Browsed by
Avainsana: suomenlapinkoira

Voittajanäyttelyt 2017

Voittajanäyttelyt 2017

Eriksro Frostiga Sigge-Snygg PU2 SA, VASERT, CACIB – mun SUOSIKKI <3

En ole mikään näyttelyihminen – en, vaikka viikonlopun voittajanäyttelyiden ja koiramessujen tunnelmasta nautinkin. Minulle tunnelma kuitenkin tarkoitti ihania ihmisiä ja ihania koiria, joiden avulla saatoin sulkea ulkopuolelleni ahdistavan ihmispaljouden. Vaikka Hupsu ei näyttelyssä menestynytkään ja se ilman muuta hieman minua harmittikin, koen sen silti olleen toisarvoinen asia: koiraharrastuksissa parasta on koirien jälkeen samanhenkinen seura, joka tuo piristysruiskeen keskelle arkea.

Sitä paitsi… jo vuosia koiranäyttelyitä enemmän ja vähemmän seuranneena, olen vakuuttunut siitä, ettei kehässä läheskään aina tärkein kriteeri ole koiran rotumääritelmän mukainen ulkonäkö. Valitettavasti kaikki, mikä on yksittäisen ihmisen päätäntävallassa, on hyvin subjektiivista ja vaikutuksille altista. Siksipä pyrinkin suhtautumaan koiramissikisoihin mahdollisimman neutraalisti. (Ja Hupsu on muuten ilmoitettu jo seuraavaankin näyttelyyn, Jalostuspäivien 2018 näyttelyyn Kuopioon.)

Hupsun veli Lassi (Saraharjun Ällikkämies), ERI

Suomenlapinkoirakehien lisäksi liihotin viikonloppuna messukeskuksen toiselle puolen lunnikoirakehän laidalle. Sielläkin minut otettiin lämpimästi vastaan ja sainpa uusia tuttavuuksiakin. Kehän ympäristö oli huomattavasti väljempi kuin suomenlapinkoirakehällä, vaan eipä tuo liene ihmekään. Sen verran harvinainen rotu lunnikoira on.

Hupsun isä Ohto (Peeravaaran Boagustahkes), perjantaina EH, lauantaina ERI, sunnuntaina EH

Lunnikoirakehällä vierailu aiheutti minussa hieman haikeutta ja surumielisyyttä. Koiria katsellessa kun tuli oma lunnikoiralapseni niin elävästi mieleen. Sivukorvalla kuuntelin kasvattajien lunnikoirasuunnitelmia ja hiljaa mielessäni ajattelin, että kyllä tähänkin Ketunpojan koloon vielä jonain päivänä uusi pikkukettu tulee.

Hupsun ukki Kamu (Saraharjun Ootkokamu), perjantaina ja lauantaina ERI, sunnuntaina EH

Koska perjantai meni näyttelyhuseerauksessa Hupsun kanssa, en saanut aikaiseksi kaivaa kameraani laukustani. Lauantaina sen sijaan kuvasin omalla kamerallani niin suomenlapinkoira- kuin lunnikoirakehällä. Mitään loisto-otoksia en tosin aikaiseksi saanut, sillä taitoni ovat hyvin vajavaiset messuhalliympäristössä. Lauantaina kulutin lisäksi hetken myyntiständien välissä pujotteluun, sillä olin päättänyt ostaa Hupsulle jotakin messuhintaista ruokaa. Mukaan tarttuikin iso läjä raakaruokapakasteita, joista osan sain ilmaisnäytteenä Kennelpakasteen ständiltä, jossa ruoista oli kertomassa hyvin asiantuntevan oloinen mies.

Eriksro Bright Boromir PN4 SA (tak.), Boromir Laura Lurifaxe PN2 SA, SERT, MVA, VARACA (ed.)

Kaiken kaikkiaan messuviikonloppu oli siis varsin onnistunut!

Mustan Nuukan Kesän Kaunis Greetta ERI – tunnelmat samat kuin allekirjoittaneella oli kahden messupäivän jälkeen.

Ps. Lunnisten tulokset vain lauantailta.

Hupsun kirje jokamiehelle

Hupsun kirje jokamiehelle

Hyvä jokamies!

Sitä mä vaan, että hengissä ollaan, vaikka ruokaa tulee ihan liian harvakseen ja nälkä on kova! Ja sitäkin mä tässä, että lunta on tullut taas ja se se vasta erikivaa onkin. Lumesta huolimatta kuitenkin ihan tyhmää on! Elämä nimittäin. Mitään ei tapahdu.

Paitsi kävi mulla kasvattaja ja keinoiskä ja ukki kylässä. Hirveen hyvää hirvee toivat mulle! Ihan oman selkäranganpalasen sain. Se on jo melkein syöty. Kun ei sitä ruokaakaan tule! Kasvattaja mua seisotteli ja oli sitä mieltä, että minäpoika oon valmis junnukehään. Yhtään en tiedä, mikä se semmoinenkin on!

