Browsed by
Avainsana: terveys

Luennolla: Koiran ravitsemus osa II

Luennolla: Koiran ravitsemus osa II

Kuvitelkaa tähän alkuun taas pahoitteleva prologi siitä, että mahdolliset asiavirheet tekstissä johtuvat vain allekirjoittaneen väärinymmärryksistä. Sori siit. 😀

Eläinlääkäri Mili Patakangas-Hautala piti meille muutaman luennon koiran ravitsemuksesta ja ruokinnasta. Ensimmäisellä luennolla keskusteltiin ravitsemuksesta ja ruokinnasta yleisesti, toisen luennon painopiste oli koiran tarvitsemissa ravintoaineissa ja kolmas luento keskittyi ravitsemuksen erityistilanteisiin. Edelleen välttääkseni ylipitkiä tekstejä ajattelin jakaa Milin luennot kahteen osaan: tämä ensimmäinen osa on enemmän yleistä lätinää ja toinen osa, jonka joskus hamassa tulevaisuudessa ehkä saan läjättyä, pureutuu ruokinnan erityistilanteisiin (toisen luennon aiheena olleisiin tarvittaviin ravintoaineisiin en kuitenkaan syvällisesti blogissani pureudu).

Ravitsemuksen tavoitteena voidaan pitää koiran hyvää yleisvointia: koira on pirteä ja jaksaa toimia tehtävissään ja lisäksi se on sopivassa kuntoluokassa (ts. sopusuhtainen; ei yli- eikä alipainoinen). Päällisin puolin hyvinvoivan koiran selkeimmät merkit ovat ihon ja turkin hyvä kunto, sekä vatsan oikeanlainen toiminta (uloste sopivan kiinteää ja määrä kohtuullinen, ei ilmavaivoja). Suurin osa ruokinnassa tehtävissä virheistä johtuu omistajan tietämättömyydestä tai välinpitämättömyydestä. Lisäksi koiran ravitsemuksessa voi tietämättömänä olla ymmällään siitä, keneltä neuvoa voi kysyä.

Mikäli koiran ruokintaa halutaan muuttaa, se tulee tehdä hitaasti 3-4 päivän aikana, jotta ruoansulatusentsyymien tuotanto sekä suoliston mikrobit ehtivät sopeutua muutokseen. On mahdollista, että jatkuvalla monipuolisella ruoalla suoliston voisi pitää aktiivisempana, jolloin suolisto ei välttämättä järky niin herkästi kuin yksipuoliseen ravintoon tottuneella koiralla, mikäli suolistoon jotain uutta sattuukin päätymään.

Koiran ruoansulatuskanava on lyhyt ja koira kykenee syömään ruokansa isoina paloina (hampaisto sopii raateluun, mutta ei ruoan jauhamiseen). Isoon mahalaukkuun ruokaa mahtuu kerralla paljon ja lyhyt suolisto vaatii ruoalta hyvän sulavuuden.

Koiran tarvitsemia ravintoaineita ovat valkuainen (eli proteiini eli aminohapot), rasvahapot, glyseroli, kivennäisaineet, vitamiinit ja vesi. Hiilihydraatteja koira ei tarvitse, mutta ne ovat edullinen ja hyvä energianlähde ja auttavat ylläpitämään suoliston normaalia toimintaa (bakteerit nimittäin tykkäävät hiilihydraateista, vaikka koira itsessään ei niistä hyödykään).

Välttämättömiä (eli ruoasta välttämättä saatavia) aminohappoja koiralle ovat arginiini, histidiini, isoleusiini, leusiini, valiini, lysiini, metioniini, fenylalaniini, treoniini ja tryptofaani. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että koiran proteiinitarve on nimenomaan välttämättömien aminohappojen tarpeen tyydyttämistä. Koiran elimistö tarvitsee aminohappoja rakennusaineiksi muodostaakseen ja uudistaakseen kudoksia, uudistaakseen soluja, kontrolloidakseen kemiallisia reaktioita, muodostaakseen vasta-aineita, kuljettaakseen ravintoaineita ja kaasuja veressä sekä säätelemään aineenvaihduntaa. Jos jokin aminohappo sattuu puuttumaan rakennusketjusta, voi elimistö yrittää korvata puuttuvan aminohapon lähimmällä samankaltaisella aminohapolla, minkä seurauksena voi esimerkiksi muodostua hilseilevä tai halkeileva iho.

