Kyllä minä niin mieleni pahoitin

Kyllä minä niin mieleni pahoitin

Käytin Hupsun tänään eläinlääkärissä Kirkkonummen Omaeläinklinikka Vetsetissä sen kadonneen hampaan vuoksi. Aika meille oli varattu klo 13, mutta tuntia aiemmin saimme soiton, että saisimme tulla jo puoli tuntia aiemmin niin halutessamme – ja näinhän me sitten toimittiinkin. Noin viikko sitten aikaa varatessani minulle oli puhelimessa annettu hinta-arvio, joka oli hieman reilua sataa euroa, ja se yhdistettynä oivaan puhelinsoittopalveluun tuntui oikein passelilta. Lähdin siis hyvillä mielin koirapojan purukalustoa esittelemään.

Tilat olivat odotusaulassa avarat ja valoisat, ja vastassa ollut henkilökunta vaikutti mukavalta. Hupsukin oli luottavainen oma itsensä ja päätti lirauttaa odotusaulan hyllynkulmalle viestijälkensä turhautumispiippauksensa ohessa.

Alles in Ordnung!

Ensimmäinen järkyttymiseni tapahtui pian sen jälkeen, kun eläinlääkäri oli peruskopeloinut Hupsun. Hinta-arvio olikin ylättäen hypännyt yli neljänsadan euron – siis mikäli puuttuvan hampaan juuri jouduttaisiin poistamaan. Varovasti tiedustin, mitähän lysti mahtaa maksaa, mikäli poisto-operaatioon ei ole aihetta, ja vastaukseksi sain rapiat pari sataa, mikä sekin olisi jo tuplat alkuperäiseen arvioon.

Seuraavaksi järkytyin, kun minulle selvisi, että joutuisin jättämään Hupsun klinikalle uinumaan. En ollut alkuunkaan tullut ajatelleeksi, että operaatio saattaisi tosiaan kestää niin pitkään, ettei minun kannattaisi hengailla odotusaulassa – vaan mitäpä siinä enää mukisemaan. Eläinlääkäri lähti hakemaan piikkejään, jotta poika pääsisi matkalleen höyhensaarille.

Jonkin aikaa kotona hengailtuani sain klinikalta puhelun. Kaikki oli hyvin ja röntgenkuvat oli saatu otettua. Eläinlääkäri vain halusi kysäistä, voisiko samalla käynnillä poistaa toisenkin hampaan – sellaisen poskihampaan, joka oli jo mustunut, ”kuolettunut” ja heiluvainen. Hintaa tulisi muutama kymppi lisää ja aikaa kuluisi hieman enemmän, mutta lupa minulta heltisi (kalliimpi lystihän se olisi ollut ottaa uusi aika ja laittaa poika uudestaan unille toisella kertaa). Paria tuntia myöhemmin sain luvan lähteä hakemaan Hupsua kotiin.

Hammaskartta: Punaisella merkatut hampaat puuttuvat nyt Hupsun suusta.

Kotona eläinlääkäristä saatuja papereita tavatessani huomasin, että eipä minulle paljoa Hupsun suusta loppujen lopuksi kerrottu – ainoastaan tehdyt toimenpiteet. Kotiutusohjeissa oli kuitenkin mainittu, että hampaissa on pieniä kruunumurtumia ja kulumaa. Hämmentyneenä jäin pohtimaan, että täytyykö minun todella itse googlata, tuleeko minun jotenkin ne huomioida esimerkiksi ruokavaliossa. (Kaiken järjen mukaan kuvittelisin, että esimerkiksi kovien luiden pureskelulla saattaa olla tekemistä vaurioiden kanssa.)

Lopullinen lääkärilasku oli suuruudeltaan 516,90. Viisinkertaisesti se, mitä minulle alunperin hinta-arvioksi annettiin. Miehelleni puhisin, että onneksi meillä on se koiravakuutus, josta toivon mukaan edes osa rahoista palautuu. Vaikka ilman muuta haluan hoitaa koirani kustannuksista huolimatta hyvin, jäi minulle sen verran paha maku suuhun, etten usko vieväni kontrollikäynnin jälkeen koiriani enää kyseiselle klinikalle. Seuraavalla kerralla, jos tarve vaatii, varaan ajan suoraan suosikkieläinlääkärini luokse.