Niin että siellä junnukehässä ollaan ensi perjantaina, kuulemma. Viisi ja toista on junnupoikia ilmoitettu ja kello yksitoista starttaa. Kyllä se minä vaan mamman sen verran hyvin tunnen, että ei kyllä yhdeltätoista starttaa edes aamurutiinit. Ihan vaan jos kerran ei mamma töihin mene ja kotona laiskottelee.

Semmoistakin minäpoika tein, että sohvankulmalle kinttua nostin. Se oli sinä päivänä, kun kasvattaja ja keinoiskä ja ukki kävi täällä. Ressipissi. Kyllä ihan suoraan mamman silmiin tuijottelin samalla.

Sitten on niinkin ikävästi käynyt, että on mamma harjaillut mun tukkaa. Ja tänään piti typeränä kameralle poseerata, mutta enhän se minäpoika semmosia. Kyllä tuli siinä mammalla hiki, vaikka veikkapoika mukamas sitä auttoi.

Kyllä se on niin että ei kävele tämä tämmöinen. Elämä. Että jos se sinä jokamies voisit vähän mammaa kovistella tai vaikka käydä mut täältä pois pelastamassa.

Parahin hännänhuiskaisuin,

Minäpoika Hupsu

Teinikoira syyslomalla

Teinikoira syyslomalla

Syksy on sitten iloinen asia! Se tarjoilee hassuja yllätyksiä pienille karvakuoren peittämille aivolohkoille. Ja ihan joka nurkan takana. Tiedäthän esimerkiksi ne metsätontut, jotka värjöttelevät varvikoissa sienikoriensa kanssa? Täällä meillä päin ne ainakin tietävät vauhdikkaasti luokse rymistävän hupsun lappalaiskoiran. Anteeksi kamalasti. I’m so sorry. Onneksi olivat edes jollakin asteella koiraihmisiä.

Sitten on ne kaikki syksyisten ulkoilujen valtavan ihanat hajut – erityisesti ne, jotka kaikessa ihanuudessaan kuolettavat hormonihirviöni ajatuksenjuoksun. Toisinaan – no ainakin joka kerta – sinkoilee remmin päässä vauhko sonni ja ei, se en ole minä. Hampaat irvessä yritän roikkua viimeisessä järjenhivenessäni kiinni. Voipi olla, että kohta napsahtaa.

Osataan me välillä nätistikin kävellä.

Aurinko houkuttelee muitakin maailman ihmeitä ulkoilemaan. On niitä perinteikkäitä taloyhtiön talkoohommia ja yksityisihmisten syyssiivouksia. Roskalavat ja kottikärryt, lehtipuhaltimet ja isot risukasat ihmisten syleissä – ne on ihan fine. Vaan auta armias! jos joku erehtyy mattoaan tamppaamaan. Silloin menee pasmat ressukallani sekaisin. Syksyn viimeiset rakennustyöt sen sijaan ei haittaa pätkääkään. Ei vaikka varoitusääni saa omat tärykalvoni repeytymään. Siinä se ihan kadun toisella puolen räjähti, eikä Hupsu tuntunut edes huomaavan.

Painia Makon kanssa.

Iloiseen syksyyn kuuluu myös treffailu suosikkikavereiden kanssa. Mûmak on edelleen Hupsun mielestä ihana – tunne ei tosin ole molemminpuolinen. Viivi rakastaa kuraleikkejä, mikä tietää leikkipainien jälkeistä suihkua. Sitä hiekan määrää! Yksi pieni turkin heilautus ja eteinen muuttuu hiekkalaatikoksi.

Artulle lällättelyä.

Uusiakin tuttavuuksia on kiva tavata. Pieniin pentukavereihin, niin kuin nyt esimerkiksi kolmikuiseen Makoon, tulee teinin suhtautua ensin epäilyksellä, vaikka leikki sitten hetken päästä sujuukin. Vanhat herrat sen sijaan pitävät puistossa jöötä, ettei teinarit hypi silmille, mutta turhaan. Niille voi vaikka lällätellä. Hupsukin tietää: mitä lyhyemmät jalat, sen hitaampi papparainen. Olihan se Arttu silti ihan kiva!

Ihana Mûmak!

Lisäjännitystä Hupsun syyslomaan toi se semmoinen mätsäri. Oikeammin Match Show. Se on se koirien Tinder, jossa tuomari valkkaa itseään miellyttävät naamat ja karvat. Menestystä ei meillä semmoisessa ollut, mutta treenaamassahan me vain käytiinkin. Sillä seurauksella, että voinen tehdä sinulle lupauksen: mikäli mielit nähdä lentävän lapinkoiran, on paikkasi joulukuussa Helsingin Messukeskus.

Mako, kolmikuinen shibakakara

Kännykkäräpsyjä löytyy Syysloma-albumista. 😉

Onnellinen koiranomistaja

Onnellinen koiranomistaja

Olen onnellinen koiranomistaja. Minulla on nimittäin koira, joka kuuntelee! Se kuuntelee niin tarkasti ja niin hyvin, että sen nippanappa tukasta erottuvien korvien kärjet venyvät pupunkorviksi ääniaaltojen rummuttaessa tärykalvoja. Jokaisen koiranomistajan unelma – Hupsu nimittäin kuuntelee vieraitakin ihmisiä. Kokeilehan vaan meillä käydessäsi napata makkarapaketti huomaamattomasti käteesi tai virkkoa ääneen, että jätit märän sateenvarjosi ULOS.

