Browsed by
Avainsana: vehnäterrieri

Kuvakulma: reissussa rähjääntyy

Kuvakulma: reissussa rähjääntyy

Märkä heinikko, vesisade. Ei haittaa.
No, Kaapoa haittaa.
Hämärää, harmaata. Keski-Suomessa satoi lähes taukoamatta. Yksin sai Hupsu ulkona höntsäillä. Me muut istuimme porstuassa.
Okei. Välillä käväisi veikka pihamaalla. Hupsu oli välittömästi valmiina leikkiin.
Kaapo kävi pihan puolella vain, kun iski pakottava hätä. Voihan epäonninen! Hupsu oli välittömästi valmis…
…roikkumaan karvoissa siis.
Kun ei leikkikaveria saanut märälle pihamaalle, piti onnea koetella porstuassa.
Ja kun leikki loppui, jäi Kaapo katselemaan, kuinka pähkähullu Hupsu syöksyi vesisateeseen.
Ei Kaapoa tosin haitannut, että Hupsu häippäsi. Vesisadetta oli mukava ihmetellä, kun omat tassut pysyivät kuivana.
Illan tullen asetuttiin nukkumaan. Jokainen omaan soppeensa.
Pohjoisempana sentään aurinkokin kurkki pilven takaa. Kaapoa ilahdutti uusi, iso vesikuppi – Kainuun mereksikin kutsuttu. Vaan eihän se järvi tyhjentynyt, vaikka kuinka vanhus yritti sitä tyhjäksi juoda.
Mökkirannassa saattoi hieman paremmalla fiiliksellä leikkiäkin. Hupsun kanssa. Pienen hetken kerrallaan.
Hyvin pienen hetken.
Ja kun pieni hetki oli leikitty, piti taas tyhjentää Oulujärven vesivarantoja.
Hupsu nautti. Leikki Kaapo sitten tai ei.
…onneksi välillä leikki.
Tutkimusmatkailija ei enää ollut ihan niin moksis tassujen kastumisesta kuin ennen. Vatsakarvat eivät kuitenkaan saaneet kastua.
Välillä Hupsu yritti hieman uhmata allekirjoittaneen arvovaltaa. Niin paljon kaikkea kivaa olisi ollut kauempanakin.
Kun ei saanut mennä kovin kauas, yritettiin nousta korkeammalla.
Kaapo sen sijaan pysyi kiltisti (vai vanhuuttaan?) siellä, missä oma ihminen.
Pienen levähdyksen jälkeen Kaapo jaksoi jatkaa leikkiä.
Hupsu oli heti mukana.
Viimeisenä iltana tapahtui vielä tosi kummia. Veikka hävisi. Kuului vain molskis. Onneksi se löytyi taas hetken päästä.
Kuvakulma: Vähä-älyiset karvakurpitsat

Kuvakulma: Vähä-älyiset karvakurpitsat

Leikkiinhaasto!
Hulluuspallo.
Mitä mieles?
H: Hei, mikä sulle tuli?
Huaaaargh!
K: Nyt PERKUL! kakara!
Jössikkä lumisateessa.
…ja sitten taas mentiin.
Murinapallo.
Kuinka iloiselta Kaapo näyttääkään!
H: Kuolitko? Tarttetko tekohengitystä?
Koirapuiston kaameet.
Kaapo rupes tanssimaan balettia.
Ihan koko ajan en ollut varma siitä, että nää leikkii…
Lumipeto.
K: Sssaaa… Se kiipee selkään!
Välillä mentiin näinkin päin.
Pääasia, että oli kivaa.
Kuvakulma: Erävoitto

Kuvakulma: Erävoitto

Välillä meinaan unohtaa, että Hupsu on vielä pentu. Kuuroille korville kaikuvat luoksetulokehotukset turhauttavat ja ketutuskäyrä nousee kattoon, kun saa päristellä, vihellellä ja heitellä kärrynpyöriä huomion saamiseksi. Sitten sen taas muistaa: en voikaan odottaa pieneltä pennulta jotakin, jota emme juuri ole harjoitelleet. Sitten haetaan sisältä namipussi ja tehdään luoksetuloharjoituksia. Ihmisen kanssa tekeminen on Hupsusta hauskaa, vaikka sisällehän se lopulta tulee huijatuksi.

