Browsed by
Avainsana: vehnäterrieri

Kyläilyä kerrakseen

Kyläilyä kerrakseen

Eilen aamupäivällä kävin sadetta, tuulta ja kylmää uhmaten Hupsun kanssa kyläilemässä äitini työpaikalla. Äitini oli jo etukäteen hurmannut työkaverinsa Hupsun kuvilla ja toimistolla odotti Hupsun riemuksi koko joukko leperteleviä aikuisia ja välähteleviä kännyköitä. Huomion keskipisteenä oleminen näytti sopivan karvakorvalleni paremmin kuin hyvin.

Kyläilyn ohessa tulimme hoitaneeksi myös päivän autoilut. Etukäteen hieman jännitin, miten automatkustaminen sujuu, kun olen Hupsun kanssa liikenteessä kahden, mutta jännitys osoittautui turhaksi. Aluksi Hupsu asettui makoilemaan vänkärin jalkatilaan, mutta keksittyään ajon aikana penkin alla olevan kolon, se tunkeutui sinne nukkumaan.

Illalla Hupsu sai vielä kotiimme vieraan, kun ystävämme tuli tankkaamaan pentuenergiaa – ja sitähän oli tarjolla rutkasti, erityisesti pienten naskalien muodossa.

Tälle päivälle sovin hieman erilaista puuhastelua: Hupsu pääsi nimittäin ensimmäistä kertaa meillä ollessaan tekemään tuttavuutta koirakaverin kanssa käydessämme tutustumassa Kaapoon. Olin sopinut äitini kanssa, että koirat tapaavat toisensa ensimmäistä kertaa ulkona, mutta se osoittautuikin ei-niin-hyväksi ideaksi, koska Kaapo lähestyi Hupsua sellaisella hässäkällä, että Hupsu-parka säikähti. Sisätiloissa namitin molempia koiria, koska syöminen rentouttaa, ja pian Hupsukin uskalsi lähteä tutkimaan olohuonetta jalkojeni suojista. Asiaan varmasti vaikutti myös se, että Kaapo oli sisällä pentua kohtaan väistävämpi kuin ulkona.

Aikansa ihmeteltyään ja tilanteeseen totuteltuaan Hupsu alkoi muristen ja haukkuen komentaa Kaapoa leikkiin – sekä äitini että minun suureksi hämmästykseksi Kaapokin osoitti leikinelkeitä, vaikka Kaapon intoutuessa Hupsu vaihtoikin peruutusvaihteen silmään. Vierailuajankohtamme osui sinänsä huonoon saumaan, että Hupsu väsähti aika nopeasti ja pienen pyöriskelyn jälkeen kellahti sohvan viereen nukkumaan. Vaikka Hupsu rentoutuikin nopeasti, samaa ei voi valitettavasti sanoa Kaaposta. Vauvahauva oli Kaapolle sen verran stressaava tuttavuus, että reilun tunnin hengailun jälkeen päätimme päästää Kaapon rauhoittumaan ja lähdimme kotiin.

Kyllä näistä vielä kaverit tulee!

Kuvakulma: Miltä näyttää iloinen vehnäterrieri?

Kuvakulma: Miltä näyttää iloinen vehnäterrieri?

Olen ollut viime aikoina ulkoilun suhteen todella laiska ja saamaton. Vaikka välillä on tehnytkin mieli lähteä ulkoilemaan, on sohva voittanut sisäiset kaksintaistoni ja persläskit ovat liimautuneet tiukasti sisätiloihin. Lahjakkaasti onnistuin myös täysin unohtamaan torstaina luvanneeni viihdyttää illalla Kaapoa, kun äitini oli kampaajalla – työhaastattelu onnistui tyhjentämään pääni aivan totaalisesti. Kaapon unohtaminen tuolla tavoin saikin omatuntoni kolkuttelemaan ja sovin äitini kanssa uuden ulkoilupäivän päästäkseni eroon morkkiksestani.

