Browsed by
Avainsana: terveys

Hold your horses, dumbass!

Hold your horses, dumbass!

Bostoninterrierilläni Jeilillä todettiin patellapolvi koiran ollessa nuori. Polvessa ei ollut lumpiouraa ollenkaan, joten hoitona oli leikkaus ja lumpiouran kovertaminen. Jeilin jälkeen talouteemme tuli lunnikoira Ragnar, joka puolivuotiaana alkoi oireilla ripuloimalla. Puolisen vuotta mentiin kiikunkaakun, minkä jälkeen Ragnarin vointi romahti ja sillä todettiin lunnikoirasyndrooma, intestinaali lymfangiektasia, IL. Viisi kuukautta taudin kanssa taisteltiin, mutta lopulta Ragnarin voimat loppuivat.

Tähän taustaan suhteutettuna on kaiketi ihan normaalia, että Hupsun ontuminen on saanut minut herkille. Kaikenlaiset kauhuskenaariot pyörivät mielessäni ja pelkään koko ajan pahinta. Onhan se selvästi minun kohtaloni: rikkinäinen koira, suoraan vaan ej-rekisteriin.

Juteltuani ontumisesta, röntgenkuvista ja eläinlääkärin ajatuksista tukijoukkojeni kanssa totesin, että olen saattanut myös hivenen ylireagoida. Kasvattaja ei esimerkiksi ollut koskaan kuullut suomenlapinkoiralla esiintyneen olkanivelen kasvuhäiriötä, eikä muutkaan pentueen pennut oireile. Fysikaalista hoitoa ehdotettiin.

Eilen soitin Viikkiin yliopistolliseen eläinsairaalaan. Olisin kaivannut toista mielipidettä Hupsun röntkakuvista, mutta sairaalan ortopediaan erikoistuneet lääkärit a) hukkuvat töihin muutenkin ja b) ovat molemmat kesälomalla.

Juttelin ajanvaraushenkilön kanssa huolestani hyvän tovin ja oloni oli helpottunut puhelun jälkeen. Odotellaan ja katsotaan. Sehän voi olla vain normaalia kasvuajan nivellöysyyttä, joka korjaantuu itsestään. Ja jos ontuminen ei vaan lopu, voin sitten varata ajan eläinlääkärille.

Nyt siis opettelen himmaamaan. Annan Hupsun olla iloinen ja touhukas pentu, ja yritän edes hitusen luottaa siihen, että koirani kyllä kertoo, jos mahdottoman paljon sattuu.

Ontumatutkimuksessa

Ontumatutkimuksessa

Piipahdettiin pikaisesti kolme tuntia Tammiston Evidensiassa tänään. Tunti oli ontumatutkimukselle varattu aikaa, mutta venyihän se – tietenkin! Oikeastaan olen alkanut jo tottua siihen: Evidensian eläinsairaalaan ei ole asiaa, jos on tiukka aikataulu. Kokemusta nimittäin on. Niin paljon, että pientä Ragnar-lunnistani viime vuonna hoitanut eläinlääkärikin tervehti minua odotustilassa. En oikein tiennyt, itkisikö vai nauraisiko. Päädyin kuitenkin moikkaamaan takaisin.

”Kliinisessä yleistutkimuksessa” – kuten eläinlääkärit ammattitermein alkukoplailuja nimittävät – ei näkynyt mitään normaalista poikkeavaa. Sen sijaan Hupsu sai aimoannoksen kehuja: se jaksoi keskittyä todella hyvin, eikä juuri venkoillut, kuumekin saatiin suhteellisen rauhallisesti mitattua (ei ollut!) ja hyvässä lihassakin poika kuulemma on. Kotiutusohjeisiin oli lisäksi kirjattu, että Hupsu on pirteä ja ekstrovertti pentu.

