Kärsimystä yhdelle, parhautta toiselle

Kärsimystä yhdelle, parhautta toiselle

No se lumi! Se valkoinen, kylmä ja märkä taivaan anti. Juuri se, jota latvasta lahot odottavat tähän aikaan vuodesta täällä Pohjolassa satavaksi. Sitten on ne latvasta lahot, jotka eivät sitä osaa odottaa, mutta rakastavat sitä yli kaiken. Niin kuin nyt esimerkiksi Hupsu. Vaatetta vaan topaten päälle ja kaula piiloon. Parempi vetää kaulaliina hieman tarpeellistakin tiukemmalle. Pyryttää ja tuulee.

Hupsun onneksi – minun epäonnekseni – pääsin tänään hyvissä ajoin töistä. Hupsulle se nimittäin tarkoitti riemukasta hepulointia lumihangessa, minulle puolestaan tuiskun ja tuiverruksen aiheuttamaa kärsimystä. Onneksi sitä on tähänastisten elonpäivien aikana oppinut jo hieman kiukkuaan nielemään. Pääasia, että Hupsulla on hauskaa – ja kyllähän minä kärsin. Olen talvimarttyyri.

Ulkoillessa ei riittänyt taivaalta tupruttava lumi. Silmälasieni takaa, siitä silmäripsien kohdalta sain sormella kaivella lunta pois näkökentästä – sitä tuli puista niskaan, sitä pöllysi iloisen lapinkoiran käpälistä. Tuntui siltä, että sitä tuli ylhäältä, alhaalta, sivuilta, edestä, takaa ja jokaisesta ilmansuunnasta. