Ruokajuttuja

Ruokajuttuja

Rapatassu

Hupsu söi meille tullessaan Sam’s Fieldin pentunappulaa. Koska nappulat maistuivat huonosti (luultavasti vain muutoksen takia), korvasin ne nopeasti saman valmistajan purkkiruoalla. Ja voi! sitä paskan määrää! Gagan koostumuskin oli huonoa; hyvin löysää ja vetistä.

Päätinkin siis kokeilla sitä paljon kehuttua raakaruokaa ja vähitellen lisäilin kuppiin Mushin raakaruokapullia. Raakaruoan pikkuhiljaa korvatessa Sam’s Fieldiä alkoi kakkakin kiinteytyä. Se kiinteytyi ja kuivui. Kiinteytyi lisää. Ilokseni kakan määräkin väheni, vaan kun se kakka kiinteytyi aina vain lisää. Lopulta totesin, että himskatin kallis raakaruoka aiheutti liiallista ulosteen kovuutta.

Ratkaisuni oli muuttaa ruokavalio askel taaksepäin. Raakaruokapullat saivat kaverikseen nappuloita. Vaan kun ei se piruvie auttanut: nappulat syleksittiin suupielestä pitkin lattioita.

En lannistunut. Jos ei nappulat kelpaa (ja kun en niiden kanssa laiskuuttani jaksa tapella), oli kokeiltava taas jotain muuta. Päädyin Murren Murkinan kautta silmätysten täysin vieraan raakaruoan, VOM og Hundematin, kanssa – sillä seurauksella, että ulosteen ulkonäkö alkoi vähitellen hipoa täydellisyyttä. Oj, vad härligt!

Koska oikotietä onneen ei ole, päätin googletella kokemuksia kyseisestä ruoasta. Harmikseni törmäsin paljolti naudanmahan vastaisiin vuoropuheisiin ja foorumikeskusteluihin, joista ei ottanut juuri muuta selkoa kuin sen, että kaikki valmisraakaruoka on pahasta ja ainoa oikea tapa barffata on koostaa koiranruoat itse. 

Tulipahan hölmistynyt olo. 

Koiran ruokavaliossa minulle on tärkeintä, että koira kasvaa ja kehittyy tasapainoisesti ja voi hyvin. Siksipä juuri olisin niitä kokemuksiakin kaipaillut. Oikeastaan ainoa pelkoni raakaruoan suhteen on, saako koirani riittävästi vitamiineja ja hivenaineita, noita elimistön tärkeitä rakennusaineita ja puolustuskyvyn ylläpitäjiä.

Mielelläni siis kuulisin juuri sinun kokemuksiasi – ennen kaikkea raakaruoasta, mutta myös muista koiranruoista.  Mahtavaa toki olisi, jos sattuisi sitä kokemusta löytymään vielä juuri tästä kyseisestä norjalaisesta appeesta. 

(Ja kyllä! Tiedän, ettei ojvadhärligt ole norjaa.)

Mysteeripiipitys

Mysteeripiipitys

Kun Hupsu oli muuttanut meille, pohdin täällä blogissakin sen heiveröistä piipitystä. Tuolloin ajattelin, että se johtuu väsymyksestä tai tylsyydestä, ja edelleen olen ainakin osittain samaa mieltä. Kyllähän pentu aamuisin herättää minut piipityksellään seuraa kaivatessaan ja ennen nukkumaan hakeutumista se saattaa piippailla ja pyöriä levottomasti pitkin huushollia.

En silti voi olla edelleen pohtimatta piippaukselle syitä, koska sitä esiintyy myös ulkoillessa. Joka päivä. Luulisi, että pennulla olisi mielekästä tekemistä kuono maata kyntäen, olimme sitten remmilenkillä tai vapaavaelluksella metsässä. Tänään jäin kuitenkin pohtimaan, voisiko ulkoilupiipityskin johtua tylsyydestä. 


Heittelin Hupsulle keppejä ja käpyjä kulkiessamme verkalleen metsäpolkuja, mutta niistä ei ollut iloa. Hupsu kävi ehkä puolet kerroista katsomassa, mitä heitin. Toinen puoli kerroista taas – no – Hupsu ei lähtenyt edes perään. Vain kerran se nappasi kepin suuhunsa ja kuljetti sitä mukanaan ehkä muutaman metrin.
Kokemuksesta tiedän, että koirakaverin läsnäollessa piippausta ei kuulu. Silloin Hupsu käyttää kaiken energiansa kaverin perässä juoksemiseen ja sen kanssa leikkimiseen. Ainakin se yrittää kutsua toista leikkiin kanssaan. Siksi ehkä ajauduin pohtimaan tylsistymistä, jota ei kuitenkaan tue Hupsun innottomuus lähteä leikkimään minun kanssani.


En oikein osaa taas suhtautua koirakaverini toimintaan. Paitsi että vinkuna on suorastaan ärsyttävää, tekee minun myös pahaa Hupsun puolesta. Jotainhan se on vailla, mutta en ymmärrä mitä. Epätoivoisimpina ajatuksenjuoksuni hetkinä jopa pelkään jonkin olevan fyysisesti vialla, vaikka muulloin siihen ei mikään viittaakaan.

