Browsed by
Avainsana: suomenlapinkoira

Teinikoira syyslomalla

Teinikoira syyslomalla

Syksy on sitten iloinen asia! Se tarjoilee hassuja yllätyksiä pienille karvakuoren peittämille aivolohkoille. Ja ihan joka nurkan takana. Tiedäthän esimerkiksi ne metsätontut, jotka värjöttelevät varvikoissa sienikoriensa kanssa? Täällä meillä päin ne ainakin tietävät vauhdikkaasti luokse rymistävän hupsun lappalaiskoiran. Anteeksi kamalasti. I’m so sorry. Onneksi olivat edes jollakin asteella koiraihmisiä.

Sitten on ne kaikki syksyisten ulkoilujen valtavan ihanat hajut – erityisesti ne, jotka kaikessa ihanuudessaan kuolettavat hormonihirviöni ajatuksenjuoksun. Toisinaan – no ainakin joka kerta – sinkoilee remmin päässä vauhko sonni ja ei, se en ole minä. Hampaat irvessä yritän roikkua viimeisessä järjenhivenessäni kiinni. Voipi olla, että kohta napsahtaa.

Osataan me välillä nätistikin kävellä.

Aurinko houkuttelee muitakin maailman ihmeitä ulkoilemaan. On niitä perinteikkäitä taloyhtiön talkoohommia ja yksityisihmisten syyssiivouksia. Roskalavat ja kottikärryt, lehtipuhaltimet ja isot risukasat ihmisten syleissä – ne on ihan fine. Vaan auta armias! jos joku erehtyy mattoaan tamppaamaan. Silloin menee pasmat ressukallani sekaisin. Syksyn viimeiset rakennustyöt sen sijaan ei haittaa pätkääkään. Ei vaikka varoitusääni saa omat tärykalvoni repeytymään. Siinä se ihan kadun toisella puolen räjähti, eikä Hupsu tuntunut edes huomaavan.

Painia Makon kanssa.

Iloiseen syksyyn kuuluu myös treffailu suosikkikavereiden kanssa. Mûmak on edelleen Hupsun mielestä ihana – tunne ei tosin ole molemminpuolinen. Viivi rakastaa kuraleikkejä, mikä tietää leikkipainien jälkeistä suihkua. Sitä hiekan määrää! Yksi pieni turkin heilautus ja eteinen muuttuu hiekkalaatikoksi.

Artulle lällättelyä.

Uusiakin tuttavuuksia on kiva tavata. Pieniin pentukavereihin, niin kuin nyt esimerkiksi kolmikuiseen Makoon, tulee teinin suhtautua ensin epäilyksellä, vaikka leikki sitten hetken päästä sujuukin. Vanhat herrat sen sijaan pitävät puistossa jöötä, ettei teinarit hypi silmille, mutta turhaan. Niille voi vaikka lällätellä. Hupsukin tietää: mitä lyhyemmät jalat, sen hitaampi papparainen. Olihan se Arttu silti ihan kiva!

Ihana Mûmak!

Lisäjännitystä Hupsun syyslomaan toi se semmoinen mätsäri. Oikeammin Match Show. Se on se koirien Tinder, jossa tuomari valkkaa itseään miellyttävät naamat ja karvat. Menestystä ei meillä semmoisessa ollut, mutta treenaamassahan me vain käytiinkin. Sillä seurauksella, että voinen tehdä sinulle lupauksen: mikäli mielit nähdä lentävän lapinkoiran, on paikkasi joulukuussa Helsingin Messukeskus.

Mako, kolmikuinen shibakakara

Kännykkäräpsyjä löytyy Syysloma-albumista. 😉

Onnellinen koiranomistaja

Onnellinen koiranomistaja

Olen onnellinen koiranomistaja. Minulla on nimittäin koira, joka kuuntelee! Se kuuntelee niin tarkasti ja niin hyvin, että sen nippanappa tukasta erottuvien korvien kärjet venyvät pupunkorviksi ääniaaltojen rummuttaessa tärykalvoja. Jokaisen koiranomistajan unelma – Hupsu nimittäin kuuntelee vieraitakin ihmisiä. Kokeilehan vaan meillä käydessäsi napata makkarapaketti huomaamattomasti käteesi tai virkkoa ääneen, että jätit märän sateenvarjosi ULOS.

