Luuseri ja sen koira – kliseistä kerrontaa

Luuseri ja sen koira – kliseistä kerrontaa

Jouduin puhaltamaan pelit ja tanssiaiset poikki ja heittämään hanskat niihin hukkunein hommin tiskiin. Aika ja voimavarat oli vedetty niin tiukille, ettei sitä tervepäinen kestä – ei sillä, että ylipäätään tervepäinen olisin. Aikani asioita pohdiskeltuani päätin, että lisäopiskelun mukamastarpeellisuus ei saa mennä ohi niistä minulle tärkeimmistä, oikeasti merkityksellisistä asioista; perheestä, Hupsusta ja palauttavista harrastuksista. Siispä päädyin lopulta (todella hurjanmonen opiskeluviikon jälkeen) ilmoittamaan ryhmänohjaajalleni, että keskeytän opintoni. Kyllähän se toki ja totta kai kirpaisi – luovuttaminen nimittäin – vaan kyllähän ne hartiat tavallaan huokaisi helpotuksesta. Tosin… kun sitä kerran saa, mitä tilaa, niin nyt poden kolikon kääntöpuolella itselleni hyvin tyypillistä riittämättömyyden tunnetta – luuserihousut jalassani.

No, hyvääkin tässä päätöksessäni ilman muuta on: saan esimerkiksi tulla töistä suoraan kotiin, eikä ole kiire mihinkään. Vaikka nukkuisin päikkärit työpäivän painajaisiksi, jää päivästä reippaasti aikaa seurustella niin perheen kuin koiran kanssa (osarin etuja). Kasaantuvien koulutehtävien stressikin katosi. Aivan kuin sitä ei koskaan olisi ollutkaan. Lisäksi tehty päätös kevensi oloa.

Tällä hetkellä epävakaat suunnitelmani ovatkin alkulukuvuoden paineista palautuminen ja työintoni säilyttäminen homeisista työnurkista huolimatta. Jahka olen levännyt mieleni uuteen eloon ja henkäykseen, palaan koiraharrastuspohdintojeni pariin. Ehkä me keksitään Hupsun kanssa jotakin kivaa yhteistä puuhastelua – joskin olen varsin vakuuttunut siitä, että meille olisi hyvä kerrata ihan vain perusjuttuja, niitä jokakoiran arkitaitoja.

Olen yllätyksekseni huomannut, että teini-iän saavuttanut Hupsu on kuitenkin kohtalaisen tottelevainen tapaus. Vaikka muut koirat saavatkin sen kierroksille ja vieraat ihmiset kiinnostavat hirvittävästi, on tottelevaisuus harvinaisen sujuvaa pienemmillä häiriöillä. Linnun perään Hupsu ei esimerkiksi jaksa pitkästi pinkoa, vaan lähtee mieluummin minun perääni huomattuaan minun jatkavan matkaani, ja omalta pihaltakin tullaan jo kohtalaisen hyvällä askelluksella kutsuttaessa sisälle. Ehkä me emme siis olekaan täysin toivoton kaksikko.

 

 

(Ja ei, en aio pyydellä anteeksi kauniita kliseitä, huippulaadukkaita kännykkäräpsyjä tai mitään muutakaan. Ihanaa viikkoa just Sulle!)

Ps. Varokaa metsässä liikkuessanne äkäisiä pistäviä perkeliöitä. Pistokset sattuu.

Kuvakulma: lapsilapikkaat

Kuvakulma: lapsilapikkaat

Ihana Viivin emäntä kiskoi Hupsun ja minut näyttämään nenää ulkoilmaan. Pieni väsytysleikki oli paikallaan tänään, mutta kun itse olisin halunnut jumahtaa laakereilleni. Vaan tulipa taas käytyä koirapuistossa! Ja kivaahan se tietenkin oli – sekä Hupsun että minun mielestä.

Intopinkeet kaverukset – melkein kahdeksankuiset.
Läjän alimpana oli yllättäen – tittidittidii! – Hupsu.
Rajut hommat oli edelleen.
Vuorotellen juostiin ja painittiin.
Levätä jos yritti, se ei käynyt. Ihan sama, kumpi lanteilleen levähti.
Aitauksen isojen puolella oli kolme lappalaista lisää. Yksi aivan vauva vielä.
Lepo viilennyskuopassa, josta hetkeä myöhemmin Hupsu kävi ajamassa Viivin taas juoksusille.
Ja sitten oli Hupsun vuoro kavuta karvaläjän päälimmäiseksi.
Tihkusade lopulta keskeytti leikit.
Korsorundilla

Korsorundilla

Tänään töiden jälkeen ketutti suurin piirtein ja noin kaikki. Siksi en päässyt kouluun asti. Sen sijaan suuntasin Hupsun kanssa päästelemään höyryjä Korsorundille. Tai ainakin melkein Korsorundille. Ei me nimittäin ihan Korsoon asti päästy, mutta vähän lievettä hipaistiin.

Mielialalle teki hyvää paitsi ulkoilla myös huomata, että metsiköityneestä elämäntyylistämme huolimatta muun muassa pyörien ohi me päästään jo aika kivasti. Ainakin siihen asti, kunnes pyörän päällä istuukin pikkuihminen. Pikkuihmiset kun olisivat niin kivoja!

