Kuvakulma: reissussa rähjääntyy

Kuvakulma: reissussa rähjääntyy

Märkä heinikko, vesisade. Ei haittaa.
No, Kaapoa haittaa.
Hämärää, harmaata. Keski-Suomessa satoi lähes taukoamatta. Yksin sai Hupsu ulkona höntsäillä. Me muut istuimme porstuassa.
Okei. Välillä käväisi veikka pihamaalla. Hupsu oli välittömästi valmiina leikkiin.
Kaapo kävi pihan puolella vain, kun iski pakottava hätä. Voihan epäonninen! Hupsu oli välittömästi valmis…
…roikkumaan karvoissa siis.
Kun ei leikkikaveria saanut märälle pihamaalle, piti onnea koetella porstuassa.
Ja kun leikki loppui, jäi Kaapo katselemaan, kuinka pähkähullu Hupsu syöksyi vesisateeseen.
Ei Kaapoa tosin haitannut, että Hupsu häippäsi. Vesisadetta oli mukava ihmetellä, kun omat tassut pysyivät kuivana.
Illan tullen asetuttiin nukkumaan. Jokainen omaan soppeensa.
Pohjoisempana sentään aurinkokin kurkki pilven takaa. Kaapoa ilahdutti uusi, iso vesikuppi – Kainuun mereksikin kutsuttu. Vaan eihän se järvi tyhjentynyt, vaikka kuinka vanhus yritti sitä tyhjäksi juoda.
Mökkirannassa saattoi hieman paremmalla fiiliksellä leikkiäkin. Hupsun kanssa. Pienen hetken kerrallaan.
Hyvin pienen hetken.
Ja kun pieni hetki oli leikitty, piti taas tyhjentää Oulujärven vesivarantoja.
Hupsu nautti. Leikki Kaapo sitten tai ei.
…onneksi välillä leikki.
Tutkimusmatkailija ei enää ollut ihan niin moksis tassujen kastumisesta kuin ennen. Vatsakarvat eivät kuitenkaan saaneet kastua.
Välillä Hupsu yritti hieman uhmata allekirjoittaneen arvovaltaa. Niin paljon kaikkea kivaa olisi ollut kauempanakin.
Kun ei saanut mennä kovin kauas, yritettiin nousta korkeammalla.
Kaapo sen sijaan pysyi kiltisti (vai vanhuuttaan?) siellä, missä oma ihminen.
Pienen levähdyksen jälkeen Kaapo jaksoi jatkaa leikkiä.
Hupsu oli heti mukana.
Viimeisenä iltana tapahtui vielä tosi kummia. Veikka hävisi. Kuului vain molskis. Onneksi se löytyi taas hetken päästä.
Kuvakulma: Maailmaan mä avaraan

Kuvakulma: Maailmaan mä avaraan

Juhannus on taputeltu, keskikesä ohitettu. Nyt voi alkaa odotella syksyä. Vai joulua? Mitenkäs se kliseisesti menikään? Samapa tuo, sillä Suomessa kesä harvemmin on juhannuksena ohi – päinvastoin. Hikoilua on aivan varmasti vielä tiedossa.

Hupsu on saanut muutaman päivän nauttia maalaismaisemista ja meri-ilmasta. Onnellinen ja väsynyt koirani makaa tällä hetkellä silmät ummessa keittiön ruokapöydän alla. Kyljellään. Se ei välitä liikehdinnästä niin kauan kuin minä istun paikallani. Ulos mennessäni Hupsu seuraa minua orjallisesti. Se kantaa lelun nurmikolle, käy pötkölleen ja sisälle palatessa nappaa lelun jälleen mukaansa.

Lelukanniskelua on viime aikoina esiintynyt kotonakin. Lelu suussa pihalle, lelu suussa sisälle. Naurahdinkin tänään, että pitäähän se jokaisella koiralla turvalelu olla. Sitä paitsi… Hupsu rakastaa karvaista pehmopalloaan. Se on yhtä aikaa pehmolelu ja pallo. Voiko sitä karvakorvani enempää toivoakaan?

Paitsi lihaa. Ja grilliherkkuja. Ja kalaa. Ja oikeastaan sitä kaikkea, mitä ihminen – aivan sama kuka – on milloinkin suuhunsa laittamassa. Omat naput eivät kelpaa. Tällä hetkellä en sitä tosin ihmettelekään: juhannusherkuttelu mansikkakakkuineen on kuulunut myös Hupsun juhannukseen.

