Browsed by
Avainsana: suomenlapinkoira

Kuvakulma: Näin väsytetään koiranpentu

Kuvakulma: Näin väsytetään koiranpentu

On niitä päiviä, jolloin kuvaaminen on kivaa. Ja sitten on näitä päivä, jolloin kuvaamisen päätteeksi tekisi mieli heittää kamera seinään. No en heitä. Sen verran rakas tuo kamera kuitenkin minulle on.

Koiria kuvatessa tulee aina hitokseen hyvä mieli, kun kuvat onnistuvat. On kivoja söpöstelykuvia ja onnistuneesti pysäytettyjä liikekuvia, mainioita ilmeitä. Mutta kun se koirien kuvaaminen ei ole mitenkään helppoa. Ei varsinkaan silloin, kun ulkoilee kevätauringon paisteessa, keskellä päivää metsää samoten. Ja yritäpä siinä sitten vielä yhdistää vaalea koira ja tumma koira – tai koira, jossa on sekä tummaa että vaaleaa. Liian monta muuttuvaa tekijää. Kerpele.

Onneksi kuvaamiseen liittyy paljon muutakin kuin itse kuvaaminen. Tänään sain mainion annoksen keväistä ulkoiluilmaa (raittiista en tiedä, kun pääkaupunkiseudulla on niin paljon autoja) ja metsän epätasainen maasto teki hyvää kipuilevalle alaselälleni. Ainakin kipu hellitti kävellessä, näin tietokoneen ääressä istuessa kiemurtelen paikallani. Lisäksi teloin nilkkani. Sen jomotus on kuitenkin vähenemään päin.

Pääasia kuitenkin on, että ulkoiluhetkemme oli muuten mukava. Mûmak ja ”pomo” pitivät huolen viihtyvyydestämme. Pomon kanssa jutustelu täytti sosiaalivarantojani ja Mûmak sai Hupsun liikkeelle. Aivan toista kuin Hupsun kanssa ulkoilu ilman koiraseuraa. Ulkoilun loppupuolella alkoikin jo näyttää siltä, että ulkoilutan raatoa. Välillä jopa nappasin Hupsun syliini, jotta matka etenisi.

Metsät ovat Hupsun mielestä ehdottoman parhaita paikkoja rymytä. On kallioita, kiviä ja kaatuneita puunrunkoja, joille kiipeillä. On ryteikköä, jossa remuta.
Aurinko alkaa olla sen verran korkealla keskipäivällä, että valokuvaaminen muuttuu haasteelliseksi. Onneksi Hupsu ei murehdi kuvien laadusta. Se juoksee ja temmeltää – niinhän myös Mûmak tekee.
Edelleen riitti Mûmakilla vauhtia enemmän kuin Hupsulla. Ainakin silloin, kun remmi ei rajoittanut sen menoa. Sepä vasta Hupsun mielestä olikin kivaa, kun Mûmak ei remmissä ollessaan päässytkään karkuun.
Koiranpennun maailma on ihmeitä täynnä. Jokainen kivi on tutkittava, jokaiseen koloon yritettävä kaivautua, jokaisen puunrungon yli tai ali on mentävä. Ehkäpä pennuissa parasta onkin se, kuinka ne tutkivat maailmaa aina vähintään satakymmenen lasissa.
Hupsu on selvästi tykästynyt Mûmakiin. Mûmak meni edeltä…
…ja Hupsu tuli perässä vauhdilla.
Mutta siinä, missä koiranpennut menevät täysillä, ne myös tahtovat väsyä täysillä. Loppupuoliskolla aurinkokin paistoi aika kuumasti, varjoa ei ollut ja Hupsu yritti moneen otteeseen, että: ”tähän jäädään nyt kuulkaa päiväunille”.
Vaan eipä jääty. Pellonreunan ihanaa savimaata tongittiin, matkattiin hetken aikaa sylissä…
…ja sitten jaksettiin taas vähän riehua. Kuinka ihanaa! Meillä on hyvähermoinen, rauhallinen kaveri, jota voi pikkupentukin hieman kurmottaa.
Vaikka taisi se Mûmak olla tyytyväinen, kun ulkoilun jälkeen vihdoin pääsi pikkupiraijasta eroon. Hupsu ainakin nukahti auton takapenkille saman tien.
Kuvakulma: Uusia tuttuja

Kuvakulma: Uusia tuttuja

 

Eilen tuli vietettyä lepopäivä. Se oli tervetullut sekä minulle että Hupsulle, koska lauantainen studiokuvauspäivä teki railon energiavarantoihimme. Studiokuvaus meni niin hyvin kuin pienen pennun kanssa voi olettaakin: kaikki muu kiinnosti paitsi paikallaan pönöttäminen. Taitava kuvaaja sai kuitenkin räpsittyä todella kivoja kuvia hurmuripojastamme.