Hupsu ei kuitenkaan ole tyhmä. Yksi onnistunut huijaus tarkoittaa sitä, että seuraavalla kerralla se ei enää toimi. Se oppii kerrasta ja siksi saan välillä kantaa karvakakaran sisälle.

Olemme olleet viettämässä pääsiäisen aikaa anopikkaallani, joten Hupsu on saanut ulkoilla mielin määrin. Maalla on tilaa juosta ja poukkoilla. Tällä kertaa myös poikani on mukana, joten välillä Hupsu on saanut reuhuavaa ihmislapsiseuraakin: sekä poika että koira ovat pyörineet kilvan rinnettä alas kikatuksen ja murinan saattelemana. Vaan välillä olen sydän syrjällään. Pelkään, että hurjassa menossa loukkaantuu jompikumpi.

No, entä se erävoitto?

Tänään päivä oli siinä mielessä erilainen, että äitini tuli Kaapon kanssa päiväkyläilylle. Vaikka Kaapo alkuun taas stressasi, alkoi se suhtautua Hupsuun säyseämmin. Loppulukema olikin se, että koirat leikkivät yhdessä.

Jotain kyllä tapahtuu kohta.
Miksikähän kaikki tähyilee samaan suuntaan?
Onneksi tontilta löytyy ihania osmankäämiä. Vähän ne on tähän aikaan vuodesta ehtinyt pölyttyä.
Kas! Mikäs se sieltä saapui?
Aikansa Hupsu yritti ja yritti – vaan lopulta se Kaapo heltyi.
Heltymistä seurasi vehnähepuli.
Välillä mentiin vähän eri suuntiin ja sitten samaan suuntaan. Välillä peuhattiin, välillä juostiin.
Ja pitihän sitä tonttiakin tutkia. Paljon oli Kaapolle hajuviestejä, joiden päälle jättää omansa.
Alkuun Hupsu oli hieman hämillään siitä, että Kaapo vastasi leikkiin.
Saattoi se Kaapokin olla hieman hämillään hetken. Mitähän oikein tapahtui?
Vaan nopeasti kumpainenkin keksi, että kaverin kanssa leikkiminenhän on kivaa.
Vaikka pääasiassa Kaapo meni edellä ja Hupsu perässä, kääntyi jahti välillä toisinkin päin.
Herkkujen ja leikin myötä stressi unohtui. Kaapo huomasi, että onhan se tuo vauva ihan ok, vaikka kummalliselta haiseekin.
Välillä täytyi vetää happeakin. Hengähdystauko teki hyvää molemmille, joskaan se ei ollut erityisen pitkä.
Erityisesti Hupsu tuntui rakastavan Kaapon partakarvoja. Niistä sai hyvin kiinni ja niihin oli hyvä koko ajan tähdätä.
Välillä koko Hupsun pää oli Kaapon suussa. Toisena hetkenä Hupsu taas repi Kaapon kaulakarvoja.
Ja kun on koira, ei juoksemisesta voi saada tarpeekseen.
Hupsu rakastaa olla maalla, koska ulkona saa olla paljon. Vielä huipumpaa se selvästi oli, kun sai koirakaverin mukaan reuhuamaan.
Rymytessä ei varottu edes kukkapenkkejä. Enempivähempi paikallaan pönöttävien ihmisten jalat sen sijaan vältettiin, eikä vahinkoja suuresti syntynyt.
Vaan eikös Hupsu näytäkin onnelliselta?
Ennen Kaapon ja äitini lähtöä otettiin vielä pikaspurtit pihalla. Vauhtia oli niin paljon, että korvatkin lennähti ilmavirrassa pystyyn.

Ja nyt voikin sitten pieni koiranpentu nukkua!