Olen onnellinen koiranomistaja myös siksi, että minulla on sisäpihasiisti koira. Sama se, millainen keli ulkona on. Lattialle ei tarpeita tehdä. Ei tehdä myöskään oman rivitaloasuntomme pihalle – ei, vaikka peräsuoli pullottaisi jo hyvän matkaa maata viistäen. Metsään se on päästävä kakkapuuhiin ja on aivan samantekevää, vaikka yrittäisi millaiseen kuumehoureiluun tahansa vedota. Mars, lontsaria toisen eteen!

Olen onnellinen koiranomistaja, koska minulla on syöppö koira. Sille maistuu herkku kuin herkku ja herkuksi käy jopa parsakaali. Joskus mietin, millaisen pullukan koirastani oikein kasvatan, kun niin mielellään sitä tarjoaisi (ja toisinaan tarjoaakin) siivun omastaan. Vaan annas olla, kun ruokakippoon murkinaa kippaat! Samat naposet lojuu kupissa kevyesti kolmatta päivää, vaikka muuta herkkua ei tarjoiltaisi. Yhden tai kaksi napoa voi ohi mennessään mukaansa napata, jotta pahin nälkä pysyy loitolla.

Olen erityisen onnellinen koiranomistaja. Minulla kun on mahtavaluonteinen koira! Se rakastaa lapsia, kaikkia eläimiä ja niitä aikuisiakin ihmisiä. Kiintymystään se osoittaa villisti hötkyillen, remmissä tempoen, kankustakin haukaten ja mahdottomasti vinkuen. Siinä kohtaa katoaa niin kuulo kuin syöppöys. Viimeinen tolkun hiven pöllähtää pilvenä korvista ja sulautuu ilmavirtaan.

Vaan onhan se kivaa – olla onnellinen koiranomistaja.

Puolivuotishavaintoja

Puolivuotishavaintoja

Pörheä hörökorvakarvaeläimeni on tänään saavuttanut kunniakkaan kuuden kuukauden iän. Muutamassa kuukaudessa se on kasvanut kymmenkunta kiloa ja selkäkarva on viimeviikkoina ruvennut paikkapaikoin kiiltämään. Villahousutakkuisesta lapikaslapsosestani onkin hurjaa vauhtia kasvamassa villahousutakkuinen teiniperkele. Luojan kiitos! koiraystäväni on luonteeltaan peruskiltti. Odotettavissa ei siis liene mitään järisyttävän suuria teinioikkuja.

Yhteistassuttelun alkutaival kiltin, avoimen ja sosiaalisen koiran kanssa on ollut suhteellisen mutkatonta. Hermoja raastanut pentupureminen on selvästi vähentynyt ja on tätä nykyä enemmän vahinkopuremista leikin tiimellyksessä tai turhautumisesta johtuvaa, lähimpään asiaan tai eliöön kohdennettua sijaistoimintaa. Sisäsiisteyttä on kestänyt jo kuukauden verran muutamaa lipsahdusta lukuunottamatta ja varovaisen arvion mukaan ehkä jopa ontuminen olisi vähenemään päin.

Koska laiduntavan ystäväni ontuminen ei ole ollut viime päivinä niin silmiin pistävää kuin aiemmin, on uudeksi päänkiristyksen aiheeksi muodostunut Hubiksen syömingit – tai oikeammin syömingittömyydet.  On hyvin mahdollista, että ruokahaluttomuus johtuu vain paksuturkkisuuden ja kesäkuuman yhtälöstä, mutta nappulat eivät vain tunnu uppoavan tyhjyyttään mustana ammottavaan ateriointiaukkoon.

Kokeilulistalla eläinkaupan kuivaruoista ovat olleet ainakin Sam’s Field, Planet Pet Society ja Carnilove. Jokainen niistä on maistunut ”yhden kupillisen verran”, mutta sitten on vain käyty kupilla nuuhkaisemassa. Joojoo, eihän se koira itseään nälkään näännytä, jos sapuskaa on saatavilla, mutta onhan se ikävä katsella muutoin ruoalle persoa jäpikkää  nirsoilemassa ja näyttämässä peräsuutinta ruokailuapajille.