Tänään puolestaan suuntasimme koirakamuilemaan ja tutustumisvuorossa oli Mûmak. Ilokseni sain huomata, kuinka Hupsu on alkanut reipastua: se ei nimittäin pakittanut Mûmakia karkuun, vaan uteliaana odotti, että Mûmak tulee kuonotteluetäisyydellä. Sen jälkeen se olikin menoa! Hupsu vinttaili reilun tunnin uuden koirakaverinsa perässä, vaikka Mûmak ei suuremmin riiviöstä välittänyt.

Ulkoilun päätteeksi Hupsu sammui välittömästi auton takapenkille, josta sain ajomatkan jälkeen kantaa sen kotiin jatkamaan uniaan.

Remmiulkoilu ei ihan vielä meillä suju kovinkaan mallikkaasti. Panta tuntuu ikävältä kaulassa, eikä ole kiva, kun menoa rajoittaa remmi. Onneksi remmiä voi kuitenkin käyttää edes leluna.
Ihan ei vielä pysynyt Hupsu Mûmakin matkassa, mutta yritys oli kunnioitettava.
Sinne, minne meni Mûmak, sinne meni myös Hupsu.
Välillä sentään löytyi korvat ja mamman taskulta tultiin hakemaan namia.
Tuulinen oli sää – varsinkin nyppylällä. Hieman halusi tukka mennä sekaisin.
Karvakorva. Hieman jos olisi vielä reippaampi tuo luoksetuloaskel.
Mûmakilla oli ihan omat joogat kesken juoksun. Silläpä se Hupsukin kai pysyi kohtalaisen hyvin perässä välillä.
Mûmakin piehtarointi oli Hupsun mielestä selvä leikkiinkutsu.
Tyylikkäästi Mûmak väisteli rääpäleen iholletuloa.
Hupsu osaa olla sitkeä. Luultavasti sillä saattaa tulla olemaan isompana kova pää.
Vielä hetken Hupsu ehtii olla Mûmakia pienempi.
Lunnikoiramaisia työmaahommia.
Muutaman takiaisenkin Hupsu onnistui jostakin pusikosta mukaansa nappaamaan. Eikä siitä montaa päivää ole, kun ääneen kotona totesin, että tätä päivää en odota. Viheliäitä nuo takiaiset.
Kyllä vaan ne lunnikoirat viehättää! Mûmak on varsinainen komistus.
Perkuleen pentuaika!

Perkuleen pentuaika!

Silmät edelleen ristissä. Sormet, käsivarret ja varpaat terävistä naskaleista naarmuilla. Vuorotellen mennään satakymmenen lasissa ja sitten väsähdetään – molemmat. Onneksi, voi onneksi, Hupsun jäljiltä ei juuri tarvitse niitä pissalammikoitakin vielä siivota!

Olohuoneen lattialla, eteisessä – kaikkialla leluja hujanhajan. Kaikki hienoja, koiria varten suunniteltuja, Hupsua varten ostettuja! Olisihan se pitänyt tietää – ja tiesinhän minä! Leikkikaluiksi kelpaa parhaiten moppi, kylpytakin naru, sohvapöydän kulma ja kumisaappaat. Ihan ikioma villasukkakin pennulle on lahjoitettu.

Pihalla on käyty maistamassa seinää. Hangessa on levällään puutarhalapio ja pikkulapsen käteen sopiva lakaisuharja. Syreenikin maistuu pienen pennun mielestä hyvältä – se törröttää hauskasti maassa levitellen hentoja oksiaan kohti taivasta. Vähän pitää käydä myös kukkalaatikossa – siellä on pikkuhavuja mullassa. Mullassa! Pikkusyreeni – toiseen lajikkeeseen, luultavasti pihlajaan, vartettu – muistuttaa maasta sojottavaa keppiä. Siihen on hyvä vähän teroitella kulmahammasta. Ja ne siististi pihalle niputetut kiinanruusun oksat – voi! Ne on levitetty pitkin maita ja mantuja.