Jonkinlaisen pikkuisen neurologisen tutkimuksen eläinlääkäri suoritti koputtelemalla Hupsun naamataulua ja painelemalla selästä. Ainoa mainitsemisen arvoinen asia siitä tutkimuksesta oli se, että Hupsu käyttäytyi valtavan hyvin! Kuin vanha tekijä se seisoskeli eläinlääkärin pöydällä ja ihmetteli ympärilleen.

Itse ontumatutkimuksessa (jalkojen vääntely ja kääntely ja venyttely ja painelu sekä pennun juoksuttaminen) eläinlääkäri totesi kipuoireilun sijaitsevan kyynärpäissä ja olkapäässä. Oikeassa etukäpälässä kyynärpääaristuksen lisäksi Hupsu jännitti olkanivelen ojennusta, mutta vasemmassa astuinelimessä arkuus oli vain kyynärnivelessä.

Hokkuspokkusta vaan ja poika päätyi unille (ei tosin  yhdellä pistoksella, vaan kahdella). Sitten minut passitettiin tunniksi muualle ja Hupsu pääsi höyhensaaripilvellään röntgenhärveleihin. Sen verran oli röntkan jälkeen eläinlääkärin höpötykset kuitenkin hepreaa, että kotosalla sain kotiutusohjeita tavailla hoomoilasena. Tokkopa niistä mitään tässä kohtaa vielä tarvitsikaan ymmärtää, sillä eläinlääkäri sanoi konsultoivansa vielä kollegaansa ja soittavansa minulle viimeistään ensi viikolla.

Röntgenkuvissa havaittavissa molemmissa kyynärnivelissä nivelpintojen epäjohdonmukaisuutta, hieman lisääntynyttä tiiviyttä vasemman kyynärluun alueella nivelkapselin kiinnityskohdassa, kummassakaan kyynärnivelessä ns. koronoideus-ulokkeen raja ei selkeästi seurattavissa. Molemmissa olkanivelissä mahdollista tasaisuutta olkanivelen takaosassa sekä olkaluun etuosan pinta hieman epätasainen.

Wait what?

TODENNÄKÖINEN DIAGNOOSI Kyynärnivelten sekä oikean olkanivelen aristus

No tuon olisin varmaan lukion lyhyellä matematiikalla ymmärtänyt itsekin jo ennen röntkaamista.

Mukaan eläinlääkäristä me saatiin uusi kipulääkekuuri. Samaa Metacamia, jota viimeksikin, ja hyvä niin. Nestemäinen Metacam kun kelpaa Hupsulle vaikka struuttaisin sen vahingossa sivusuun lattialle. Sieltä se käydään kiltisti lipomassa talteen.

Niin epämääräinen eläinlääkärikäynti kuitenkin oli, että kiviä ei mihinkään vierähdellyt. Positiivista oli se, ettei röntgenkuvissa näkynyt luunsiruja tai muita irtopaloja, mutta muutoinhan tilanne jäi vielä hyvinkin avonaiseksi. Nyt toivon vain, että eläinlääkäri toimitti röntgenkuvat kollegalleen turhaan – että kyseessä on vain hieman kummallisempi panosteiitti ja kasvavan pennun hieman vaan hassusti kasvavat, ajan kanssa tasaantuvat nivelet.

 

(BTW! Jos sait vahingossa mielikuvan, että suhtaudun Evidensia Tammistoon negatiivisesti, se kuva on väärä. Yhtä vääntöä lukuun ottamatta olen aina ollut tyytyväinen Tammistosta saamaani palveluun ja ystävälliseen henkilökuntaan.)

Ei tapahdu niin yhtään mitään

Ei tapahdu niin yhtään mitään

Hupsun saikku alkaa olla loppumetreillä. Kahden viikon lepo… no, on se ainakin minut passivoinut. Yksinkertaisetkin asiat tahtoo jäädä tekemättä (mieheni saattaisi tässä kohtaa tosin tiedustaa, onko se jotenkin poikkeuksellista) ja korvien välissä ei vilistä edes pölyhiukkasia. Koko koiramainen elämä uinuu ärtymyksen ja saamattomuuden takana.