Jos koira ei saa ravinnostaan tarpeeksi aminohappoja, joutuu elimistö käyttämään omia proteiinivarastojaan. Puutosoireina voi esiintyä esimerkiksi huonoa turkkia, karvanlähtöä, lihasten surkastumista ja vastustuskyvyn laskua. Elimistö pyrkii ensin hoitamaan ns. vitaalit, eli elintärkeät toiminnot, jolloin mahdolliset puutokset esiintyvät vähemmän tärkeissä kohdissa.

Rasvahappoja elimistö tarvitsee rasvaliukoisten vitamiinien imeytymistä varten. Lisäksi niillä on vaikutusta muun muassa ihon ja karvapeitteen kuntoon, suoliston limakalvojen kuntoon, vastustuskykyyn, niveliin, sydämen ja aivojen toimintaan, veren hyytymiseen, verenpaineeseen sekä lisääntymiseen. Glyseroli toimii rasvahappojen runkona, joskin osa rasvahapoista on elimistössä myös irrallisena. Rasvahapot jaetaan tyydyttymättömiksi ja tyydyttyneiksi ja ne ovat solun rakenteiden osia osallistuen moniin hormonaalisiin ja muihin kemiallisiin reaktioihin. Välttämättömät rasvahapot koiralle ovat Omega-3- ja Omega-6 -ryhmän rasvahappoja (ALA, EPA, DHA, SDA, LA, GLA, AA). Omega-3- ja Omega-6 -rasvahappojen tulisi olla ravinnossa oikeassa suhteessa toisiinsa.

Kivennäisaineet osallistuvat solujen kemiallisiin reaktioihin ja säätelevät neste- ja happo-emäs-tasapainoa. Ne toimivat rakennusaineina luustossa, veressä, hormoneissa ja valkuaisaineissa, ja ne osallistuvat lihasten ja hermojen toimintaan. Välttämättömät kivennäisaineet koira saa usein ruoasta ja suurinta huomiota kivennäisaineiden saannissa tulisi kiinnittää kalsiumin ja fosforin väliseen suhteeseen (suhteen tulisi olla 1,1 – 1,4 : 1). Muita huomionarvoisia kivennäisaineiden keskinäisiä suhteita ovat kalsiumin ja sinkin sekä raudan ja kuparin suhde toisiinsa.

Vitamiinit jaetaan vesi- ja rasvaliukoisiin vitamiineihin, joista rasvaliukoiset (A, D, E, K) tarvitsevat rasvahappoja imeytyäkseen. Rasvaliukoisia vitamiineja ei välttämättä tarvita päivittäin, sillä elimistöön varastoituessaan ne voivat aiheuttaa myrkytyksen. Sen sijaan vesiliukoisia vitamiineja, erityisesti B- ja C-vitamiini, on saatava päivittäin, eikä niissä ole yliannostuksen vaaraa, koska ylimääräinen poistuu elimistöstä (tosin jos koiran maksa toimii, ei C-vitamiinille ole ravinnossa pakottavaa tarvetta, koska elimistö kykenee tuottamaan sitä omiin tarpeisiinsa riittävästi itse). Hyviä lähteitä eri vitamiineille ovat erilaiset sisäelimet, kalaöljyt, kasviöljyt ja pähkinät. Kuten kivennäisaineisiin myös vitamiineihin liittyy ravintoaineiden välisiä suhteita. B-ryhmän vitamiinien tulisi olla elimistössä oikeassa suhteessa toisiinsa, lisäksi D-vitamiinin suhde kalsiumiin ja fosforiin tulisi olla oikea sekä E-vitamiinin suhde seleeniin.

Koiran veden ylläpitotarve on karkeasti arvioituna 0,5 dl / kg / vrk. Vesi osallistuu useisiin elimistön tasapainoreaktioihin sekä eri aineiden kuljettamiseen. Koiralla vettä haihtuu polkuanturoista, kirsusta ja suun limakalvoilta. Hikoilemaan koira ei pysty. Oman koiransa nestetasapainoa voi arvioida kohottamalla koiran niskapoimua. Mikäli se siliää alle 4:ssä sekunnissa, on nestetasapaino ok. Mikäli siliäminen vie yli 7 sekuntia, on kyseessä voimakas kuivuminen, jolloin ihokin on nahkea ja silmät painuvat kuopalle. Kuivumista voi ennaltaehkäistä huolehtimalla, että ruokinta on kunnossa ja nestettä on tarpeeksi saatavilla. Tarpeen mukaan elektrolyyttivalmisteita voi käyttää ennaltaehkäisevästi esimerkiksi kesähelteillä kisakoirilla.