Onnellinen seikkailijakoira
Juhannuspäivän synttärikakulla käytiin – ihasteltiin mertakin.
Näkymä merelle
Punkinperkele iski Hupsun silmäluomeen ja sai luomen turpoamaan.
Mansikkakakkua ja suklaakääretorttua
Leikkejä ihmisveikan kanssa vesisateessa
Juhannusaattona tuuli – juhannuskoivut kaatuivat tuon tuosta ja tavan takaa.
Ihanan karvapallon lisäksi Hupsu järsi keppejä ja tikkuja, rakastui löytämäänsä peuransorkkaan ja näpisti kassistani hirvennahkapururullan.
…jos mennä voisin vaeltamaan…
Tutkimusmatkailijan tutka

Tutkimusmatkailijan tutka

Ostimme Hupsulle GPS-paikantimen, Yepzon One’n. Ei se välttämättä ihan koiratutkaksi ole tarkoitettu, mutta kokeilumielessä halusin tutkimusmatkailijalleni seurantalaitteen. Ehdonalaisvalvojana olenkin nyt maalla ollut hieman rauhallisemmin mielin, vaikka Hupsu ei ole koko aikaa näköpiirissäni ollut: vilkaisu puhelimen näyttöön ja koiran sijainti suurin piirtein selvillä.

Koiratutkakäytössä laite on epäkäytännöllisen mallinen. Mieheni kieltäytyi ostamasta katselemaani koiratutkaa, sillä sen muovikiinnikkeet vaikuttivat heikommilta, mutta täysin vakuuttunut en ole Yepzonistakaan. Jotta Yepzon ei killuisi vapaana kuin avaimenperä, joutui sen vyöttämään kiinni pantaan nippusiteillä.

Kuten moniin muihinkin paikantimiin, myös Yepzoniin kuuluu kuukausimaksullinen palvelu. Laitteen mukana sai yhden ilmaisen kuukauden ja sen jälkeen palveluhinnat ovat alkaen 3,95 €/kk (tämän hetkinen tieto Yepzonin sivulta). Palvelumaksulla ilmeisesti katetaan laitteen yhteys verkkomaailmaan, jotta GPS-paikanninta voi seurata intterneetissä (puhelinsovelluksella tai selaimella).

Yepzon pilkottaa karvojen alta.

Paikannus toimii kohtalaisen tarkasti, joskin turhan hitaasti – erityisesti silloin, kun puhelinsovelluksen avaa lepotilasta käyttöön. Välillä seuranta toimii melkein jopa vikkelästi, mutta turhan usein laite saattaa miettiä minuuttejakin sijaintia. Varsinaisena koiratutkana hitaus haittaisi erityisesti siinä tapauksessa, jos koira lähtisi jonkin elukan perään karkureissulle. Minuutti – puhumattakaan useammasta – on todella pitkä aika, jos koiralla on vauhti päällä.

Os-viittaa koiran sijainnista tutka kuitenkin antaa, mikä on enemmän kuin ennen paikantimen hankintaa. En kuitenkaan suosittelisi Yepzonia lemmikin jäljittimeksi ja olenkin varautunut ostamaan paremmilla ominaisuuksilla varustetun tutkan, jos totean tuon meidän käytössä tarpeelliseksi.

Jos laitteelle pitäisi antaa tähtiä, antaisin niitä kaksi viidestä. Sovellus on kohtalaisen helppokäyttöinen, mutta ajoittainen viive paikannuksessa, laitteen muoto ja kiinnitys sekä kummallinen virta-päälle-toiminto laskevat laitteen järkevyyttä. Vaan kuten tuossa jo aiemmin totesin: ainakin näin maalla oloni on hieman rauhallisempi, kun voin tarkistaa edes koirani noin-sijainnin puhelimellani.

Hyvää juhannusta!

Pidetään ainakin koirat tallessa.

🙂

Niin ja Ps. Kyse ei ole kaupallisesta yhteistyöjutusta.

Hophop…

Hophop…

…ja oho! Mehän eletään jo kesäkuuta. Kirjoittajan blokki jatkuu aina vain ja sen mukana blogin hiljaiselo. Jutunjuurta ei synny – vaan eipä se ihme ole, kun neljän seinän sisällä mökittää.