Kuvakulma: Viikonloppu Vierumäellä

Kuvakulma: Viikonloppu Vierumäellä

Mistä on reissuviikonloppu tehty? Stressaavista koirista, meuhkaavista lapsista, kevätauringosta ja liian vähäisestä unimäärästä. Siitä on reissuviikonloppu tehty.

Käytiin siis Vierumäellä Heinolan kupeessa. Äitini työnantaja omistaa sieltä lomaosakkeet paritalonpuolikkaaseen, jossa olen vieraillut useasti. Vieraskirja paljasti, että ensimmäisen kerran olen käynyt mökissä palttiarallaa 18 vuotta sitten. Apua! Vaan näin ollen jokainen koiranikin on päässyt Vierumäkeen tutustumaan.

Vierumäessä spesiaalia on myös se, että siellä näin elämäni ensimmäisen kerran lunnikoiran livenä. Siitäkin on aikaa toistakymmentä vuotta ja sainkin koiranulkoiluttajat tuolloin hämmentymään kysyessäni, olivatko heidän koiransa lunnikoiria. Oli ilmeisesti ihme, että tunnistin.

Tällä kertaa kokoonpanoomme kuului lisäkseni avopuolisoni, poikamme, äitini, kummityttöni sekä koirakolmikko Hupsu, Kaapo ja Ippe. Lauantaina saimme nauttia ihanasta kevätsäästä ja saunakin lämpeni molempina iltoina.

Lauantaina ulkoilin mieheni kanssa ilman muuta ihmispoppoota, joten matkaamme pääsi mukaan vain Hupsu ja Kaapo.
Kävelimme rutakonreunaan merkittyä luontopolkua jonkin matkaa päästyämme pois pölyiseltä asfalttitieltä.
Kevät on aivan ihana vuodenaika: luonto heräilee, linnut alkavat visertää ja purot solisevat.
Luontopolulla päästin Kaapon irti remmistä, jotta se sai nauttia juoksentelusta. Vauhdikkaasti se tömistelikin. Ensin pois luotani ja kutsusta välittömästi takaisin.
Hupsu sen sijaan sai ulkoilla remmissä, koska mieheni ei uskaltanut sitä irti päästää. Toki ymmärrän sen. Aiemmin samana päivänä Hupsu oli jo elämänsä ensimmäisen kerran ottanut lyhykäiset ”hatkat” mökin pihasta. Ei se toki kauas uskalla juosta, mutta autotien varressa en uskalla pentua (tai edes aikuista koiraa) pitää vapaana ja antaa tohottaa, miten sattuu.
Polku kevätmetsässä.
Pönötyskuva.
Valon ja varjon leikki sai luonnon näyttämään kauniilta, vaikka puut ovatkin vielä alastomia. Välillä aurinko painui pilvenreunan taakse vain tullakseen pian taas esiin.
Kaapokin oli lauantaina ehtinyt ottaa ritolat ennen ulkoiluamme. Se oli syöksähtänyt avatusta ovesta ulos ja vauhdikkaasti kadulla kulkevaa mustaa koiraa kohtii. Onneksi säästyttiin säikähdyksellä. Kaapo ei muitta mutkitta käynyt vieraan koiran päälle, vaan pysähtyi pienen matkan päähän.
Ovesta ulos ja kadulle -törmäilyn jäljiltä mielestäni olikin tärkeää, että Kaapo sai onnistumisen kokemuksia. Vaikka pääasiassa Kaapokin oli remmiin kytkettynä, palkkailin sitä kontaktinotosta.
Lauantai-iltana otimmekin käyttöön 30-metrisen koulutusliinan. Hupsun ulkoilu vapaana mökin pihassa päättyi. En uskaltanut riskeerata, koska uudet karkureissut olisivat pahimmassa tapauksessa voineet päättyä auton alle.
Lenkin jälkeen Kaapokin väsähti. Äitini viihdytti lapsenlapsiaan korttipelillä ja Kaapo asettui viereen unille.
Ipestä oli kaikkein vähiten ”vaivaa”. Se oli tyytyväinen, kun vaan sai makoilla ihmisen kyljessä – ja aina vain parempi, jos ihminen oli valmis rapsuttamaan. Hupsulle Ippe äkäili tuon tuosta ja tavan takaa, mutta Hupsu ei ollut asiasta moksiskaan. Jätti vain Ipen omaan arvoonsa.
Mökin olohuoneessa ikkunat olivat lattiasta melkein kattoon. Se oli sekä Hupsulle että Kaapolle käypä juttu. Pääsipähän vahtimaan ja tarkkailemaan, mitä ulkona tapahtui. Lisäksi ikkuna ilmeisesti veti sen verran, että molemmat tykkäsivät nukkua sen vieressä.
Kukkuu.
Vaikka Hupsu vaikutti sopeutuvat viikonlopun eloon, on se reissun jäljiltä todella väsynyt. Onneksi se osasi kuitenkin nauttia koko pikkupennun tarmollaan.
Pitkän liinan huono puoli on se, että se tahtoo kiertyä jokaisen kannon, puskan ja puun ympärille.
Veikan sylissä.
Ryhmä rämä.
Hupsu ei paljon sohvalla viihtynyt, mutta tänään se siinä viihtyi muutaman hetken. Matot oli rullattu lattioilta, jotta niille ei pissavahinkoja synny.
Rapsutuksia. Jokaisella koiranpennulla pitäisi olla ihmislapsi kaverina.
Perkuleen pentuaika!

