Browsed by
Avainsana: syksy

Sairastuvan kauhu

Sairastuvan kauhu

Näin sairaslomalla sitä tulee mietittyä, miksi helkkarissa tulin hankkineeksi lemmikikseni poropaimenen. Lapin aakeilla laakeilla koiraeläimeltä vaadittava kestävyys muuttuu silmänräpäyksessä flunssaosaston painajaiseksi. Ensimmäistä kertaa (no ok, tämä oli vale) olen alkanut epäillä omaa täysjärkisyyttäni. Olisihan se niin paljon siistimpää, kun sairastuvalla seurana noruisi seurapiiripuudeli, jonka päivän kohokohta olisi kaivautua peittoni alle ottamaan päiväunet. Or maybe not.

Eilisen päivän lojuin sohvannurkassa. Katsoin Netflixistä löytämääni viikinkiaikaan sijoittuvaa sarjaa ja herkuttelin. Illansuussa hidastempoisuus alkoi ottaa Hupsua päähän ja päiväunilta minut herätettiin naamaa nuolaisten ja herkeämättä piipittäen. Räkä poskella kaivelin sohvan taakse vierineen pallon ja aloin leikittää koiraani. Energianpuruksi tämä ei toki riittänyt ja yötä kohden meno muuttui villimmäksi. Hupsu lähes raateli peittoani, jonka alla heiluttelin puolikoomassa sormiani saadakseni villipedon viihdytetyksi. Sitä sitten muita blogeja lueskellessani tulin ajatelleeksi, että niin, olisihan sitä tietenkin voinut väsyttää koiran nenähommillakin.

Tänään vointini on ollut eiliseen verrattuna parempi. Koska ilmakin on nätti, päätin lähteä Hupsun kanssa metsään juoksemaan. Tokikin ainoa juoksija oli Hupsu. Minä kun en juokse edes junalle. Ja niinhän se tuo puupökkelö juoksikin! Metsä oli täynnä hajuja, lumisia risukkoja, paikka paikoin märkiä polkuja. Siellä se karva-aasini paineli tuhatta ja sataa, eikä korvista ollut tietoakaan.

Kerran epäilin Hupsun kokonaan näyttäneen, miten lappalaiskoira ottaa omistajaltaan hatkat, kun sen peräpääpuuhka katosi mutkan taakse, eikä huuteluistani heti palannutkaan. Yhden kerran dyykkasin itse polvilleni pöpelikköön, kun Hupsu havaitsi puiden lomassa toisen koiran ja ihmisen – ihan vaan estääkseni teinikoirani ohjusvaihteen. Vain yhdesti ehdin ennakoida tilanteen Hupsu Huu-Haata tarkkaillen ja lopun matkaa se saikin kulkea remmissä. Kyllä se hieman sieppasi. Vielä vuosi sitten sain nimittäin kulkea metsässä rauhassa, muihin juuri törmäämättä.

Lentsusta huolimatta täytyy myöntää, että seurapiiripuudelit jäävät kakkoseksi huithapelilleni. Mikäs sen parempi (teko)syy viettää sairaslomalla muutama hetki kauniista ulkoiluilmasta nauttien kuin aktiviteettia tarvitseva koira?

Pilvi pieni pehmoinen ja pimpelipom

Pilvi pieni pehmoinen ja pimpelipom

Väliaikatalvi sitten saapui. Ihan ensilumi. Eikä mikään vesiräntäkeli niin kuin olisi etukäteen voinut veikata. Vielä muutama päivä sitten puistelin päätäni epäuskoisena, kun mieheni ilmoitti vaihtavansa autooni talvirenkaat. No, tänään se ei enää ollutkaan koominen idea. Päinvastoin!

En pidä talvesta. Ei minulla suoranaisesti ole mitään talvea vastaan, mutta inhoan lunta. Lumi näyttää kivalta maisemakuvissa puiden ollessa lumihunnussa ja hangen ollessa rikkumaton, mutta muuta iloa siitä ei minulle olekaan. Kaiken maailman lumityöt, auton putsaamiset ja sohjoiset jalkakäytävät ovat suoraan sanoen perseestä.

Vaan voitte kuvitella, että olen tuntemusteni kanssa yksin, kun astelen ulko-ovesta pihalle lapinkoiran kanssa.

Aamusta päästäessäni Hupsun aamupissalle takapihallemme, se tassutteli hieman epäröiden lumirajaan ja tutki kuonollaan muistista kadonnutta valkeaa maata. Nopeasti se rohkaistui tassuttelemaan terassihangen poikki ja melkein ravasi pissalle.