Ruokailuasian kanssa olen kuitenkin päättänyt pitää pääni kylmänä. Kyllähän se viimeistään sitten syö, kun on kamala nälkä. Ja eihän tuo pörhö edes näytä aliravitulta – päinvastoin joudun harva se päivä ihan varmuuden vuoksi kokeilemaan, ettei se ole liian pulska. Karvapeite kun tahtoo keppostella näköaistini kanssa.

Kaiken kaikkiaan olen erittäin tyytyväinen niin rotuvalintaan kuin kohdalle sattuneeseen koirayksilöön. Omalla hupsulla tavallaan Hupsu on juuri sopivan hupsu tähän huusholliin. Vaikka kakarakekkeröinti välillä pannuun ottaakin, saa Houdinin pöljäilyille joka päivä nauraakin.

 

Kuvakulma: Näin väsytetään koiranpentu

Kuvakulma: Näin väsytetään koiranpentu

On niitä päiviä, jolloin kuvaaminen on kivaa. Ja sitten on näitä päivä, jolloin kuvaamisen päätteeksi tekisi mieli heittää kamera seinään. No en heitä. Sen verran rakas tuo kamera kuitenkin minulle on.

Koiria kuvatessa tulee aina hitokseen hyvä mieli, kun kuvat onnistuvat. On kivoja söpöstelykuvia ja onnistuneesti pysäytettyjä liikekuvia, mainioita ilmeitä. Mutta kun se koirien kuvaaminen ei ole mitenkään helppoa. Ei varsinkaan silloin, kun ulkoilee kevätauringon paisteessa, keskellä päivää metsää samoten. Ja yritäpä siinä sitten vielä yhdistää vaalea koira ja tumma koira – tai koira, jossa on sekä tummaa että vaaleaa. Liian monta muuttuvaa tekijää. Kerpele.

Onneksi kuvaamiseen liittyy paljon muutakin kuin itse kuvaaminen. Tänään sain mainion annoksen keväistä ulkoiluilmaa (raittiista en tiedä, kun pääkaupunkiseudulla on niin paljon autoja) ja metsän epätasainen maasto teki hyvää kipuilevalle alaselälleni. Ainakin kipu hellitti kävellessä, näin tietokoneen ääressä istuessa kiemurtelen paikallani. Lisäksi teloin nilkkani. Sen jomotus on kuitenkin vähenemään päin.

Pääasia kuitenkin on, että ulkoiluhetkemme oli muuten mukava. Mûmak ja ”pomo” pitivät huolen viihtyvyydestämme. Pomon kanssa jutustelu täytti sosiaalivarantojani ja Mûmak sai Hupsun liikkeelle. Aivan toista kuin Hupsun kanssa ulkoilu ilman koiraseuraa. Ulkoilun loppupuolella alkoikin jo näyttää siltä, että ulkoilutan raatoa. Välillä jopa nappasin Hupsun syliini, jotta matka etenisi.

