Browsed by
Avainsana: ulkoilua

Kevättä rinnassa

Kevättä rinnassa

Hormonihyrrä pyörii hajujen perässä. Hajuja on ihan kaikkialla. Ihania hajuja. Joka toista pissakohtaa tekisi mieli kielellä lipsutella. Jokainen kakkakasa pitää haistella huolella. Lyhytkin lenkki venyy ajallisesti moninkertaiseksi.

Välillä kirmataan hangessa. Välillä roiskuu rapa ja se kastelee mahanaluskarvat. Elämä on ihanaa, jos on teinikoira – ja jos on kevät. Ainoa kiire on päästä hajulta toiselle.

Korvat ovat vain koristeena, kun Hupsu puskee nelivedolla remmi lähes äärimmilleen pingotettuna. Se poukkoilee kuin päätön kana edestakaisin tien vasemman ja oikean laidan välillä. On niin kamalan vaikeaa päättää, minkä hajun perään lähtisi. Niitä on niin paljon!

Hajumaailma tekee kuitenkin tehtävänsä. Tassupyykin jälkeen kotona makaa raukea karvakasa. Ainoa ääni on hiljainen tuhina – nukkuvan koiran hiljainen, onnellinen tuhina.

Kuvakulma: Lomailu!

Kuvakulma: Lomailu!

Kun on niin paljon tilaa, ettei tiedä, mihin suuntaan lähtisi.
Mammalle voi aina näyttää vähän kieltä.
Näin talvella pellollakin voi juosta surutta. Ei paljon kyykärmekset oikuttele.
Ja kun juoksee niin hirmuista vauhtia, voi eteen ihan yhtäkkiä ilmestyä vierivä lumikokkare.
Lumikokkareita voi pureskella siinä, missä puuterilunta voi makustella lipomalla.
Kesken juoksun voi jalatkin hävitä.
Välillä onkin hyvä ottaa pieni hengähdystauko varjoisammassa paikassa – miksipä ei vaikka lumikasan päällä! Siitä voi hyvin tähystellä, mitä mailla ja mannuilla tapahtuu.
Vauhtia riittää silti aina. Ihan sama, vaikka silmätkin jo hieman lupsaisi.
Kyllä se lähemmäs parinkymmenen pakkasasteen juoksuviima lopulta ne uniset silmät räväyttää auki.
Vaan jos se ei auta ja tahtoo silti ramasta, voi ottaa lumipulahdukset hankeen. Eikä sen niin väliä, jos lumenpinta on hieman kovettunut. Kyllä se periksi antaa, kun tarpeeksi loikkii.
Se täällä maalla on sitä paitsi mukavaa, että aarteita löytyy ihan joka paikasta.
Joskus sitä saattaa huomata, ettei niitä aarteita olisi ehkä kannattanut maistella.
Vaan jos mamma heittää uudestaan, perään mennään noutamaan.
Tuumailutauolla tarkkaillaan ympäristöä. Pitää leikinkin tiimellyksessä tietää, mitä ympärillä tapahtuu.
Puuliiterissäkin voi välillä käydä norkoilemassa. Sieltä voi tarttua mukaan ihania keppejä.
Ja kun ihmisveikka tulee ulos leikkimään, eikä iskä olekaan mukana vahtimassa, voi ihan hyvin pölliä hanskan – vaikka kädestä!
Kas tähän tapaan!
…tai näin!
…ja sitten taas kirmataan hanska suussa väljemmille vesille. Ihmisveikka tarpoo perässä, mutta eihän se kiinni saa!
Parhautta tämä tämmöinen. Lomailu!
Kuvakulma: Ridiculously Photogenic Dog

Kuvakulma: Ridiculously Photogenic Dog

Laituripönöttäjä
Rappusellapönöttäjä
Kerrostalonpihapönöttäjä
Alakoulupönöttäjä
Kivipönöttäjä

Ps. Huom! Yms. Jne. Jos ei meemi, johon otsikko viittaa, ole sulle tuttu, voi olla, ettei otsikko myöskään avaudu tai et ymmärrä, mihin se viittaa. Saat sen anteeksi.

Pps. Kyllä. Kuvissa näkyy myös remmi.

Kärsimystä yhdelle, parhautta toiselle

Kärsimystä yhdelle, parhautta toiselle

No se lumi! Se valkoinen, kylmä ja märkä taivaan anti. Juuri se, jota latvasta lahot odottavat tähän aikaan vuodesta täällä Pohjolassa satavaksi. Sitten on ne latvasta lahot, jotka eivät sitä osaa odottaa, mutta rakastavat sitä yli kaiken. Niin kuin nyt esimerkiksi Hupsu. Vaatetta vaan topaten päälle ja kaula piiloon. Parempi vetää kaulaliina hieman tarpeellistakin tiukemmalle. Pyryttää ja tuulee.

Hupsun onneksi – minun epäonnekseni – pääsin tänään hyvissä ajoin töistä. Hupsulle se nimittäin tarkoitti riemukasta hepulointia lumihangessa, minulle puolestaan tuiskun ja tuiverruksen aiheuttamaa kärsimystä. Onneksi sitä on tähänastisten elonpäivien aikana oppinut jo hieman kiukkuaan nielemään. Pääasia, että Hupsulla on hauskaa – ja kyllähän minä kärsin. Olen talvimarttyyri.

Ulkoillessa ei riittänyt taivaalta tupruttava lumi. Silmälasieni takaa, siitä silmäripsien kohdalta sain sormella kaivella lunta pois näkökentästä – sitä tuli puista niskaan, sitä pöllysi iloisen lapinkoiran käpälistä. Tuntui siltä, että sitä tuli ylhäältä, alhaalta, sivuilta, edestä, takaa ja jokaisesta ilmansuunnasta. Metsässä ulkoilu talvisin – no, ei se ainakaan hymyilyttämään laita.

Omasta kärsimyksestäni huolimatta onnistuin hieman iloitsemaan Hupsun puolesta. Hepulointi alkoi välittömästi, kun remmi irtosi, ja Hupsu mennä porhalsi kinoksesta toiseen tukka hulmuten.

Laajoissa kaarissa tukkajumalani kimpoili ympärilläni pitkin metsää, eikä varonut oikeastaan yhtään mitään. Kertaalleen se päätti jopa ottaa hatkat, kun näköpiiriin ilmestyi ihana vapaana juoksenteleva koirakaveri, jonka emäntä oli ulos lähtiessään ajatellut aivan samaa kuin minä: eihän sitä nyt lumituiskun läimiessä silmämunia ja kellon käydessä puoltapäivää torstaina metsässä muita ole.