Iltapäivällä sen sijaan. No. Aluksi piti tietenkin taas tunkea kuono lumirajassa hankeen ja varmistua siitä, että tämä on nyt se sama juttu kuin aamulla. Sitten se alkoikin! Hirmuinen hepuliralli ympäri pihaa nuoskalumi pöllähdellen. Välillä sukellettiin, välillä kieriskeltiin. Kierrokset nousi tappiin ja sen yli – nanosekunneissa. Siinä meni loputkin köynnöskasvini poikki, lapsen muovinen pallo puhki ja puutarhakäsineeni hukkui hangen syövereihin. Pikkuperkeliö vauhdissa!

Olihan sitä toki hauska katsella, myönnettäköön.

’Vaan silti:

Mene lumi pois! Äläkä ainakaan lisäänny…

Ps. Hupsu on ilmoitettu Helsinki Winner -näyttelyyn joulukuun alkuun. 😉

Teinikoira syyslomalla

Teinikoira syyslomalla

Syksy on sitten iloinen asia! Se tarjoilee hassuja yllätyksiä pienille karvakuoren peittämille aivolohkoille. Ja ihan joka nurkan takana. Tiedäthän esimerkiksi ne metsätontut, jotka värjöttelevät varvikoissa sienikoriensa kanssa? Täällä meillä päin ne ainakin tietävät vauhdikkaasti luokse rymistävän hupsun lappalaiskoiran. Anteeksi kamalasti. I’m so sorry. Onneksi olivat edes jollakin asteella koiraihmisiä.

Sitten on ne kaikki syksyisten ulkoilujen valtavan ihanat hajut – erityisesti ne, jotka kaikessa ihanuudessaan kuolettavat hormonihirviöni ajatuksenjuoksun. Toisinaan – no ainakin joka kerta – sinkoilee remmin päässä vauhko sonni ja ei, se en ole minä. Hampaat irvessä yritän roikkua viimeisessä järjenhivenessäni kiinni. Voipi olla, että kohta napsahtaa.

Osataan me välillä nätistikin kävellä.

Aurinko houkuttelee muitakin maailman ihmeitä ulkoilemaan. On niitä perinteikkäitä taloyhtiön talkoohommia ja yksityisihmisten syyssiivouksia. Roskalavat ja kottikärryt, lehtipuhaltimet ja isot risukasat ihmisten syleissä – ne on ihan fine. Vaan auta armias! jos joku erehtyy mattoaan tamppaamaan. Silloin menee pasmat ressukallani sekaisin. Syksyn viimeiset rakennustyöt sen sijaan ei haittaa pätkääkään. Ei vaikka varoitusääni saa omat tärykalvoni repeytymään. Siinä se ihan kadun toisella puolen räjähti, eikä Hupsu tuntunut edes huomaavan.

Painia Makon kanssa.

Iloiseen syksyyn kuuluu myös treffailu suosikkikavereiden kanssa. Mûmak on edelleen Hupsun mielestä ihana – tunne ei tosin ole molemminpuolinen. Viivi rakastaa kuraleikkejä, mikä tietää leikkipainien jälkeistä suihkua. Sitä hiekan määrää! Yksi pieni turkin heilautus ja eteinen muuttuu hiekkalaatikoksi.

Artulle lällättelyä.

Uusiakin tuttavuuksia on kiva tavata. Pieniin pentukavereihin, niin kuin nyt esimerkiksi kolmikuiseen Makoon, tulee teinin suhtautua ensin epäilyksellä, vaikka leikki sitten hetken päästä sujuukin. Vanhat herrat sen sijaan pitävät puistossa jöötä, ettei teinarit hypi silmille, mutta turhaan. Niille voi vaikka lällätellä. Hupsukin tietää: mitä lyhyemmät jalat, sen hitaampi papparainen. Olihan se Arttu silti ihan kiva!

Ihana Mûmak!

Lisäjännitystä Hupsun syyslomaan toi se semmoinen mätsäri. Oikeammin Match Show. Se on se koirien Tinder, jossa tuomari valkkaa itseään miellyttävät naamat ja karvat. Menestystä ei meillä semmoisessa ollut, mutta treenaamassahan me vain käytiinkin. Sillä seurauksella, että voinen tehdä sinulle lupauksen: mikäli mielit nähdä lentävän lapinkoiran, on paikkasi joulukuussa Helsingin Messukeskus.

