piipitti ja oli nirso. Siltikään en muista, että Hupsun kanssa olisin ollut helisemässä pissalätäköistä lattialla tai rauhoittumisongelmista. Ehkä ne eivät ole olleet päälimmäisenä mielessäni, ehkä ne ovat olleet vähäisiä. Ihan oikeasti en muista.

Karpo ei piipitä. Karpo haukkuu kimakasti. Se vaatii ruokaa, se vaatii Hupsua leikkimään, se vaatii leluja, se vaatii Hupsun suusta herkkuja. Kimakalla komentohaukulla, joka vihloo korvia – kuin joku työntäisi tylsää poranterää ohimooni.

Karpo ei myöskään teroittele naskaleitaan minun nahkaani. Se roikkuu Hupsun karvoissa. Viikon päästä näyttelyssä esiintyvä Hupsuni alkaa näyttää harvakarvaiselta menninkäiseltä. Toisaalta kyllä ajattelen, että aivan se ja sama, kunhan hampaat eivät ole kiinni minussa. Hupsun karva kyllä kasvaa takaisin.

Samalla tavallaan kuitenkin toivon, että hampaita teroiteltaisiin minun nahkaani – ei ruokapöydän jalkaan, jalkalistoihin, laatikonvetimiin ja sohvan kankaaseen. Mieheni kysyy toistuvasti, miten tämän asunnon saa ikinä myytyä, kun koirat tuhoavat sen.

Karpo pissii lattioille jatkuvasti. Se juo mielestäni paljon, todella paljon. Harvemmassa ovat ne kerrat, joina pissa osuu edes paperille, nurmikosta puhumattakaan. Pissa on lähes aina lattialla. Lenkillä voidaan ihan hyvin olla tunti. Pissalle mennään vasta, kun päästään kotiovesta sisälle. Kämmenselkäni ovat alkaneet vaatia rasvausta jatkuvasta käsienpesusta johtuen.

Ja se rauhoittuminen! Minusta tuntuu siltä, että Karpo käy koko ajan kierroksilla. Rauhoittuminen on sille kirosana. Hupsu haluaisi vetäytyä päiväunille, mutta Karpo singahtelee sen selkään sohvalta. Haetutin varastosta metallihäkin. Karpo naukui häkissä eilen puoli tuntia ennen kuin ylipäätään hiljeni. Rauhallinen se ei ollut vielä siinäkään kohtaa.

Hupsun kanssa kiroilin pentuaikana kouluttamista (kiroan edelleen), sillä nirsolle lappalaiselleni ei kelvannut juuri mikään herkku. Ei varsinkaan kotioven ulkopuolisessa maailmassa. Karpolle kelpaisi, mutta koulutapa siinä koiranpentua, kun vanhempi koira häseltää ja rempoo omassa remmissään. Eikä se juuri auta, vaikka olisi mies taluttamassa vanhempaa koiraa. Karpon pitäisi saada kulkea Hupsun perskarvojen tuulahduksessa mukana.

Suunnitelmiahan minulla on. Olen suunnitellut, että alan ulkoilla Karpon kanssa ilman Hupsua. Olen suunnitellut, että rauhoittumista harjoitellaan päivittäin. Olen suunnitellut vähän sitä sun tätä. Ainoa suunnitelmani, jonka olen saanut vietyä toteuttamisasteelle, on ruoanlaittohetken komentohaukun sammuttaminen. Kun Karpo alkaa ääntelehtiä, minä keskeytän kaiken. Seison vain paikallani ja odotan hiljaisuutta. On hetkiä, joina tuntuu siltä, että yritykseni on alkanut tehota, ja on hetkiä, joina haluaisin vaipua epätoivoon.

Kenen idea olikaan hankkia toinen koira ja vieläpä koiranpentu?

Luotan koiraani, luotan itseeni

Luotan koiraani, luotan itseeni

Oloni valahti loppuviikosta luovuttajamoodiin. Ajattelin, että ihan sama, fuck this shit. Hupsun toistuvasti tarjoama väärään paikkaan asettuminen sai motivaationi katoamaan sillä seurauksella, että eilen aamulla oloni olikin jo ihan pohjamudissa. Koin sisäistä kiukutusta tiedossa olevasta luennosta ja pähkäilin itsekseni, että mitä hittoa minä sielläkin teen.