Perkuleen pentuaika!

Silmät edelleen ristissä. Sormet, käsivarret ja varpaat terävistä naskaleista naarmuilla. Vuorotellen mennään satakymmenen lasissa ja sitten väsähdetään – molemmat. Onneksi, voi onneksi, Hupsun jäljiltä ei juuri tarvitse niitä pissalammikoitakin vielä siivota!

Olohuoneen lattialla, eteisessä – kaikkialla leluja hujanhajan. Kaikki hienoja, koiria varten suunniteltuja, Hupsua varten ostettuja! Olisihan se pitänyt tietää – ja tiesinhän minä! Leikkikaluiksi kelpaa parhaiten moppi, kylpytakin naru, sohvapöydän kulma ja kumisaappaat. Ihan ikioma villasukkakin pennulle on lahjoitettu.

Pihalla on käyty maistamassa seinää. Hangessa on levällään puutarhalapio ja pikkulapsen käteen sopiva lakaisuharja. Syreenikin maistuu pienen pennun mielestä hyvältä – se törröttää hauskasti maassa levitellen hentoja oksiaan kohti taivasta. Vähän pitää käydä myös kukkalaatikossa – siellä on pikkuhavuja mullassa. Mullassa! Pikkusyreeni – toiseen lajikkeeseen, luultavasti pihlajaan, vartettu – muistuttaa maasta sojottavaa keppiä. Siihen on hyvä vähän teroitella kulmahammasta. Ja ne siististi pihalle niputetut kiinanruusun oksat – voi! Ne on levitetty pitkin maita ja mantuja.

Mutta kun onhan se vaan niin hurjan söpö, niin hurjan ihana!

Se napittaa pyöreillä, tummilla nappisilmillään. Se tökkii kuonollaan ja huitoo huterasti tassullaan. Se tassuttelee epävakain askelin – liukastelee, kompastelee, pyörähtelee, horjahtelee. Sillä on enemmän vauhtia kuin mihin tassut ehtivät mukaan, eikä se aina muista katsoa eteensä – lopulta se pennunpehmoisesti törmää johonkin. Ja jos niin hassusti kävisikin, että se ehtisi huomata esteen edessään, huomaa se sen usein liian myöhään. Jarrut ei vain vielä toimi.

Entäpä sitten, kun se nukkuu? Kuuluu ihana pieni tuhina. Kuuluu maiskutusta, vingahtelua, kuuluu unista ärinää. Ehkä se jahtaa paistia tai komentaa kaveria leikkimään. Ehkä se uneksii taivaallisista herkuista, ehkä vain seuraavasta leikistä.

Iltaisin painaessani pääni tyynyyn koiranpennun uniset äänet rauhoittavat minut uneen.

Onni on oma koiranpentu!