Mako, kolmikuinen shibakakara

Kännykkäräpsyjä löytyy Syysloma-albumista. 😉

Onnellinen koiranomistaja

Onnellinen koiranomistaja

Olen onnellinen koiranomistaja. Minulla on nimittäin koira, joka kuuntelee! Se kuuntelee niin tarkasti ja niin hyvin, että sen nippanappa tukasta erottuvien korvien kärjet venyvät pupunkorviksi ääniaaltojen rummuttaessa tärykalvoja. Jokaisen koiranomistajan unelma – Hupsu nimittäin kuuntelee vieraitakin ihmisiä. Kokeilehan vaan meillä käydessäsi napata makkarapaketti huomaamattomasti käteesi tai virkkoa ääneen, että jätit märän sateenvarjosi ULOS.

Olen onnellinen koiranomistaja myös siksi, että minulla on sisäpihasiisti koira. Sama se, millainen keli ulkona on. Lattialle ei tarpeita tehdä. Ei tehdä myöskään oman rivitaloasuntomme pihalle – ei, vaikka peräsuoli pullottaisi jo hyvän matkaa maata viistäen. Metsään se on päästävä kakkapuuhiin ja on aivan samantekevää, vaikka yrittäisi millaiseen kuumehoureiluun tahansa vedota. Mars, lontsaria toisen eteen!

Olen onnellinen koiranomistaja, koska minulla on syöppö koira. Sille maistuu herkku kuin herkku ja herkuksi käy jopa parsakaali. Joskus mietin, millaisen pullukan koirastani oikein kasvatan, kun niin mielellään sitä tarjoaisi (ja toisinaan tarjoaakin) siivun omastaan. Vaan annas olla, kun ruokakippoon murkinaa kippaat! Samat naposet lojuu kupissa kevyesti kolmatta päivää, vaikka muuta herkkua ei tarjoiltaisi. Yhden tai kaksi napoa voi ohi mennessään mukaansa napata, jotta pahin nälkä pysyy loitolla.

Olen erityisen onnellinen koiranomistaja. Minulla kun on mahtavaluonteinen koira! Se rakastaa lapsia, kaikkia eläimiä ja niitä aikuisiakin ihmisiä. Kiintymystään se osoittaa villisti hötkyillen, remmissä tempoen, kankustakin haukaten ja mahdottomasti vinkuen. Siinä kohtaa katoaa niin kuulo kuin syöppöys. Viimeinen tolkun hiven pöllähtää pilvenä korvista ja sulautuu ilmavirtaan.

Vaan onhan se kivaa – olla onnellinen koiranomistaja.

Kuvakulma: Syksyllä jaksaa paremmin

Kuvakulma: Syksyllä jaksaa paremmin

Oikeat ihmiset bloggaavat fiksuja ajatuksia fiksuista jutuista, ihan oikeista asioista. Minä puolestani kirjoitan huikean laatuluokatonta tajunnanvirtaa, mutta niin sen minun kohdallani täytyy ollakin. Minä en nimittäin olekaan mikään oikea ihminen. Olen nimittäin koiraihminen.

Syksyihminen olen myös; vesisateiden, syysmyrskyjen, ruskan, kirpakoiden aamujen ja pimeän ihminen. Ihminen, joka saa virtansa introverttiudesta keskellä syysluontoa – seurana vain koira.

Oikeiden ihmisten oikeat asiat jätän niille oikeille ihmisille murehdittaviksi ja blogeissaan märehdittäviksi. Oikeat ihmiset sitä paitsi ovat kokolailla tylsiä ja saavat toki sitä kaikessa oikeaihmisyydessään minun puolestani ollakin.

**

Syyssäiden saapuminen on helpottanut ainakin allekirjoittaneen oloa: koko ajan ei hikoiluta ja henki kulkee paremmin. Hieman on tosin harmittanut reilun viikon jatkunut flunssailu, mutta voitto häämöttää jo. Onneksi tänään on kuitenkin perjantai. Edessä on viikonlopullinen lepäilyä ennen ensi viikon arkisena jatkuvaa puurtamista. Viikonlopun rauhoittumisen aloitin lempiharrastukseni parissa: ulkoilua Hupsun kanssa tihkusateessa, kamera vatsan päällä heilahdellen.

**

Rentouttavaa viikonloppua! Levätkää, syökää ja rapsutelkaa rakkaimpianne.