Browsed by
Avainsana: suomenlapinkoira

Karponalyysi

Karponalyysi

Viikko vauva-arkea takana ja tuntuu siltä, että tämän äitipandan pitäisi saada parit kunnon yöunet näyttääkseen taas karhuemolta. Ilman niitä tummia lautasia silmien ympärillä nimittäin. Huomasin ne, kun säikähdin itseäni tänään auton taustapeilistä.

Koiranpennut ovat edelleen ihania, mutta yhä edelleen olen sitä mieltä, että pentuaika saisi kestää viikon. Toki on ollut omalla tavallaan helpompaa, kun Hupsu on viihdyttänyt uutta tulokasta – tahtomattaankin toisinaan – vaan onhan tässäkin omat haasteensa. Alkuhuuman jälkeen on esimerkiksi yleistynyt poikien keskinäinen nahistelu: Ai, otit tuon lelun, no juuri sen lelun minäkin haluan, ja tuo luusi on varmasti paremman makuinen kuin tämä minun samanlainen.

Voi olla, että aika kultaa muistot, mutta mielestäni Karpo on enemmän riiviö kuin mitä Hupsu saman ikäisenä oli. Hupsu toki käytti hampaitaan paljon meihin ihmisiin, koska kukaan ei ollut opettamassa koiratapoja, mutta en muista yhyttäneeni sitä ikinä esimerkiksi tuolinjalkojen järsimisestä.

No. Ainakin se on varmaa, että Karpo on Hupsua äänekkäämpi eläjä. Se ilmoittaa kimakalla räksyhaukullaan nälkänsä, kakkahätänsä ja tylsyytensä. Se räksyttää kukissa pyörivät herhiläiset ja leluja pöllivän Hupsun. Välillä tuntuu siltä, että se on äänessä kaiken hereilläoloaikansa. Onneksi se nukkuu vielä paljon.

Karpo on myös häkellyttävän ahne koira. Ainakin siltä tuntuu niukkaruokaisen Hupsun rinnalla. Parissa päivässä pikkukaveri oppi luoksetulokutsun ja herkkukaapin sijainnin. Vaikka metsässä vapaana juokseminen onkin Karpon mielestä hauskaa, on aina vähintään yhtä hauskaa tulla kutsusta luokseni hakemaan namipalkka. Ja oikeastaan sama pätee omalla pihallakin: Hupsun kanssa leikkiminen ja puskien repiminen on kivaa, mutta välillä täytyy käydä haukkaamassa maassa lojuvaa omenaa tai mansikanvarressa roikkuvaa herkkua.

Päättäväisyyttäkin Pikku-Karposta löytyy: siinä, missä Hupsu kipusi sohvalle ensimmäisen kerran kymmenviikkoisena, teki Karpo sen jo kahdeksanviikkoisena, lisäksi Hupsun pentuajoista lähtien kestänyt varovaisuus on moninkertainen varomattomuus Karpon kohdalla. Olen aina naureskellut holtittomasti koheltaville koirille, sillä yksikään niistä ei ole ollut omani, mutta tällä hetkellä pelkään pahinta ja toivon, että Karpon hurjapäisyys on vain ohimenevä vaihe. Ihan satavarma en ole, mutta saattaisi näyttää siltä, että vasemmasta yläkulmurista on pieni siru kärjestä jo lohjennut.

Lopuksi vielä vinkki toista koiraa harkitseville: vanha koira opettaa pentua hyvässä ja pahassa, mutta myös pentu voi opettaa vanhaa koiraa. Nimittäin pari aamua sitten löysin molemmat karvatuholaiseni aidatusta istutuspenkistä, jonne Hupsu ei ennen pennun tuloa ikinä mennyt.