Pennun pitäminen rauhallisena on ollut sula mahdottomuus. Jossakin välissä ehdin jo pohtia, jaksaako pentuparka kohta enää liikkua ollenkaan, kun olen yrittänyt aktivoida sitä ruoalla. Milläpä muullakaan? Noutoleikit ovat olleet pannassa ja vetoleikitkin ovat hirvittäneet, kertynyt energia on purettu tihustelemalla: on järsitty kaapinovea ja jalkalistoja, on kaivettu kuoppia ja syöty kasveja, vinkuna on ollut tyypillinen kommunikoinnin keino. Ei se auta penikalle selittää, että lepo vaan.

Ontuminen on onneksi vähentynyt, lievittynyt, joskaan se ei ole kokonaan kadonnut. Erityisesti se tuntuu vaivaavan levon jälkeen, kun ennen lepoa on esimerkiksi käyty kävelemässä – vaikka se kävelyvauhti onkin ollut syntisen hidasta. Ulkoillessa olen antanut Hupsun määrätä tahdin ja osin suunnankin. Pääasia on ollut, että se haistelisi mahdollisimman paljon. Pääkoppatyöskentelyä. Sitä juuri.

Kouluttaminenkin on jäänyt jonnekin unholaan. Sekä viime että tämän viikon kurssitunti jäi meiltä väliin, eikä ole ollut mitään, joka olisi pitänyt meitä ruodussa. Minä olen niin helkkarin helposti passivoituvaa sakkia, kun ei mikään rytmitä tekemistäni. Kotona lojuminen on ehkä se pahin asia, joka voi laiskaa mieltäni kohdata.

Vielä pari päivää yritän pitää Hupsua aisoissa. Viimeistään sunnuntaina vien sen kuitenkin purkamaan energiaa, jotta poikani syntymäpäivävieraat eivät joudu ylienergisen pennun terrorisoinnin kohteiksi. Toivotaan nyt vain, että ontuminen ei ala taas pahentua.

Kyllä minä edelleen pelkään pahinta, vaikka hieman toivo heräsikin, kun Hupsu ei tänään vaikuttanut reagoivan ainakaan oikean kyynärpään käpälöintiin. Sitä paitsi myös Hupsun sisaruksilla on ollut jonkin laista ontumista viime aikoina, joten kyse voi varsin hyvin olla vain ärhäkämmistä kasvukivuista.

Hupsu: ”Oisko niin mitenkään mahdollista, että voisit edes joskus pukea mulle sopivan kokoiset hilavitkuttimet?”
Sairaslomalainen

Sairaslomalainen

Kävimme Hupsun kanssa perjantaina tassutsekkauksessa Evidensiassa. Käsikopelotutkimuksessa Hupsu aristi oikean etutassun kyynärpäätä ja vasemman etutassun käpälää. ”Lämpöä” oli 39 astetta. Eläinlääkärin valistunut arvaus oli panosteiitti, jonkinlainen luukalvon tulehdus, joka on yleisempi isojen rotujen (esim. saksanpaimenkoira) pennuilla. Loppulukema oli kahden viikon tulehduskipulääkekuuri ja lepo.

Lepo-komennon perään tirskahdin epäuskoisesti.

Parin viikon päästä, jos oireet eivät ole kadonneet, on eläinlääkärin mukaan syytä varata aika ortopedille. Mikäli kyse ei ole rasituksesta tai kasvavan pennun tulehdustilasta, voi syynä olla luunsiru tai rusto-ongelma. Siinä tapauksessa hoitomuoto on leikkaus. Että mitenkä siis että?

Toissa päivänä nappasin käteeni viime viikolla postilaatikkoon kolahtaneen Lapinkoira-lehden. Avasin sen summamutikassa jostakin kohdasta ja kuinka sattuikaan aukeamalla olemaan juttu osteokondroosista, kyynärnivelen kasvuhäiriöistä. Ja siitä alkoi se pirujen maalailu. Olihan eläinlääkärikin sanonut, että panosteiitissa koira aristaa yleisimmin pitkiä putkiluita, joiden ronklaamiseen Hupsu ei reagoinut. Sen sijaan reagointi kyynärpäässä… no… niin.

