Browsed by
Avainsana: Vuosaari

Kuvakulma: Ridiculously Photogenic Dog

Kuvakulma: Ridiculously Photogenic Dog

Laituripönöttäjä
Rappusellapönöttäjä
Kerrostalonpihapönöttäjä
Alakoulupönöttäjä
Kivipönöttäjä

Ps. Huom! Yms. Jne. Jos ei meemi, johon otsikko viittaa, ole sulle tuttu, voi olla, ettei otsikko myöskään avaudu tai et ymmärrä, mihin se viittaa. Saat sen anteeksi.

Pps. Kyllä. Kuvissa näkyy myös remmi.

Kuvakulma: Luontorauhanrikkojat

Kuvakulma: Luontorauhanrikkojat

Sainpahan kuningasidean tänään. Kun nyt kerran olin menossa asioille itäiseen Helsinkiin, niin siinähän se oli Uutela sopivasti tyrkyllä. Sinne siis!

Tyytyväisenä ajelin autoni Uutelan koirapuiston parkkialueelle ja loikkasin ulos. Suunnaksi otettiin minulle tuttu polku, joka vei koirapuistolta poispäin. Virhe! En nimittäin tullut ajatelleeksi, että Särkkäniemihän on luonnonsuojelualue – toisin sanoen ”pidä koirasi kytkettynä” -polku luonnonhelmassa.

Kuvaaminenkin olisi helpompaa, jos joku ei koko ajan patsastelisi vieressä – ja tuijottaisi anovilla silmillään! ”Annas nyt niitä herkkuja.” No, annetaan, annetaan.

Ja tunnollisestihan minä pidin koirani kytkettynä remmiin. Harmi vain, että narunpätkä oli sormissa sen verran liukas, että se tahtoi tuon tuosta ja tavan takaa ihan vain vahingossa tipahtaa polulle. Ja sittenhän Hupsu meni hepulivauhdilla. Viitsi se muutaman metrin minusta poispäin juosta, minkä jälkeen palasi kiltisti takaisin jalkojeni juureen. Varsinainen luontorauhanrikkoja tämä koirakakarani.

Rannan tuntumassa uiskenteli joutsenpariskunta ja telkkä, sorsiakin näkyi ja pään päällä kaarteli kakkalinkolokki – mustapäinen, joten se oli siis sitä nauravaista sorttia. Luonnonelävistä Hupsu bongasi jopa rantavedessä uivat sorsat ja niitähän piti sitten pakittaa karkuun. Parempi oli mennä kuivemmille urille.

Enemmän Hupsua tuntui kiinnostavan ne kaiken maailman ihmisjätteet, roskiksikin kutsutut. Tupakantumpeista pentuni ei onneksi ole kiinnostunut. Niin että kumpi oli luonnonsuojelualueelle vaarallisempi? Minun elämäänsä rakastava koiranpentuni vai luonnossa liikkuneet ihmiset?

Niinpä.

Ei häiritty luonnon kevättohinoita, mutta haisteltiin hieman (pahanhajuista) meri-ilmaa ja nautittiin rauhallisesta menosta. Siitä huolimatta, että yksi karjalankarhukoirakammotus pelotteli Hupsun haukullaan ja pari kääpiösnautseria olisi ollut Hupsun mielestä kiinnostavaa seuraa.

Hienosti onnistui Hupsu saamaan itsensä sotkuun, kun roikuin remminpäässä. Mutta kun oli niin ihania sammaloituneita puunrunkoja polun reunassa.
Rannan tuuli sai aikaiseksi pentuhepuleita. Tukka solmussa ja silti niin goddamn good lookin’.
Pennunelämä on nannaa. Ainakin silloin, kun taskusta saa jotakin hyvää. Tämän päivän hittituote oli kanansydämet.
Pönötä siinä sitten. Ei tule turhia heijastuksia silmiin tässä kuvatessa.
Ihana rapakko! Autoon sain ulkoilun jälkeen nakata merivedeltä haisevan rapaisen pennun. Ei haittaa lätäkössä kahlaaminen – ei vaikka mahakarvat viistää vedenpintaa.
Ja juostessa roiskui. Sorsia piti kuitenkin vahtia, etteivät tule liian lähelle. Hupsu tietää, kenen namitasku mamman namitasku on. Ei ainakaan sorsien.
Niin. Hyvää. Kanansydäntä.
Janokin pääsi yllättämään, mutta voi kurjuuksien kurjuus! Merivesi on niin kamalan pahanmakuista.
Kaislikossa suhisee. Tai rapisee. Tai lotisee. Tai no. Ääntä kuuluu kuitenkin.
”Mamma, älä jätä!”