Koira hakee ravinnostaan ensisijaisesti energiaa ja koiran energiantarve on yksilöllinen. Energiaa tarvitaan perusaineenvaihduntaan, lämmöntuottoon, liikkumiseen ja kasvuun. Lisäksi erilaiset erikoistilanteet (esim. tiineys, sairaus, vanhuus) muuttavat energiantarvetta. Energiantarpeeseen vaikuttaa myös koiran rotu, aktiivisuustaso, turkin paksuus ja ympäristön lämpötila.

Yöhoitaja

Yöhoitaja

En muista, olenko aiemmin maininnut, mutta kerronpa silti, kun asia on viime aikoina käynyt taas ilmi keskusteluissa kotosalla. Minulla nimittäin sattuu olemaan todella fiksu koira, se vanhempi nimittäin.

Jossain vaiheessa pohdiskelin itsekseni, minkä takia Hupsu satunnaisesti herättelee minua öisin. Se kun on lähes alusta asti ollut hyvin orientoitunut siihen, että yöllä nukutaan. Sen suuremmin en asiaa kuitenkaan miettinyt ennen kuin mieheni otti toisen asian puheeksi.

Kroppani syrjäyttää fyysistä ilmatilaa jo pelkällä olemassaolollaan hyvin paljon. Selkeämmällä suomenkielellä ilmaistuna: minä olen reippaasti ylipainoinen, siis kansankielisesti läski. Sen lisäksi suvussani on ilmeisesti sukurasitteena uniapneaongelma, joka on minullakin puhjennut lihavuuden myötä. Uniapnean takia nukun toisinaan todella huonosti, toisinaan paremmin – viime kuukausina usein verrattain paremmin.

On päiviä, joina nukun päiväunet, ja on iltoja, joina menen hyvissä ajoin ennen miestäni nukkumaan. On siis hetkiä, joina mieheni kuulee hengitykseni katkeilevan. Sen sijaan, että minulla olisi lääkäristä lainattu maski auttamassa hengitystäni, minulla onkin fiksu koira, todella fiksu. Hupsu näet singahtaa (mieheni kertoman mukaan) välittömästi luokseni, kun hengityskatko alkaa tehdä tuloaan.

Niin. Hupsu, tuo mamman pieni tissiposki, ei ehkä loista blogini kertomuksissa harrastusominaisuuksillaan tai koulutettavuudellaan, ei edes hyvin koulutettuna koirayksilönä. Sen sijaan se kuitenkin loistaa elämässäni uskollisena yöhoitajanani, arvokkaana omana itsenään huolehtien siitä, että hengitykseni kulkee ja unenlaatu pysyy siten normaalina.

Hold your horses, dumbass!

Hold your horses, dumbass!

Bostoninterrierilläni Jeilillä todettiin patellapolvi koiran ollessa nuori. Polvessa ei ollut lumpiouraa ollenkaan, joten hoitona oli leikkaus ja lumpiouran kovertaminen. Jeilin jälkeen talouteemme tuli lunnikoira Ragnar, joka puolivuotiaana alkoi oireilla ripuloimalla. Puolisen vuotta mentiin kiikunkaakun, minkä jälkeen Ragnarin vointi romahti ja sillä todettiin lunnikoirasyndrooma, intestinaali lymfangiektasia, IL. Viisi kuukautta taudin kanssa taisteltiin, mutta lopulta Ragnarin voimat loppuivat.

Tähän taustaan suhteutettuna on kaiketi ihan normaalia, että Hupsun ontuminen on saanut minut herkille. Kaikenlaiset kauhuskenaariot pyörivät mielessäni ja pelkään koko ajan pahinta. Onhan se selvästi minun kohtaloni: rikkinäinen koira, suoraan vaan ej-rekisteriin.

Juteltuani ontumisesta, röntgenkuvista ja eläinlääkärin ajatuksista tukijoukkojeni kanssa totesin, että olen saattanut myös hivenen ylireagoida. Kasvattaja ei esimerkiksi ollut koskaan kuullut suomenlapinkoiralla esiintyneen olkanivelen kasvuhäiriötä, eikä muutkaan pentueen pennut oireile. Fysikaalista hoitoa ehdotettiin.