Koiranpäiväulkoilu

Koiranpäiväulkoilu

Norjanharmaahirvikoira haukahteli pihahäkissään, kutsui Hupsua leikkimään. Suomenlapinkoira vahti pihaansa toisen aidan takana. Vastaan käveli nuoren oloinen, isohko koira – todennäköisesti sekarotuinen. Seuraavassa mutkassa nähtiin pieni ja valkoinen.

Pentuystävällinen labradorinnoutaja oli vastikään tavannut ruskean vauvalappalaisen – Hupsusta se oli kiinnostunut, vaikka Hupsu hieman arkailikin. Ja sitten löytyi vielä valkea kiharapallo, yli kolmentoista vanha, jota saattoi ohi mennessään hieman nuuhkaista.

Pururata ja asfalttitiet olivat tylsiä. Valjaat kutittivat ja rajoitin otti päähän. Yksikään ihminen ei pysähtynyt silittämään. Onneksi ojassa oli rapaa ja tien molemmin puolin ihania hajuviestejä, liikunta teki hyvää ja ihmeteltävää oli paljon.

Kaiken kaikkiaan koirakansalaiseni vaikutti tyytyväiseltä – ainakin namitaskulla käymisen jälkeen. Mitä tahansa nameja ei taskusta tänään löytynytkään. Naudan mahalastut olivat überhyvää.

Katsokaa noita ihania pieniä, pystyyn nousseita korvia!

Löydettiin kevätkin!

Koiranpentuni rakastaa noin kaikkea

Koiranpentuni rakastaa noin kaikkea

Polun reunasta toiseen, männyn ympäri, polun yli takaisin toiselle puolen. Hieno hiekkapolun pinta pöllähtää. Jänöloikalla yli kiven, sukellus varvikkoon, jälleen kohti polun toista laitaa. Tukkajumalan leijonanharja hulmuaa ilmanvastuksen voimasta.

Hetken tauko härdellöintiin. Pissahätä yllätti. Vaan kakkihommelit täytyy hoitaa syvällä, syvällä pöpelikössä. Mukaan vain, kun ei se remmi muuten yllä.

Flexin juoksulangan kiertyessä kolmatta kertaa jalkojeni ympäri ja meinatessani sen seurauksena heittää yläfemmat naamallani äitimaan kanssa alkaa kummasti homman mielekkyys mietityttää. Onneksi Hupsulla on hellyttävästi heiluva pörheä takapuoli. Kurimuksen makuinen mielihäröni hellittää, kun pentukarkelointi saa virnuilemaan idioottimaisesti.

Kyllähän se hieman huvittaa. Tasapaksu karvamötkö ravaa rapakossa niin, että kura roiskuu. Se yrittää raivokkaalla pentuonnellaan saada edellä juoksevat ihmisenpuolikkaat kiinni. Niiden kanssa olisi kiva leikkiä. Matka tyssää kuitenkin lyhyeen. Minähän en nimittäin juokse.

Onneksi pennulla riittää tutkittavaa. Uusi hajumaailma viehättää ja vieraita ihmisiäkin täytyy vilkuilla. Harmistuksen hurlumhei, kun kukaan ei pysähdy lepertelemään. Tassua vaan toisen eteen ja oman lauman mukana eteenpäin. Ollapa koiranpentu! Jos jokin harmittaa, se unohtuu tuossa tuokiossa. Lakkaa olemasta. Näköpiirissä näkyy jo jotain muuta mielenkiintoista.

Ei se ole niin vakavaa!

Ei se ole niin vakavaa!

Te lukijani, jotka olette kommenteillanne jaksaneet tsempata pentuajan hermoraunioitumisiani, olette piristäneet päiviäni aivan valtavasti. Ette uskokaan, kuinka hyvälle tuulelle jokainen positiivinen kommentti minut saa!

Minulla on taipumusta olla siviilielämässäni lyhytjännitteinen ja pessimistinen, enkä ihan aina muista, että kaikki ei ole niin haudanvakavaa, esimerkiksi juuri koirankouluttaminen. Ei siis liene ihmekään, että teidän kannustavat kommenttinne tekevät hyvää: siinä tulee samalla muistuteltua itselle niitä perspektiivejä.

Edellisen postaukseni jälkeen ilmoitinkin Hupsun ja minut Koirapalvelu Virikkeen Perhekoiran perustaidot -kurssille, joka alkaa toukokuun puolella. Kahdeksan viikon rupeama tuo toivottavasti jonkinlaista vahvistetta ja rutiinia meidän suhteeseen ja luo samalla pohjaa vahvemmalle vuorovaikutukselle.

Hieman minua toki jännittää perinteinen kompastuskiveni, saamattomuus, jota esiintyy useimmiten silloin, kun ovesta pitäisi lähteä sosiaalisiin tilanteisiin. Olen kuitenkin päättänyt, että kursseilu tulee olemaan Hupsulle ja minulle hyväksi, joten lähden hommaan luottavaisin mielin. Totta kai toivon myös, että serkkuni kehuma kouluttaja toimii lisämotivaationa, mutta yritän kuitenkin suhtautua kouluttautumiseeni ajatuksella, että lähden pitämään Hupsun kanssa hauskaa.

 

Ps. Kiitos kaikille teille ihanille, jotka annatte arvokasta aikaanne lukeaksenne ja kommentoidaksenne juttujani!