Tänään sainkin sovitusti napattua itseäni niskasta kiinni ja vein Kaapo-reuhun nauttimaan aurinkoisesta kevätpäivästä. Kaapo nautti jokaisesta hetkestä ulkona ja käyttäytyi jälleen kerran mallikkaasti. Tein myös havainnon, että Kaapon korvat toimivat paremmin Kaapon ollessa irti kuin kytkettynä remmiin. Pieni pelästymisen hetkikin ehti puhaltaa lävitseni, kun tajusin Kaapon irrallaan tuijottavan tiukasti vähän matkan päässä kadulla töpsöttelevää koiraa – Kaapo kuitenkin reagoi hihkuntaani välittömästi ja palasi luokseni vastalauseitta. Palkkasin sen kourallisella namipaloja ja vuolailla kehuilla.

Uskaltauduin päästämään Kaapon irti hihnasta muutamassakin eri paikassa. Ja voi sitä riemua! Terrieripoika hepuloi, kylpi lumessa ja hyppelehti kaatuneiden puunrunkojen yli – vuoronperää ja kerta toisensa jälkeen. Sisälle palautin rapaisen ja märän koiran, jonka rinnassa läikehti selvästi kevät.

 

Otettiin lopuksi vielä pönötyskuvakin!
Kuvakulma: Poikkeava kokoonpano

Kuvakulma: Poikkeava kokoonpano

Pomon ja Mûmakin kanssa sovittu ulkoilu sai tänään lisämausteen, kun hurautin autolla äitini kautta ja noukin Kaapon matkaan. Ulkoilu sujui varsin mallikkaasti, vaikka alkuinnoissaan Kaapo ei muistanutkaan, mitä korvilla tehdään tai mitä ne ylipäätään ovat. Yhden räyhätilanteenkin kohtasimme, kun pellonreunassa vastaan kävelleen koirajoukkion puuterihuisku alkoi ärhennellä remmissä, mutta muutoin koirakohtaamiset ja -ohitukset sujuivat hyvin.

Pellolla päästimme koirat pariksi hetkeksi irtikin ja erityisesti Kaapo näytti nauttivan vapaudestaan suunnattomasti. Mûmakin riemua saattoi häiritä muutos tavanomaisessa porukassamme, mutta välillä sekin intoutui piehtaroimaan ja ottamaan juoksuaskelia.

Huomaa Mûmak!
Lumet irti turkista.
Namitasku kutsuu.
Kyllä se on Mûmak komea!
Kaapo sen sijaan on hieman huvittava.
Lentävä vehnäterrieri!
Toki on Kaapokin komea.
Luontopolku. 😀
Lepopäivä lenkkeillen

Lepopäivä lenkkeillen

Olin ajatellut viettää tänään lepopäivän, mutta katseltuani aikani etätyöpäivää viettävän mieheni selkää muuttui suunnitelmani Kaapon kanssa ulkoiluksi. Summamutikassa päätin lähteä kävelemään vieraammille jalkakäytäville ja lenkistä venyikin puolitoistatuntinen taival puolipilvisessä (enemmän ehkä pilvisessä) talvipäivässä.

Kaapo oli edelliskertaan verrattuna jälleen oma itsensä. Se olisi viilettänyt mieluusti kauempana edelläni kuin mitä remmi antoi myöten ja välillä jouduin toppuuttelemaan kundin vauhtia, etten itse lennä kumoon. Vehnäterrieri alkaa olla jo sen verran kookas koira, että remmissä vetäminen aiheuttaa helposti ulkoiluttajalle vaaratilanteita. Niin hyvin Kaapo on kuitenkin ehdollistunut namitaskuuni, että hiljaisellakin äänellä sanottu ”täällä” sai Kaapon palaamaan välittömästi jalkojeni viereen.

Poikkesimme hieman jalkakäytävältä syrjempäänkin, merenrantaan, jossa päästin Kaapon hetkeksi irti. Kaapo nautti vapaudestaan koko vehnäterrierin eloisuudella ja sai minutkin naurahtelemaan pomppiessaan ympäriinsä kuin pingispallo kivikossa. Erityisen kivaa Kaapon mielestä oli loikkia kaatuneen puunrungon yli – edestakaisin totta kai – ja mitä kauempaa loikka onnistui sitä iloisemmalta Kaapo vaikutti. Kalliokiipeily, lumipesut ja kepin tappaminen kuuluivat myös Kaapon vapaudenriemuun ja hieman minua harmitti kytkeä koira takaisin hihnaan, että pääsemme jatkamaan matkaa.