Voittajanäyttelyt 2017

Voittajanäyttelyt 2017

Eriksro Frostiga Sigge-Snygg PU2 SA, VASERT, CACIB – mun SUOSIKKI <3

En ole mikään näyttelyihminen – en, vaikka viikonlopun voittajanäyttelyiden ja koiramessujen tunnelmasta nautinkin. Minulle tunnelma kuitenkin tarkoitti ihania ihmisiä ja ihania koiria, joiden avulla saatoin sulkea ulkopuolelleni ahdistavan ihmispaljouden. Vaikka Hupsu ei näyttelyssä menestynytkään ja se ilman muuta hieman minua harmittikin, koen sen silti olleen toisarvoinen asia: koiraharrastuksissa parasta on koirien jälkeen samanhenkinen seura, joka tuo piristysruiskeen keskelle arkea.

Sitä paitsi… jo vuosia koiranäyttelyitä enemmän ja vähemmän seuranneena, olen vakuuttunut siitä, ettei kehässä läheskään aina tärkein kriteeri ole koiran rotumääritelmän mukainen ulkonäkö. Valitettavasti kaikki, mikä on yksittäisen ihmisen päätäntävallassa, on hyvin subjektiivista ja vaikutuksille altista. Siksipä pyrinkin suhtautumaan koiramissikisoihin mahdollisimman neutraalisti. (Ja Hupsu on muuten ilmoitettu jo seuraavaankin näyttelyyn, Jalostuspäivien 2018 näyttelyyn Kuopioon.)

Hupsun veli Lassi (Saraharjun Ällikkämies), ERI

Suomenlapinkoirakehien lisäksi liihotin viikonloppuna messukeskuksen toiselle puolen lunnikoirakehän laidalle. Sielläkin minut otettiin lämpimästi vastaan ja sainpa uusia tuttavuuksiakin. Kehän ympäristö oli huomattavasti väljempi kuin suomenlapinkoirakehällä, vaan eipä tuo liene ihmekään. Sen verran harvinainen rotu lunnikoira on.

Hupsun isä Ohto (Peeravaaran Boagustahkes), perjantaina EH, lauantaina ERI, sunnuntaina EH

Lunnikoirakehällä vierailu aiheutti minussa hieman haikeutta ja surumielisyyttä. Koiria katsellessa kun tuli oma lunnikoiralapseni niin elävästi mieleen. Sivukorvalla kuuntelin kasvattajien lunnikoirasuunnitelmia ja hiljaa mielessäni ajattelin, että kyllä tähänkin Ketunpojan koloon vielä jonain päivänä uusi pikkukettu tulee.

Hupsun ukki Kamu (Saraharjun Ootkokamu), perjantaina ja lauantaina ERI, sunnuntaina EH

Koska perjantai meni näyttelyhuseerauksessa Hupsun kanssa, en saanut aikaiseksi kaivaa kameraani laukustani. Lauantaina sen sijaan kuvasin omalla kamerallani niin suomenlapinkoira- kuin lunnikoirakehällä. Mitään loisto-otoksia en tosin aikaiseksi saanut, sillä taitoni ovat hyvin vajavaiset messuhalliympäristössä. Lauantaina kulutin lisäksi hetken myyntiständien välissä pujotteluun, sillä olin päättänyt ostaa Hupsulle jotakin messuhintaista ruokaa. Mukaan tarttuikin iso läjä raakaruokapakasteita, joista osan sain ilmaisnäytteenä Kennelpakasteen ständiltä, jossa ruoista oli kertomassa hyvin asiantuntevan oloinen mies.

Eriksro Bright Boromir PN4 SA (tak.), Boromir Laura Lurifaxe PN2 SA, SERT, MVA, VARACA (ed.)

Kaiken kaikkiaan messuviikonloppu oli siis varsin onnistunut!

Mustan Nuukan Kesän Kaunis Greetta ERI – tunnelmat samat kuin allekirjoittaneella oli kahden messupäivän jälkeen.

Ps. Lunnisten tulokset vain lauantailta.

Hupsun kirje jokamiehelle

Hupsun kirje jokamiehelle

Hyvä jokamies!