Karpo ei tahtonut kotona yhtään ymmärtää Hupsu-toipilasta. Kuinka ihmeessä se veli olikin yhtäkkiä ihan kummallinen?
LTE – Kiltti kotikoira

LTE – Kiltti kotikoira

Eilen illalla aloin epäillä, oliko sittenkään oikein ilmoittaa Hupsua luonnetestiin. Muistelin sivusta seuraamiani testauksia ja keräsin itselleni pienoista ahdistusta siitä, että yhdessä testin osiossa koira sidotaan kiinni ja jätetään yksin kohtaamaan tilanne, jossa uhkaava ihminen lähestyy kytkettynä olevaa koiraa. Mielessäni kävin läpi kaikenlaisia kauhuskenaarioita, joissa onnistun traumatisoimaan herkän koirapoikani.

Vaan tehty, mikä tehty. Käänsin mietekopassani asian päälaelleen ja päätin, ettei luonnetestejä järjestettäisi ollenkaan, jos ne aiheuttaisivat koirille traumoja – ja ainahan voisin puhaltaa pelin poikki jopa kesken testauksen, jos siltä tuntuisi.

Tänään aamulla siis suuntana oli Tuusula. Pari pakkasastetta ja jääkaappikylmä auto auttoivat minua saamaan silmäni auki ja minusta oli erityisen mukavaa, että ystäväni oli lupautunut seurakseni (lue: valokuvaajaksi). Mieli oli siis melkoisen hyvä. Edes vieraiden ihmisten näkeminen ei hermostuttanut minua.

Ihana lelu jaksoi kiinnostaa hetken – aivan kuten kotonakin.

Itse luonnetesti ei aiheuttanut minulle mitään yllätyksiä. Suurin haaste minulle oli se, etten saanut olla Hupsun tukena ja turvana, vaikka Hupsu selvästi niitä minulta haki. Ja mikäpä ihme tuo edes oli! Pennusta asti olen vahvistanut Hupsun kanssa minuun nojaamista vaikeissa tilanteissa, koska Hupsulta se on käynyt aina luonnostaan. Sitä paitsi on paljon mukavampi kuljettaa koiraa, joka ei koe tarpeelliseksi ratkaista tilanteita itse ei-toivotuin tavoin.

Testaus alkoi tuomarin kanssa Hupsun taustoista jutellen ja Hupsunkin mielestä kivoin asioin, kuten ihmisiä tervehtien ja leluihin tutustuen. Mitään suurta intohimoa Hupsu ei leluja kohtaan tuntenut, vaikka hieman niiden perään loikkikin.

Kamala The Kelkka tulee kohti.

Siirtyessämme testin seuraavaan vaiheeseen (The Kelkkaan) alkoi Hupsun tähän astisen elämän suurin rääkki: kelkka oli hurjan pelottava ja sille oli pakko haukkua, tilannetta pahensi se, etten minä reagoinut kelkkaan, enkä Hupsuun mitenkään. Olkapää oli pariin otteeseen revetä liitoksistaan, kun Hupsu rempoili ympärilläni. Ja niin ikävän maun tuo The Kelkka jätti, ettei sitä oikein uskaltanut lähestyä sittenkään, kun se lakkasi liikkumasta. Mamman sylistä sitä saattoi hieman haistella.

Sama haukkuhumppa jatkui uhkaavan ihmisen kohdalla: Hupsu paineli allekirjoittaneen taakse mölyämään uhkaavan ihmisen lähestyessä. Uhkaavasta mukavaksi muututtuaan ihminen oli kuitenkin ihan ok ja sitä saattoi jopa hieman tervehtiä. Sen sijaan välttelykäyttäytymistä aiheutti kaikki ei-elollinen pelästyttävä asia: pahamaineisen kelkan lisäksi maasta yhtäkkiä nouseva haalari ja takana rämisevä tynnyri olivat itse Hui Kauhistus!

Josko vähän mamman sylin kautta kurkistais.

Ehkä mielenkiintoisin testiosio oli mielestäni ”pimeä huone”, jonne oli aseteltu The Kelkkaa muistuttavaa rakennelmaa, jätesäkkejä, lautaa ja narua sekä pari riepua, jotta koira joutuu hieman mutkittelemaan tilassa. Huoneen perällä pimeässä istuessani Hupsun tullessa minua ”etsimään” jouduin puremaan huultani kuunnellessani, mitä tilassa tapahtuu, etten alkaisi hihittää ääneen. Hupsu ei ilmeisesti juuri vaivautunut haistelemaan ja eteneminen onnistui vain, jos molemmat tuomarit olivat koko ajan matkassa (jos toinen jäi jälkeen, Hupsu kävi hakemassa hänet). Kertaalleen Hupsu kävi ihan edessäni huomaamatta minua ennen kuin sitten lopulta löysi minut.