Mutta kun onhan se vaan niin hurjan söpö, niin hurjan ihana!

Se napittaa pyöreillä, tummilla nappisilmillään. Se tökkii kuonollaan ja huitoo huterasti tassullaan. Se tassuttelee epävakain askelin – liukastelee, kompastelee, pyörähtelee, horjahtelee. Sillä on enemmän vauhtia kuin mihin tassut ehtivät mukaan, eikä se aina muista katsoa eteensä – lopulta se pennunpehmoisesti törmää johonkin. Ja jos niin hassusti kävisikin, että se ehtisi huomata esteen edessään, huomaa se sen usein liian myöhään. Jarrut ei vain vielä toimi.

Entäpä sitten, kun se nukkuu? Kuuluu ihana pieni tuhina. Kuuluu maiskutusta, vingahtelua, kuuluu unista ärinää. Ehkä se jahtaa paistia tai komentaa kaveria leikkimään. Ehkä se uneksii taivaallisista herkuista, ehkä vain seuraavasta leikistä.

Iltaisin painaessani pääni tyynyyn koiranpennun uniset äänet rauhoittavat minut uneen.

Onni on oma koiranpentu!

 

 

Yksin kotona

Yksin kotona

Tänään oli ensimmäinen päivä, kun Hupsu oli pitemmän aikaa yksin kotona, hurjasti jopa kaksi ja puoli tuntia. Yksinoloharjoitukset ovat tähän mennessä olleet enemmän sitä, että Hupsu ei saa tulla mukana vessaan, eikä se aina ole mukana, kun käyn pihalla. Nämä erot omista ihmisistä ovat kuitenkin pituudeltaan olleet minuutista muutamaan.

Ennen lähtöäni väsytin Hupsua metsäretkeilyllä. Olimme ulkona puolisen tuntia ja ennakko-oletukseni oli, että pentu nukkuu poissaoloni ajan. Lähtiessäni karvavauva jäi vaimeasti uikuttamaan, mutta sitä se on tehnyt silloinkin, jos häviän vessaan, eikä se ole kauaa kestänyt. Vaikka sydäntäni särkikin, jätin Hupsun yksin kotiin.

Ajaessani auton takaisin parkkiruutuuni, nappasin puhelimen käteeni ja kurkkasin ilmateitse, mitä eteisessämme tapahtuu. Ei tapahtunut mitään. Kääntelin valvontakameran kuvakulmaa, mutta Hupsua ei näkynyt. Siispä päättelin sen olevan makuuhuoneessamme nukkumassa.

Sain tuulikaapissa kiskaistua ulko-oven kiinni ja potkaistua kengät jalastani, kun kännykkäni näytöllä alkoi näkyä liikehdintää. Sieltä se pieni Hupsuni unikammarin puolelta kömpi hoiperrellen eteiseen. Hiljaisena ja vielä unenpöpperöisenä se seuraili minua, kun riisuin ulkokamppeet ja availin portit. Sen jälkeen tervehdin karvalastani ja päästin sen pihalle pissalle.

Kokemus lienee ollut meille molemmille kohtalaisen rauhallinen, vaikka hieman jännitin asiaa ja perääni sainkin hiljaista uikutusta. Ensimmäistä koiraani lukuunottamatta yksikään koirani ei ole kärsinyt eroahdistuksesta, mutta aina se näin harjoitellessa vielä hieman mietityttää. Tältä päivältä Hupsu saa kuitenkin täydet pisteet toiminnastaan – pienestä alku-uikutuksestaan huolimatta. Kokemuksesta tiedän, että toinen kerta on jo helpompi – ainakin minulle.

Hupsu on ollut tänään väsyneen oloinen. Luulen, että pienellä oli eilen rankka päivä: metsäulkoilu, Ossi-pupun kanssa nenätysten tutustuminen ja sisareni vierailu ottivat pienen voimille – viimeisin erityisesti siksi, että mukana oli kaksi lasta ja koira.