Myönnettäköön myös, että olen laiskasti lukenut seuraamiani blogeja. Välillä käväisee mielessä, että nyt voisi lukaista, ja sitten ajatus unohtuu yhtä nopeasti kuin se syntyikin. Saattaisin syyttää tästä teinien kanssa viettämääni peruskoulun lukuvuotta, jos edes hitusen uskoisin sen olevan syynä saamattomuudelleni. Ehkä se kuitenkin on vain niin, että olen synnynnäisesti saamaton. Laiska.

Hupsun olen kuitenkin onnistunut pitämään hengissä helteisistä päivistä huolimatta. Se vähä, mitä olemme hieman viileämmillä säillä ulkoilleet, ollaan  yritetty treenata hihnakäytöstä: kun remmi kiristyy liikaa, pysähdyn ja odotan paikallani – siihen asti, että Hupsu palaa istumaan vierelleni ja ottaa kontaktin.

Alkuunhan se oli toki hidasta (vain pari kertaa alussa Hupsulle kerroin, mitä siltä haluan), vaan eilen mentiin jo kohtalaisen nopeilla hoksottimilla. En vain ole tunnettu pitkäjänteisyydestäni, joten kun minua alkaa tympäistä jatkuva pysähtely, olen alkanut päästää suustani jonkin sortin äännähdyksen, jonka Hupsu on oppinut tulkitsemaan himmauskäskyksi.

Pari äksönipäivääkin on kuluneiden parin viikon aikana ollut. Melkein-appiukon pihassa Hupsu pääsi yhtenä sunnuntaina tekemään tuttavuutta kahden labbiksen kanssa ja viime viikonloppuna se pääsi rouvaskoirien käskytettäväksi. Ei sillä, että Hupsu mitään olisi uskonut.

Kovasti olen yrittänyt pohdiskella, mitä Hupsun kanssa nyt kesällä keksisin tehdä. Aikaa näin työttömänä olisi, vaan valuuttaa ei. Ja jos nyt euroja sattuisikin ylimääräisenä tilillä lojumaan… niin no… Jotain siitä saamattomuudesta saatoin jo kertaalleen mainita. 😉

Kuvakulma: kohtaamisia

Kuvakulma: kohtaamisia

Niin mitään ei kyllä tässä huushollissa tapahdu. Ei pysty, ei kykene. Ajatustoiminta on ihan sameana kuumuudesta (kyllä! ulkona on kuuma, kun siellä on yli 17 astetta lämmintä). Mitä kuumempi, sen surkastuneemmat aivolohkot. Eikä se tosiaan Hupsulla sen vahvemmin mene: pakko se on mammanpojan päästä allekirjoittaneen perässä takapihan tulipesään, vaikka läähätys ja läkähdys iskee välittömästi. Itse asiassa se vaikuttaisi iskevän jo pelkästä ajatuksesta. Itse kullekin.

Ennenaikaisesta kesästä huolimatta emme ole täysin mökkiytyneet ilmalämpöpumpun viilennyksen alle. Onhan se töissäkin käytävä, joten vapaa-ajalla tarvitsee riittävästi vastapainoa. Jotain muuta. Mitä kauempana kotoa, sen parempi. Siispä oli enemmän kuin tervetullutta, kun eiliselle päivälle osui (aiemmin sovitusta ajankohdasta siirretty) sisarustapaaminen ja (extempore) visiitti kasvattajan mökillä.

Leikkiä Sansa-siskon kanssa.
Hyvin selkoeleistä keskustelua Jesku-veljen kanssa.
Hupsulla ei ollut aikomustakaan haastaa velipoikaa.
Kasvattajan mökillä Lyyli-tädistä sai painikaverin.
Koska veljien kanssa ei laskettu vapaana juoksemaan, oli Hupsun mielestä erikivaa, kun Lyylistä sai kunnon leikkikaverin.
…painikaverin oikeastaan. Vai oliko se sittenkin tanssimista?
Hupsu rakastaa tyttöjä!
…niin paljon, että niiden takia voi tassutkin kastella!
Välillä mentiin näinkin päin.
Kamu-ukki meinasi, että teinikakaralle tulee osoittaa kaapin paikka: Hupsua ärsytti moinen alistaminen.
Vaan kummasti se sitten Kamu-ukki tuumasi, että Hupsu on riittävän pentu painikaveriksi ja hyvin sujui leikki heiltäkin.
Vas. Hupsu, Ruka, Sansa, Jesku ja Lassi (KUVA: ©Pentti Joronen)