Metsät ovat Hupsun mielestä ehdottoman parhaita paikkoja rymytä. On kallioita, kiviä ja kaatuneita puunrunkoja, joille kiipeillä. On ryteikköä, jossa remuta.
Aurinko alkaa olla sen verran korkealla keskipäivällä, että valokuvaaminen muuttuu haasteelliseksi. Onneksi Hupsu ei murehdi kuvien laadusta. Se juoksee ja temmeltää – niinhän myös Mûmak tekee.
Edelleen riitti Mûmakilla vauhtia enemmän kuin Hupsulla. Ainakin silloin, kun remmi ei rajoittanut sen menoa. Sepä vasta Hupsun mielestä olikin kivaa, kun Mûmak ei remmissä ollessaan päässytkään karkuun.
Koiranpennun maailma on ihmeitä täynnä. Jokainen kivi on tutkittava, jokaiseen koloon yritettävä kaivautua, jokaisen puunrungon yli tai ali on mentävä. Ehkäpä pennuissa parasta onkin se, kuinka ne tutkivat maailmaa aina vähintään satakymmenen lasissa.
Hupsu on selvästi tykästynyt Mûmakiin. Mûmak meni edeltä…
…ja Hupsu tuli perässä vauhdilla.
Mutta siinä, missä koiranpennut menevät täysillä, ne myös tahtovat väsyä täysillä. Loppupuoliskolla aurinkokin paistoi aika kuumasti, varjoa ei ollut ja Hupsu yritti moneen otteeseen, että: ”tähän jäädään nyt kuulkaa päiväunille”.
Vaan eipä jääty. Pellonreunan ihanaa savimaata tongittiin, matkattiin hetken aikaa sylissä…
…ja sitten jaksettiin taas vähän riehua. Kuinka ihanaa! Meillä on hyvähermoinen, rauhallinen kaveri, jota voi pikkupentukin hieman kurmottaa.
Vaikka taisi se Mûmak olla tyytyväinen, kun ulkoilun jälkeen vihdoin pääsi pikkupiraijasta eroon. Hupsu ainakin nukahti auton takapenkille saman tien.
Kuvakulma: Uusia tuttuja

Kuvakulma: Uusia tuttuja

 

Eilen tuli vietettyä lepopäivä. Se oli tervetullut sekä minulle että Hupsulle, koska lauantainen studiokuvauspäivä teki railon energiavarantoihimme. Studiokuvaus meni niin hyvin kuin pienen pennun kanssa voi olettaakin: kaikki muu kiinnosti paitsi paikallaan pönöttäminen. Taitava kuvaaja sai kuitenkin räpsittyä todella kivoja kuvia hurmuripojastamme.

Tänään puolestaan suuntasimme koirakamuilemaan ja tutustumisvuorossa oli Mûmak. Ilokseni sain huomata, kuinka Hupsu on alkanut reipastua: se ei nimittäin pakittanut Mûmakia karkuun, vaan uteliaana odotti, että Mûmak tulee kuonotteluetäisyydellä. Sen jälkeen se olikin menoa! Hupsu vinttaili reilun tunnin uuden koirakaverinsa perässä, vaikka Mûmak ei suuremmin riiviöstä välittänyt.

Ulkoilun päätteeksi Hupsu sammui välittömästi auton takapenkille, josta sain ajomatkan jälkeen kantaa sen kotiin jatkamaan uniaan.

Remmiulkoilu ei ihan vielä meillä suju kovinkaan mallikkaasti. Panta tuntuu ikävältä kaulassa, eikä ole kiva, kun menoa rajoittaa remmi. Onneksi remmiä voi kuitenkin käyttää edes leluna.
Ihan ei vielä pysynyt Hupsu Mûmakin matkassa, mutta yritys oli kunnioitettava.
Sinne, minne meni Mûmak, sinne meni myös Hupsu.
Välillä sentään löytyi korvat ja mamman taskulta tultiin hakemaan namia.
Tuulinen oli sää – varsinkin nyppylällä. Hieman halusi tukka mennä sekaisin.
Karvakorva. Hieman jos olisi vielä reippaampi tuo luoksetuloaskel.
Mûmakilla oli ihan omat joogat kesken juoksun. Silläpä se Hupsukin kai pysyi kohtalaisen hyvin perässä välillä.
Mûmakin piehtarointi oli Hupsun mielestä selvä leikkiinkutsu.
Tyylikkäästi Mûmak väisteli rääpäleen iholletuloa.
Hupsu osaa olla sitkeä. Luultavasti sillä saattaa tulla olemaan isompana kova pää.
Vielä hetken Hupsu ehtii olla Mûmakia pienempi.
Lunnikoiramaisia työmaahommia.
Muutaman takiaisenkin Hupsu onnistui jostakin pusikosta mukaansa nappaamaan. Eikä siitä montaa päivää ole, kun ääneen kotona totesin, että tätä päivää en odota. Viheliäitä nuo takiaiset.
Kyllä vaan ne lunnikoirat viehättää! Mûmak on varsinainen komistus.