Tutustuminen Ossin kanssa meni yllättävän hyvin. Koska Ossi on tottunut koiriin, se ei pinkonut Hupsua karkuun, eikä näin ollen Hupsullakaan herännyt minkään laista saalistusviettiä. Sen sijaan pikkukoira teki lähestymisyrityksiään hyvin uteliaana ja lopulta se jopa intoutui komentamaan murinalla ja etäisesti haukkua muistuttavalla ääntelyllä pupua kanssaan leikkimään. Kun Ossi ei näyttänyt mitään mielenkiintoa Hupsua kohtaan, Hupsukin kyllästyi nopeasti ja lähti duunailemaan omiaan.

Ippe on rodultaan havannankoira, vaikka ihan aina ei päällepäin uskoisikaan. Se on semmoinen herttainen tohvelieläin.

Olen myös vaivannut Hupsun päänuppia eilistä lukuunottamatta päivittäin. Olemme harjoitelleet istumista, maatemenoa ja luoksetuloa. Tänään esittelin uutena tuttavuutena paikka-käskyn. (Kamala, kuinka tuo ”käsky” kuulostaa aina niin pahalta.) Namipalat ovat alkaneet paremmin kelvata Hupsulle, joten kaikenlainen opettaminen on ollut hivenen helpompaa. Siitä huolimatta olen jo alkanut toivoa, että Hupsu kasvaisi nopeasti – pentukoirilla kun on pentukoirien tarpeet ja tavat, jotka eivät aina ole kovin kivoja. Muun muassa jatkuvasti ihoon iskeytyvät naskalit ajavat minut pian hulluksi.

Kyläilyä kerrakseen

Kyläilyä kerrakseen

Eilen aamupäivällä kävin sadetta, tuulta ja kylmää uhmaten Hupsun kanssa kyläilemässä äitini työpaikalla. Äitini oli jo etukäteen hurmannut työkaverinsa Hupsun kuvilla ja toimistolla odotti Hupsun riemuksi koko joukko leperteleviä aikuisia ja välähteleviä kännyköitä. Huomion keskipisteenä oleminen näytti sopivan karvakorvalleni paremmin kuin hyvin.

Kyläilyn ohessa tulimme hoitaneeksi myös päivän autoilut. Etukäteen hieman jännitin, miten automatkustaminen sujuu, kun olen Hupsun kanssa liikenteessä kahden, mutta jännitys osoittautui turhaksi. Aluksi Hupsu asettui makoilemaan vänkärin jalkatilaan, mutta keksittyään ajon aikana penkin alla olevan kolon, se tunkeutui sinne nukkumaan.

Illalla Hupsu sai vielä kotiimme vieraan, kun ystävämme tuli tankkaamaan pentuenergiaa – ja sitähän oli tarjolla rutkasti, erityisesti pienten naskalien muodossa.

Tälle päivälle sovin hieman erilaista puuhastelua: Hupsu pääsi nimittäin ensimmäistä kertaa meillä ollessaan tekemään tuttavuutta koirakaverin kanssa käydessämme tutustumassa Kaapoon. Olin sopinut äitini kanssa, että koirat tapaavat toisensa ensimmäistä kertaa ulkona, mutta se osoittautuikin ei-niin-hyväksi ideaksi, koska Kaapo lähestyi Hupsua sellaisella hässäkällä, että Hupsu-parka säikähti. Sisätiloissa namitin molempia koiria, koska syöminen rentouttaa, ja pian Hupsukin uskalsi lähteä tutkimaan olohuonetta jalkojeni suojista. Asiaan varmasti vaikutti myös se, että Kaapo oli sisällä pentua kohtaan väistävämpi kuin ulkona.

Aikansa ihmeteltyään ja tilanteeseen totuteltuaan Hupsu alkoi muristen ja haukkuen komentaa Kaapoa leikkiin – sekä äitini että minun suureksi hämmästykseksi Kaapokin osoitti leikinelkeitä, vaikka Kaapon intoutuessa Hupsu vaihtoikin peruutusvaihteen silmään. Vierailuajankohtamme osui sinänsä huonoon saumaan, että Hupsu väsähti aika nopeasti ja pienen pyöriskelyn jälkeen kellahti sohvan viereen nukkumaan. Vaikka Hupsu rentoutuikin nopeasti, samaa ei voi valitettavasti sanoa Kaaposta. Vauvahauva oli Kaapolle sen verran stressaava tuttavuus, että reilun tunnin hengailun jälkeen päätimme päästää Kaapon rauhoittumaan ja lähdimme kotiin.

Kyllä näistä vielä kaverit tulee!