Eilen soitin Viikkiin yliopistolliseen eläinsairaalaan. Olisin kaivannut toista mielipidettä Hupsun röntkakuvista, mutta sairaalan ortopediaan erikoistuneet lääkärit a) hukkuvat töihin muutenkin ja b) ovat molemmat kesälomalla.

Juttelin ajanvaraushenkilön kanssa huolestani hyvän tovin ja oloni oli helpottunut puhelun jälkeen. Odotellaan ja katsotaan. Sehän voi olla vain normaalia kasvuajan nivellöysyyttä, joka korjaantuu itsestään. Ja jos ontuminen ei vaan lopu, voin sitten varata ajan eläinlääkärille.

Nyt siis opettelen himmaamaan. Annan Hupsun olla iloinen ja touhukas pentu, ja yritän edes hitusen luottaa siihen, että koirani kyllä kertoo, jos mahdottoman paljon sattuu.

Ontumatutkimuksessa

Ontumatutkimuksessa

Piipahdettiin pikaisesti kolme tuntia Tammiston Evidensiassa tänään. Tunti oli ontumatutkimukselle varattu aikaa, mutta venyihän se – tietenkin! Oikeastaan olen alkanut jo tottua siihen: Evidensian eläinsairaalaan ei ole asiaa, jos on tiukka aikataulu. Kokemusta nimittäin on. Niin paljon, että pientä Ragnar-lunnistani viime vuonna hoitanut eläinlääkärikin tervehti minua odotustilassa. En oikein tiennyt, itkisikö vai nauraisiko. Päädyin kuitenkin moikkaamaan takaisin.

”Kliinisessä yleistutkimuksessa” – kuten eläinlääkärit ammattitermein alkukoplailuja nimittävät – ei näkynyt mitään normaalista poikkeavaa. Sen sijaan Hupsu sai aimoannoksen kehuja: se jaksoi keskittyä todella hyvin, eikä juuri venkoillut, kuumekin saatiin suhteellisen rauhallisesti mitattua (ei ollut!) ja hyvässä lihassakin poika kuulemma on. Kotiutusohjeisiin oli lisäksi kirjattu, että Hupsu on pirteä ja ekstrovertti pentu.

Jonkinlaisen pikkuisen neurologisen tutkimuksen eläinlääkäri suoritti koputtelemalla Hupsun naamataulua ja painelemalla selästä. Ainoa mainitsemisen arvoinen asia siitä tutkimuksesta oli se, että Hupsu käyttäytyi valtavan hyvin! Kuin vanha tekijä se seisoskeli eläinlääkärin pöydällä ja ihmetteli ympärilleen.

Itse ontumatutkimuksessa (jalkojen vääntely ja kääntely ja venyttely ja painelu sekä pennun juoksuttaminen) eläinlääkäri totesi kipuoireilun sijaitsevan kyynärpäissä ja olkapäässä. Oikeassa etukäpälässä kyynärpääaristuksen lisäksi Hupsu jännitti olkanivelen ojennusta, mutta vasemmassa astuinelimessä arkuus oli vain kyynärnivelessä.

Hokkuspokkusta vaan ja poika päätyi unille (ei tosin  yhdellä pistoksella, vaan kahdella). Sitten minut passitettiin tunniksi muualle ja Hupsu pääsi höyhensaaripilvellään röntgenhärveleihin. Sen verran oli röntkan jälkeen eläinlääkärin höpötykset kuitenkin hepreaa, että kotosalla sain kotiutusohjeita tavailla hoomoilasena. Tokkopa niistä mitään tässä kohtaa vielä tarvitsikaan ymmärtää, sillä eläinlääkäri sanoi konsultoivansa vielä kollegaansa ja soittavansa minulle viimeistään ensi viikolla.

Röntgenkuvissa havaittavissa molemmissa kyynärnivelissä nivelpintojen epäjohdonmukaisuutta, hieman lisääntynyttä tiiviyttä vasemman kyynärluun alueella nivelkapselin kiinnityskohdassa, kummassakaan kyynärnivelessä ns. koronoideus-ulokkeen raja ei selkeästi seurattavissa. Molemmissa olkanivelissä mahdollista tasaisuutta olkanivelen takaosassa sekä olkaluun etuosan pinta hieman epätasainen.

Wait what?

TODENNÄKÖINEN DIAGNOOSI Kyynärnivelten sekä oikean olkanivelen aristus

No tuon olisin varmaan lukion lyhyellä matematiikalla ymmärtänyt itsekin jo ennen röntkaamista.