Sitä mä vaan, että hengissä ollaan, vaikka ruokaa tulee ihan liian harvakseen ja nälkä on kova! Ja sitäkin mä tässä, että lunta on tullut taas ja se se vasta erikivaa onkin. Lumesta huolimatta kuitenkin ihan tyhmää on! Elämä nimittäin. Mitään ei tapahdu.

Paitsi kävi mulla kasvattaja ja keinoiskä ja ukki kylässä. Hirveen hyvää hirvee toivat mulle! Ihan oman selkäranganpalasen sain. Se on jo melkein syöty. Kun ei sitä ruokaakaan tule! Kasvattaja mua seisotteli ja oli sitä mieltä, että minäpoika oon valmis junnukehään. Yhtään en tiedä, mikä se semmoinenkin on!

Niin että siellä junnukehässä ollaan ensi perjantaina, kuulemma. Viisi ja toista on junnupoikia ilmoitettu ja kello yksitoista starttaa. Kyllä se minä vaan mamman sen verran hyvin tunnen, että ei kyllä yhdeltätoista starttaa edes aamurutiinit. Ihan vaan jos kerran ei mamma töihin mene ja kotona laiskottelee.

Semmoistakin minäpoika tein, että sohvankulmalle kinttua nostin. Se oli sinä päivänä, kun kasvattaja ja keinoiskä ja ukki kävi täällä. Ressipissi. Kyllä ihan suoraan mamman silmiin tuijottelin samalla.

Sitten on niinkin ikävästi käynyt, että on mamma harjaillut mun tukkaa. Ja tänään piti typeränä kameralle poseerata, mutta enhän se minäpoika semmosia. Kyllä tuli siinä mammalla hiki, vaikka veikkapoika mukamas sitä auttoi.

Kyllä se on niin että ei kävele tämä tämmöinen. Elämä. Että jos se sinä jokamies voisit vähän mammaa kovistella tai vaikka käydä mut täältä pois pelastamassa.

Parahin hännänhuiskaisuin,

Minäpoika Hupsu

Teinikoira syyslomalla

Teinikoira syyslomalla

Syksy on sitten iloinen asia! Se tarjoilee hassuja yllätyksiä pienille karvakuoren peittämille aivolohkoille. Ja ihan joka nurkan takana. Tiedäthän esimerkiksi ne metsätontut, jotka värjöttelevät varvikoissa sienikoriensa kanssa? Täällä meillä päin ne ainakin tietävät vauhdikkaasti luokse rymistävän hupsun lappalaiskoiran. Anteeksi kamalasti. I’m so sorry. Onneksi olivat edes jollakin asteella koiraihmisiä.

Sitten on ne kaikki syksyisten ulkoilujen valtavan ihanat hajut – erityisesti ne, jotka kaikessa ihanuudessaan kuolettavat hormonihirviöni ajatuksenjuoksun. Toisinaan – no ainakin joka kerta – sinkoilee remmin päässä vauhko sonni ja ei, se en ole minä. Hampaat irvessä yritän roikkua viimeisessä järjenhivenessäni kiinni. Voipi olla, että kohta napsahtaa.

Osataan me välillä nätistikin kävellä.

Aurinko houkuttelee muitakin maailman ihmeitä ulkoilemaan. On niitä perinteikkäitä taloyhtiön talkoohommia ja yksityisihmisten syyssiivouksia. Roskalavat ja kottikärryt, lehtipuhaltimet ja isot risukasat ihmisten syleissä – ne on ihan fine. Vaan auta armias! jos joku erehtyy mattoaan tamppaamaan. Silloin menee pasmat ressukallani sekaisin. Syksyn viimeiset rakennustyöt sen sijaan ei haittaa pätkääkään. Ei vaikka varoitusääni saa omat tärykalvoni repeytymään. Siinä se ihan kadun toisella puolen räjähti, eikä Hupsu tuntunut edes huomaavan.

Painia Makon kanssa.