Maksettu mikä maksettu. Pakkohan se oli rämpiä paikalle, vaikka vielä paikan päällä luennon alkua odotellessani tunsin valtavaa pakokauhua. Ihmisiä tipahteli paikalle toinen toisensa perään. Kaikki täysin vieraita. Yksityisluento olisi ollut sosiaaliselle ameballeni paljon mielekkäämpi vaihtoehto.

Luennon alettua alkoi kuitenkin olotilani kohentua. Lähes sammunut sisäinen hiillokseni roihahti liekkeihin ja kotiin palasin intoa puhkuen. Ilta meni suurimmaksi osin kokonaan ohitseni, kun kirjoittelin luennon dioja kertauksena puhtaaksi. Saatuani homman valmiiksi istahdin lattialle Hupsun, patjan, namipussin ja naksuttimen kera.

Alkuun Hupsu tarjosi taas asettumista lattialle, joten päätin ikään kuin lähteä nollasta. Nakkasin patjalle kourallisen nameja ja naksuttelin Hupsun nauttiessa herkkujaan. Vapautin Hupsun namilla ja jäin odottelemaan sen tarjoamaa toimintaa: siihen se tuli eteeni ja asettui lattialle makaamaan. Ei se mitään. Sitkeä pitää olla ja kärsivällinen.

Uusi vapautus. Paluu lattialle. Hitto.

Sitten tuli oivallus. Nakkasin vapautusnamin lattialle siten, että patja jäi Hupsun ja minun väliin. Välittömästi Hupsun tassujen osuessa patjalle merkkasin ja palkkasin. Uudestaan. Patjalla oli neljä tassua. Uudestaan. Uudestaan. Uudestaan.

Sitten se tapahtui: ihme! En naksauttanutkaan tassuista patjalla. Hetken Hupsu mietti ja tarjosi sitten makuuta alustalleen. Mahtava pentu! Muutaman kerran vapautin ja palkkasin.

Kun homma näytti sujuvan, päätin siirtää patjan hieman kauemmas minusta. Vapautusnamin syötyään Hupsu palasi suoraan luokseni ja mätkähti makuulleen lattialle. Sisäinen kirousryöppy pyöritti mielenlaatuani pyörremyrskyn tavoin, mutta ulkoisesti pysyin tyynenä. Hupsu vaihtoi hieman asentoa ja tapitti silmiini. Tapitin takaisin. Yhtäkkiä penikka pomppasi jaloilleen ja heittäytyi sivummalla olevan patjan päälle maate. Nimenomaa heittäytyi. Syöksyi ihan.

Tajusin sentään naksauttaa. Jackpot! Annoin namin toisensa perään ja kehuin ja lepertelin. Olin sanoinkuvaamattoman iloinen pentuni hoksottimista. Vapautusnami. Paluu patjalle. Vapautusnami. Paluu patjalle. Naksutin naksahteli ja palkkausnamit viuhui ilman halki. Hupsun elkeet ja vauhti kertoivat, että nyt on kivaa. Siirsin patjaa vielä uudemman kerran – selvästi itsestäni sivuun – ja vapautusnamin jälkeen Hupsu syöksähti sen päälle ja asettui makuulle kuin vanha tekijä konsanaan. Siihen oli hyvä lopettaa. Minä olin riemuissani. Hupsu oli riemuissaan.

Tänään kokeilin patjaa heti herättyäni uudelleen. Tilanne oli erilainen, koska olimme toisessa huoneessa ja istuin sängyllä. Hetken Hupsu ihmetteli minua, naksutinta ja namipussia, kunnes keksi, että patjahan lojuu siinä aivan vieressä. Hetken verran me tyytyväisenä harjoittelimme – Hupsu oli tyytyväinen nameistaan ja minä olin tyytyväinen ihanasta, taitavasta pienenpienestä Hupsustani.