Olen onnellinen koiranomistaja myös siksi, että minulla on sisäpihasiisti koira. Sama se, millainen keli ulkona on. Lattialle ei tarpeita tehdä. Ei tehdä myöskään oman rivitaloasuntomme pihalle – ei, vaikka peräsuoli pullottaisi jo hyvän matkaa maata viistäen. Metsään se on päästävä kakkapuuhiin ja on aivan samantekevää, vaikka yrittäisi millaiseen kuumehoureiluun tahansa vedota. Mars, lontsaria toisen eteen!

Olen onnellinen koiranomistaja, koska minulla on syöppö koira. Sille maistuu herkku kuin herkku ja herkuksi käy jopa parsakaali. Joskus mietin, millaisen pullukan koirastani oikein kasvatan, kun niin mielellään sitä tarjoaisi (ja toisinaan tarjoaakin) siivun omastaan. Vaan annas olla, kun ruokakippoon murkinaa kippaat! Samat naposet lojuu kupissa kevyesti kolmatta päivää, vaikka muuta herkkua ei tarjoiltaisi. Yhden tai kaksi napoa voi ohi mennessään mukaansa napata, jotta pahin nälkä pysyy loitolla.

Olen erityisen onnellinen koiranomistaja. Minulla kun on mahtavaluonteinen koira! Se rakastaa lapsia, kaikkia eläimiä ja niitä aikuisiakin ihmisiä. Kiintymystään se osoittaa villisti hötkyillen, remmissä tempoen, kankustakin haukaten ja mahdottomasti vinkuen. Siinä kohtaa katoaa niin kuulo kuin syöppöys. Viimeinen tolkun hiven pöllähtää pilvenä korvista ja sulautuu ilmavirtaan.

Vaan onhan se kivaa – olla onnellinen koiranomistaja.

Puolivuotishavaintoja

Puolivuotishavaintoja

Pörheä hörökorvakarvaeläimeni on tänään saavuttanut kunniakkaan kuuden kuukauden iän. Muutamassa kuukaudessa se on kasvanut kymmenkunta kiloa ja selkäkarva on viimeviikkoina ruvennut paikkapaikoin kiiltämään. Villahousutakkuisesta lapikaslapsosestani onkin hurjaa vauhtia kasvamassa villahousutakkuinen teiniperkele. Luojan kiitos! koiraystäväni on luonteeltaan peruskiltti. Odotettavissa ei siis liene mitään järisyttävän suuria teinioikkuja.

Yhteistassuttelun alkutaival kiltin, avoimen ja sosiaalisen koiran kanssa on ollut suhteellisen mutkatonta. Hermoja raastanut pentupureminen on selvästi vähentynyt ja on tätä nykyä enemmän vahinkopuremista leikin tiimellyksessä tai turhautumisesta johtuvaa, lähimpään asiaan tai eliöön kohdennettua sijaistoimintaa. Sisäsiisteyttä on kestänyt jo kuukauden verran muutamaa lipsahdusta lukuunottamatta ja varovaisen arvion mukaan ehkä jopa ontuminen olisi vähenemään päin.

Koska laiduntavan ystäväni ontuminen ei ole ollut viime päivinä niin silmiin pistävää kuin aiemmin, on uudeksi päänkiristyksen aiheeksi muodostunut Hubiksen syömingit – tai oikeammin syömingittömyydet.  On hyvin mahdollista, että ruokahaluttomuus johtuu vain paksuturkkisuuden ja kesäkuuman yhtälöstä, mutta nappulat eivät vain tunnu uppoavan tyhjyyttään mustana ammottavaan ateriointiaukkoon.

Kokeilulistalla eläinkaupan kuivaruoista ovat olleet ainakin Sam’s Field, Planet Pet Society ja Carnilove. Jokainen niistä on maistunut ”yhden kupillisen verran”, mutta sitten on vain käyty kupilla nuuhkaisemassa. Joojoo, eihän se koira itseään nälkään näännytä, jos sapuskaa on saatavilla, mutta onhan se ikävä katsella muutoin ruoalle persoa jäpikkää  nirsoilemassa ja näyttämässä peräsuutinta ruokailuapajille.

Ruokailuasian kanssa olen kuitenkin päättänyt pitää pääni kylmänä. Kyllähän se viimeistään sitten syö, kun on kamala nälkä. Ja eihän tuo pörhö edes näytä aliravitulta – päinvastoin joudun harva se päivä ihan varmuuden vuoksi kokeilemaan, ettei se ole liian pulska. Karvapeite kun tahtoo keppostella näköaistini kanssa.

Kaiken kaikkiaan olen erittäin tyytyväinen niin rotuvalintaan kuin kohdalle sattuneeseen koirayksilöön. Omalla hupsulla tavallaan Hupsu on juuri sopivan hupsu tähän huusholliin. Vaikka kakarakekkeröinti välillä pannuun ottaakin, saa Houdinin pöljäilyille joka päivä nauraakin.