Iloiseen syksyyn kuuluu myös treffailu suosikkikavereiden kanssa. Mûmak on edelleen Hupsun mielestä ihana – tunne ei tosin ole molemminpuolinen. Viivi rakastaa kuraleikkejä, mikä tietää leikkipainien jälkeistä suihkua. Sitä hiekan määrää! Yksi pieni turkin heilautus ja eteinen muuttuu hiekkalaatikoksi.

Artulle lällättelyä.

Uusiakin tuttavuuksia on kiva tavata. Pieniin pentukavereihin, niin kuin nyt esimerkiksi kolmikuiseen Makoon, tulee teinin suhtautua ensin epäilyksellä, vaikka leikki sitten hetken päästä sujuukin. Vanhat herrat sen sijaan pitävät puistossa jöötä, ettei teinarit hypi silmille, mutta turhaan. Niille voi vaikka lällätellä. Hupsukin tietää: mitä lyhyemmät jalat, sen hitaampi papparainen. Olihan se Arttu silti ihan kiva!

Ihana Mûmak!

Lisäjännitystä Hupsun syyslomaan toi se semmoinen mätsäri. Oikeammin Match Show. Se on se koirien Tinder, jossa tuomari valkkaa itseään miellyttävät naamat ja karvat. Menestystä ei meillä semmoisessa ollut, mutta treenaamassahan me vain käytiinkin. Sillä seurauksella, että voinen tehdä sinulle lupauksen: mikäli mielit nähdä lentävän lapinkoiran, on paikkasi joulukuussa Helsingin Messukeskus.

Mako, kolmikuinen shibakakara

Kännykkäräpsyjä löytyy Syysloma-albumista. 😉

Onnellinen koiranomistaja

Onnellinen koiranomistaja

Olen onnellinen koiranomistaja. Minulla on nimittäin koira, joka kuuntelee! Se kuuntelee niin tarkasti ja niin hyvin, että sen nippanappa tukasta erottuvien korvien kärjet venyvät pupunkorviksi ääniaaltojen rummuttaessa tärykalvoja. Jokaisen koiranomistajan unelma – Hupsu nimittäin kuuntelee vieraitakin ihmisiä. Kokeilehan vaan meillä käydessäsi napata makkarapaketti huomaamattomasti käteesi tai virkkoa ääneen, että jätit märän sateenvarjosi ULOS.

Olen onnellinen koiranomistaja myös siksi, että minulla on sisäpihasiisti koira. Sama se, millainen keli ulkona on. Lattialle ei tarpeita tehdä. Ei tehdä myöskään oman rivitaloasuntomme pihalle – ei, vaikka peräsuoli pullottaisi jo hyvän matkaa maata viistäen. Metsään se on päästävä kakkapuuhiin ja on aivan samantekevää, vaikka yrittäisi millaiseen kuumehoureiluun tahansa vedota. Mars, lontsaria toisen eteen!

Olen onnellinen koiranomistaja, koska minulla on syöppö koira. Sille maistuu herkku kuin herkku ja herkuksi käy jopa parsakaali. Joskus mietin, millaisen pullukan koirastani oikein kasvatan, kun niin mielellään sitä tarjoaisi (ja toisinaan tarjoaakin) siivun omastaan. Vaan annas olla, kun ruokakippoon murkinaa kippaat! Samat naposet lojuu kupissa kevyesti kolmatta päivää, vaikka muuta herkkua ei tarjoiltaisi. Yhden tai kaksi napoa voi ohi mennessään mukaansa napata, jotta pahin nälkä pysyy loitolla.

Olen erityisen onnellinen koiranomistaja. Minulla kun on mahtavaluonteinen koira! Se rakastaa lapsia, kaikkia eläimiä ja niitä aikuisiakin ihmisiä. Kiintymystään se osoittaa villisti hötkyillen, remmissä tempoen, kankustakin haukaten ja mahdottomasti vinkuen. Siinä kohtaa katoaa niin kuulo kuin syöppöys. Viimeinen tolkun hiven pöllähtää pilvenä korvista ja sulautuu ilmavirtaan.

Vaan onhan se kivaa – olla onnellinen koiranomistaja.