Tynnyriä saattoi vähän nuuhkaista, mutta oli paljon parempi, kun mamma oli välissä.

Viimeiset kaksi testiosiota olivat mielestäni suoraan sanottuna paskimmat (ainakin Hupsun tapauksessa). Yksin kytkettynä uhkaavan ihmisen kohdatessaan Hupsu oli selin uhkaan. Ilmeisesti Hupsu ajatteli, ettei uhkaa ole, jos sitä ei näe. Ihmisen muututtua taas mukavaksi oli Hupsukin asian kanssa suhteellisen fine.

Loppukaneettina testattiin vielä Hupsun laukauspelottomuutta. Saimme kävellä ekstraakin, koska tuomarit eivät oikein osanneet päättää, mikä Hupsun reaktio oli. Lopulta he päätyivät siihen, että Hupsu on laukauskokematon. Uusiutuvien laukausten yhteydessä he olivat tulleet siihen tulokseen, että kerta kerralta ja vähän kerrallaan Hupsun reaktio väheni – joskaan ei sammunut kokonaan.

Allekirjoittanut kamppaili sisäisesti, ettei juokse pelastamaan koiraansa.

Testin loputtua minä huokaisin helpotuksesta ja Hupsu parkkeerasi jalkojeni väliin. Valitettavasti poika vain ei toipunut testistä ihan yhtä hyvin kuin minä, vaikka ympärille kerääntyikin ihmisiä rapsuttelemaan. Jokaista Hupsu taisi vaimeasti tervehtiäkin – paitsi sitä ainoaa miestä, sitä hyvin epäilyttävää miestä, joka oli koko testin ajan seissyt keskellä kenttää.

Mitä se testi sitten kertoi Hupsusta?

Ei tosiaan mitään, mitä en olisi vielä tiennyt. Tuomarin mukaan Hupsun paras puoli oli luoksepäästävyydessä ja ystävällisyydessä. Lisäksi Hupsu oli temperamentiltaan erittäin vilkas ja kovuudeltaan pehmeä. Puuttumaan Hupsulta jäi terävyys ja taisteluhalukin oli pieni. Pisteitä testistä kertyi 54, mihin tuomari lisäsi, että meillä on oikeus uusia testi halutessamme (suosittelu oli, että vähintään puolen vuoden väli ja testin suorittaminen eri paikassa).

Vihdoin ohi.

Eniten testi ehkä kertoi minulle kuitenkin minusta: empatiakykyni oli koetuksella, kun en saanut tukea koiraani sen sitä tarvitessa, mutta ennen kaikkea sain huomata, että oikeastaan tunnen koirani todella hyvin. Tieten tahtoen en kuitenkaan ole valmis asettamaan Hupsua samaan prässiin uudelleen, joten emme todellakaan tule uusimaan testiä, jota ei alunalkaenkaan ole suunniteltu ihanille ja rakkaille lemmikkiystäville, vaan palveluskoirille.

Luonteeltaan ja ominaisuuksiltaan Hupsu on juuri täydellinen koira minulle – vikoineen ja puutteineenkin!

(Luonnetestipöytäkirja Hupsun sivulla.)

Hammaskeiju luvattomilla asioilla

Hammaskeiju luvattomilla asioilla

Kun Karpo pentuna tuli huimapään tavoin kalliolta alas ja kolautti leukansa asfalttiin niin, että Keravallakin kuultiin hampaiden yhteenkalahdus, olin varma, että tämän pennun kanssa eläinlääkäristä tulisi hyvänpäiväntuttumme. Pojan vauhdikkaasta luonteesta huolimatta reilun vuoden aikaiset eläinlääkärikäyntimme ovat kuitenkin rajoittuneet rokotuskäynteihin. Umpiluuta. Koko poika.