Mukaan eläinlääkäristä me saatiin uusi kipulääkekuuri. Samaa Metacamia, jota viimeksikin, ja hyvä niin. Nestemäinen Metacam kun kelpaa Hupsulle vaikka struuttaisin sen vahingossa sivusuun lattialle. Sieltä se käydään kiltisti lipomassa talteen.

Niin epämääräinen eläinlääkärikäynti kuitenkin oli, että kiviä ei mihinkään vierähdellyt. Positiivista oli se, ettei röntgenkuvissa näkynyt luunsiruja tai muita irtopaloja, mutta muutoinhan tilanne jäi vielä hyvinkin avonaiseksi. Nyt toivon vain, että eläinlääkäri toimitti röntgenkuvat kollegalleen turhaan – että kyseessä on vain hieman kummallisempi panosteiitti ja kasvavan pennun hieman vaan hassusti kasvavat, ajan kanssa tasaantuvat nivelet.

 

(BTW! Jos sait vahingossa mielikuvan, että suhtaudun Evidensia Tammistoon negatiivisesti, se kuva on väärä. Yhtä vääntöä lukuun ottamatta olen aina ollut tyytyväinen Tammistosta saamaani palveluun ja ystävälliseen henkilökuntaan.)

Ei tapahdu niin yhtään mitään

Ei tapahdu niin yhtään mitään

Hupsun saikku alkaa olla loppumetreillä. Kahden viikon lepo… no, on se ainakin minut passivoinut. Yksinkertaisetkin asiat tahtoo jäädä tekemättä (mieheni saattaisi tässä kohtaa tosin tiedustaa, onko se jotenkin poikkeuksellista) ja korvien välissä ei vilistä edes pölyhiukkasia. Koko koiramainen elämä uinuu ärtymyksen ja saamattomuuden takana.

Pennun pitäminen rauhallisena on ollut sula mahdottomuus. Jossakin välissä ehdin jo pohtia, jaksaako pentuparka kohta enää liikkua ollenkaan, kun olen yrittänyt aktivoida sitä ruoalla. Milläpä muullakaan? Noutoleikit ovat olleet pannassa ja vetoleikitkin ovat hirvittäneet, kertynyt energia on purettu tihustelemalla: on järsitty kaapinovea ja jalkalistoja, on kaivettu kuoppia ja syöty kasveja, vinkuna on ollut tyypillinen kommunikoinnin keino. Ei se auta penikalle selittää, että lepo vaan.

Ontuminen on onneksi vähentynyt, lievittynyt, joskaan se ei ole kokonaan kadonnut. Erityisesti se tuntuu vaivaavan levon jälkeen, kun ennen lepoa on esimerkiksi käyty kävelemässä – vaikka se kävelyvauhti onkin ollut syntisen hidasta. Ulkoillessa olen antanut Hupsun määrätä tahdin ja osin suunnankin. Pääasia on ollut, että se haistelisi mahdollisimman paljon. Pääkoppatyöskentelyä. Sitä juuri.

Kouluttaminenkin on jäänyt jonnekin unholaan. Sekä viime että tämän viikon kurssitunti jäi meiltä väliin, eikä ole ollut mitään, joka olisi pitänyt meitä ruodussa. Minä olen niin helkkarin helposti passivoituvaa sakkia, kun ei mikään rytmitä tekemistäni. Kotona lojuminen on ehkä se pahin asia, joka voi laiskaa mieltäni kohdata.

Vielä pari päivää yritän pitää Hupsua aisoissa. Viimeistään sunnuntaina vien sen kuitenkin purkamaan energiaa, jotta poikani syntymäpäivävieraat eivät joudu ylienergisen pennun terrorisoinnin kohteiksi. Toivotaan nyt vain, että ontuminen ei ala taas pahentua.

Kyllä minä edelleen pelkään pahinta, vaikka hieman toivo heräsikin, kun Hupsu ei tänään vaikuttanut reagoivan ainakaan oikean kyynärpään käpälöintiin. Sitä paitsi myös Hupsun sisaruksilla on ollut jonkin laista ontumista viime aikoina, joten kyse voi varsin hyvin olla vain ärhäkämmistä kasvukivuista.

Hupsu: ”Oisko niin mitenkään mahdollista, että voisit edes joskus pukea mulle sopivan kokoiset hilavitkuttimet?”