Toistaiseksi yritän pysyä positiivisena. Hupsu ontuu edelleen, mutta levossa pitäminen on haastavaa. Tulehduskipulääke selvästi lievittää kipua, minkä seurauksena Hupsu pääsee kunnolla vauhtiin. Esimerkiksi eilen illalla tyhjennettiin lelukoppa, leluja kannettiin minulle vuoronperää ja niitä vinguteltiin (nukkumista yrittävä isäntä ei oikein tykännyt asiasta), pöydiltä yritettiin pölliä tavaroita ja aaloetakin olisi haluttu maistaa, myös kiinanruusun kukkaruukku houkutteli kaivuuhommiin. Kun avasin Hupsulle takapihan oven, otti poika kymmenkunta hepulikierrosta pitkin pihaa. Energiaa olisi, mutta kun levätä pitäisi.

Haluaisin kovasti uskoa rasitusvammaan tai tulehdukseen. Haluaisin kovasti uskoa siihen, että puolentoista viikon päästä Hupsu on taas oma itsensä ja saadaan touhuta normaaleja juttuja. Vaan pessimisti kun olen, se on todella vaikeaa. Positiivisuus nimittäin. Ajatuskin jostakin leikkaushoitoa vaativasta ongelmasta kiukuttaa ja suututtaa, tuntuu todella epäreilulta.

Kuten mieheni siskopuoli somessa minulle totesi:

Jos Hupsulla on tuo luutumishäiriö, olet oikeasti huono-onnisin koiranomistaja, jonka tiedän.

Rästitunnilla

Rästitunnilla

Kävimme tällä viikolla poikkeuksellisesti vasta tänään koirakoulun tunnilla. Olin etukäteen joutunut sopimaan rästitunnin, koska eilen en olisi ehtinyt paikalle. Tai minun ei pitänyt ehtiä, mutta tietysti jumitin sitten kotona, kun muu menoni peruuntuikin.

Edelleen me harjoiteltiin samoja juttuja: kontaktia, patjalle rauhoittumista ja kontaktissa kulkemista. Tällä kertaa vain lisättiin hieman häiriötä – hetkeksi. Kaikki kolme pentua olisivat halunneet ryhtyä leikkiin, joten jouduimme nopeasti siirtymään takaisin piiloihimme.

Hupsu teki tänään todella hyvin. Se oli suorastaan esimerkillinen oppilas. Tuntui se kieltämättä hyvältä. Kyllähän rauhallisen koiran kanssa on helpompi ja mukavampi harjoitella. Ylpeyttä en silti voinut tuntea. En ainakaan Hupsun rauhallisuudesta. En, koska rauhallisuus johtuu mitä ilmeisimmin kivusta.

Vaikka Hupsu on viimeiset päivät vain levännyt, vaivaa toinen etujalka sitä edelleen. Jos oikein koirani liikkeitä luen, notkahtaa vasen etutassu joka kerran, kun koira varaa sille painoaan. Koirakoulun kouluttajankin tervehdys oli tänään kysymysmuotoinen ”ontuuko Hupsu”.

Sen verran empaattinen ihminen olen, että sisuskaluja vääntää, kun näen oman lemmikkini kärsivän. Vaikka häntä heiluu ja pentu hyppii sohvalle ja syliini, kertovat kuitenkin klenkkavaiva ja kumma rauhallisuus epämukavasta olosta ja kivusta.

Varasinkin meille huomiseksi ajan eläinlääkäriin. Se, millä reissun maksan, on toinen tarina, mutta koiraystävä pitää saada kuntoon ja omaksi itsekseen. (Ei se tosin haittaisi, jos rauhallisuus säilyisi.)

Toivottavasti päästään pian normaalielämän syrjään kiinni.