Autot ja junat sivuutetaan ihan nätisti. Osa kävelijöistä ja hölköttelijöistäkin saa mennä – niin kauan kuin ojanpohjalla riittää haisteltavaa. Mutta ne koirat! Ne kaikki IHANAT muut koirat! Niiden ohi ei vain yksinkertaisesti voi mennä riekkumatta. Kaikkien kanssa pitäisi saada kuonotella ja painia. Siinä sitä sitten tuntee itsensä kovin huonoksi ja osaamattomaksi, kun ne kaikki IHANAT muut koirat kulkevat nätisti ohi, mutta meidän epeli tempoo ja vinkuu ja on ihan kahjona.

Sen siitä saa, kun ei paneudu koulutushommiin ja samoilee lähinnä metsissä. Katukuvassa liikkuvat mäyräkoirat, perhoskoirat, seropit ja terrierit ovat aivan liian vastustamattomia. Ainakin Hupsun mielestä.

Aivan koirakurjaksi lenkki ei kuitenkaan jäänyt. Hupsu pääsi nimittäin tekemään tuttavuutta vastaankävelevän lapinkoirakimulin kanssa. Riemukas kohtaaminen muuntui sen sileän tien painileikiksi ja vuotiainen tyttökaveri oli selvästi Hupsun lenkin kohokohta.

Harmi vain, että välittömästi, kun jatkoimme matkaa, tajusin tehneeni tervehtimistilanteessa(kin) virheen. Päästin nimittäin Hupelon tempomalla maaliinsa. Ensin kun olisi pitänyt istuttaa poika aloilleen ja sitten palkata kuonotteluluvalla.

Sisälläni asuva pieni koirankouluttajanalku tuntuu painuneen jo talvihorrokseen. Kunhan nyt ei vaan mitään ikiunia vetelisi. Onneksi Hupsu on kuitenkin kiltti ja sosiaalinen koiranalku! Elämä sen kanssa on suhteellisen helppoa, vaikka välillä tuleekin mentyä siitä kohdin, jossa aitaa ei ole ollenkaan.

Kuvakulma: Syksyllä jaksaa paremmin

Kuvakulma: Syksyllä jaksaa paremmin

Oikeat ihmiset bloggaavat fiksuja ajatuksia fiksuista jutuista, ihan oikeista asioista. Minä puolestani kirjoitan huikean laatuluokatonta tajunnanvirtaa, mutta niin sen minun kohdallani täytyy ollakin. Minä en nimittäin olekaan mikään oikea ihminen. Olen nimittäin koiraihminen.

Syksyihminen olen myös; vesisateiden, syysmyrskyjen, ruskan, kirpakoiden aamujen ja pimeän ihminen. Ihminen, joka saa virtansa introverttiudesta keskellä syysluontoa – seurana vain koira.

Oikeiden ihmisten oikeat asiat jätän niille oikeille ihmisille murehdittaviksi ja blogeissaan märehdittäviksi. Oikeat ihmiset sitä paitsi ovat kokolailla tylsiä ja saavat toki sitä kaikessa oikeaihmisyydessään minun puolestani ollakin.

**

Syyssäiden saapuminen on helpottanut ainakin allekirjoittaneen oloa: koko ajan ei hikoiluta ja henki kulkee paremmin. Hieman on tosin harmittanut reilun viikon jatkunut flunssailu, mutta voitto häämöttää jo. Onneksi tänään on kuitenkin perjantai. Edessä on viikonlopullinen lepäilyä ennen ensi viikon arkisena jatkuvaa puurtamista. Viikonlopun rauhoittumisen aloitin lempiharrastukseni parissa: ulkoilua Hupsun kanssa tihkusateessa, kamera vatsan päällä heilahdellen.

**

Rentouttavaa viikonloppua! Levätkää, syökää ja rapsutelkaa rakkaimpianne.

Sekopää ja sen koira

Sekopää ja sen koira

On taas ollut ja on ollut olematta. Enimmäkseen ollut olematta. On uitettu puhelinta vessanpöntössä, shoppailtu mielipahaan, vähän liikaa herkuteltukin ja töitä tehty sairaana. Tuntuma korvatulehdukseen on akuutti, koko ajan väsyttää. Voi, Hupsu-parka! Tällaisen laiskan ihmisen itselleen valitsi.

Koiraviihdykettä olen yrittänyt tarjoilla. Esimerkiksi eilen oli Kaapokivaa ja tänään maistui maksamakkara ydinluusta. Karvaista massua rapsutetaan päivittäin – monta kertaa päivässä. Hupsun energianpurku on silti vaillinaista. Se näkyy tuhottuina leluina. Onneksi lähinnä leluina. Kaikenlaista pitää saada maistella. Hupsu on keksinyt, miten takahampailla saa pehmolelulta korvat ja hännät narskutettua irti.

Välillä juostaan pallon perässä. Pehmopallon. Sen, jonka kasvattaja antoi uuteen kotiin viemisiksi. Se on varsin hauska pallo. Paras lelu on silti pandapehmolelu. Grumpy on jo menneen talven lumia. Panda on selvästi kivempi. Sitä voi viskellä, pureskella ja ison miehen elkein nylpytellä. Voi kuinka hauskaa pandan kanssa touhuaminen onkaan!

Jostain pitäisi löytää persuksille potkiva aktiivisuuskärpänen. Ei ole täällä meillä sellaista näkynyt. Ehkä sillä on jotakin tekemistä sen kanssa, että vielä yritän sitkeästi yhdistää päivätyötä ja iltaopiskelua. Yritän. Välillä omat päähänpistoni saavat tuntemaan epätoivoa. Sekopäinen naurunremakka on koko ajan tuloillaan.

Kyllä me tästä syksystä vielä hengissä selvitään.

Ehkä.