Siksipä olin vähintäänkin häkeltynyt, kun muutama päivä sitten katseeni osui puolihuolimattomasti Hupsun purukalustoon. Olin aivan varma siitä, kuinka rauhallisen ja elämää unelmoiden pohtivan hulmutukkani alahammasrivistö piirtyi viiveellä alitajuntaani paljastaen kolon siellä, missä sellaista ei olisi kuulunut olla. Vastentahtoisesti Hupsu antoi minun kopeloida suutaan ja tarkastella alaleukaa lähemmin – ja toden totta! hammasrivistössä oli hampaan kokoinen rako. Ien oli täysin siisti ja tasainen, aivan oikean värinenkin, joten jouduin laskemaan hampaat useaan kertaan varmistuakseni, että niistä tosiaan puuttui yksi.

Puhelimesta kuvia selatessani aloin epäillä omaa järkeäni. Jo muutaman viikon takaisissa kuvissa tuo samainen aukko oli nähtävillä, enkä pakkomuistelemallakaan saanut päähäni mielikuvaa siitä, että Hupsu olisi suutaan jotenkin oireillut.

Hyppäsin suosiolla kuvatutkimuksissani muutaman kuukauden takaisiin kuviin, joista sitten hampaan löysinkin sille kuuluvalta paikaltaan. Valkoinen helmiäinen oli siis tosiaan kadonnut!

Kuvakulma: Uusi puhelin

Kuvakulma: Uusi puhelin

Ostin pari viikkoa sitten uuden puhelimen (OnePlus 7T PRO), kun innostuin ajatuksesta ”kolmoiskamera”. Vaikka pääasiassa kuvausharrastukseni onkin yhtä kuin järkkärini, tulee kuvia kuitenkin räpsittyä enimmäkseen puhelimella – se kun on kuitenkin arjessa aina mukana.

Tässäpä hieman uuden digiystäväni aikaansaamia tuotoksia – ei huono, ettenkö sanoisi. (Kuvat on otettu puhelimen kameran automaattiasetuksilla, enkä ole käsitellyt kuvia kuin rajaamisen verran.)

Mölypojat

Mölypojat

Jos Hupsu saisi päättää, elämä olisi yhtä juustosiivua ja ulkoilua. Ojanpohjalla könyäminen lienee pojan mielestä parasta – siellähän on kokonainen hajumaailma pitkässä heinikossa! Siis kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Sitäkin parempaa tosin on, jos saa viilettää vapaana ilman typeriä remmirajoitteita. Harmistus vain, ettei Hupsu tajua, että jokaisella metsäretkellä saa ihmissydän olla syrjällään, kun lapinpoika kiitää hurmoksessaan jyrkkää kallionrinnettä alas – ihan vain, koska voi.

Jos Karpo taas saisi päättää, elämä olisi syömistä ja harakoiden paimentamista aamusta iltaan ja illalla pitäisi sitten saada käpertyä ihmisjalkaa vasten nukkumaan rapsutuksia saaden. Hajut on ihan kivoja, mutta eivät itsetarkoitus, ja metsässäkin voi aina jonkin matkaa juosta Hupsun perässä – lopulta pitää kuitenkin palata ihmisjalkojen lähelle, etteivät ne vaan poistu paikalta ilman maailman suurinta tissiposkea. (Ennen luulin, että Hupsua suurempaa tissiposkea ei voi ollakaan!)

Syksyn viileys on saanut karvakaksikon viihtymään aiempaa enemmän omalla pihalla. Se on oikeastaan mukavaa. Minä saan touhuta omiani sisällä koirien touhutessa omiaan pihalla. Naapurusto tosin ei välttämättä arvosta koirakonsertointia, mutta olen päättänyt olla välittämättä siitä. Eiväthän nuo nyt kuitenkaan aamusta iltaan pihalla mölyä, eikä möly ole täysin tauotontakaan.

PAITSI kun harakat lentelevät pihapuissa. Niille on huudettava. Karpon on huudettava. Kimakasti ja kuuluvasti. Enkä yhtään ihmettelisi, vaikka harakanpojat pyörisivät pihassamme ihan vain koiria kiusatakseen. (Haluaisin sanoa ”Karpoa kiusatakseen”, mutta Karpo on opettanut myös Hupsun harakkajahtiinsa.)

Syysiltojen pimetessä olen yrittänyt myös hieman pohtia tulevia näyttelyitä, mutten ole saanut mitään päätöksiä tehtyä. Sikäli mikäli jos lukuun ei lasketa sitä, että päätin olla viemättä kumpaakaan pojista joulukuussa Messariin. Sen sijaan onnistuin varaamaan Hupsulle ajan luonnetestiin kuukauden päähän ja sitä odotan jo kauhunsekaisella innolla.