Lenkkeily sujui mutkattomasti eteenpäin, kunnes Jollaksen kartanon kupeessa meitä vastaan tassutteli belgianpaimenkoiraa muistuttava tumma kummajainen. Sain Kaapon hyvin kontaktiin nameilla, mutta vapaana, ilman omistajaa ulkoileva koira oli päättänyt tulla tekemään tuttavuutta Kaapon kanssa, enkä näin ollen välttynyt kohtaamistilanteelta. Tilanne meni kuitenkin kohtalaisen rauhallisissa merkeissä. Olin pudottanut Kaapon remmin löysälle, jotta minimoisin oman epävarmuuteni siirtymisen remmiä pitkin Kaapoon. Hetken koirat haistelivatkin toisiaan nätisti, kunnes Kaapo alkoi äristä vieraalle koiralle, joka onneksi väisti ja jatkoi matkaansa omille teilleen. Nameilla sain Kaapon takaisin kontaktiin ja vieras koira unohtui.

Aikamme matkaa jatkettuamme tuli kolmen lapsen poppoo kyselemään, saako koiraa silittää. Kaapo ei suuremmin välittänyt lapsista, mutta antoi rapsuttaa itseään hieman. Yleisesti ottaen Kaapo pitää lapsista, enkä epäröinyt tilanteessa ollenkaan. Kaapoa tosin kiinnosti enemmän yhdeltä lapselta maahan pudonnut vesipullo, joka koiran silmissä näytti lelulta. Lapsia nauratti Kaapon pyöritellessä pulloa tassuillaan ja kuonollaan.

Loppumatkan saimme kävellä rauhassa ja hieman ennen kotiovea koira intoutui vielä leikkimään löytämällään kepillä, joka kulkeutui hyvän matkaa mukanamme Kaapon heitellessä sitä. Kaiken kaikkiaan olin taas erittäin tyytyväinen Kaapon käytökseen ulkoilun aikana.

Ulkoilu tekee mielelle hyvää

Ulkoilu tekee mielelle hyvää

Kävin eilen nauttimassa Kaapon seurasta. Ulkoilua kertyi reilu tunti, minkä jälkeen rapainen karvatassu pääsi pesulle. Turkin harjaaminen meillä tosin jäi pesun jälkeen vaiheeseen Kaapon otettua ritolat. En hennonut kiusata koiruutta enempää, vaan päätin jättää lopputurkin äidilleni. Kaapo oli muutoin kuitenkin jaksanut olla kanssani todella hyvin: ulkona selvittiin ohittavista koiristakin rähinöittä ja kontaktinotto on selvästi kehittynyt vain muutaman ulkoilun aikana.

Kuluneen viikon aikana olen ulkoillut mukavasti ja ulkoilu onkin tehnyt valtavan hyvää mielelleni. Valitettavasti jalkani ovat asiasta eri mieltä ja jo selätetty plantaarifaskiitti on eilen ja tänään aamulla ilmoitellut olemassaolostaan. Päätin kuitenkin, etten anna sen lannistaa hyvältä näyttävää ulkoilutahtiani, vaan ensi viikolla yritän taas hypätä kenkiin ja jalkailla kotiovesta ulos. Viikonlopun aion kuitenkin ottaa rennommin, sillä olen lähdössä maalle anoppilaan, jossa kameraani ja rapsutuksia odottelee anopin naapurista lainattu hoitokoira. Ja kuka tietää – ehkä otan kirjankin mukaani, kun en pitkään aikaan ole (mukamas) ehtinyt mitään lukea.

Kaiken kaikkiaan epämääräisenä ja ennen kaikkea epätietoisena alkanut vuoteni on näyttäytynyt tähän mennessä rentouttavana ja mukavana lepotaukona työelämästä.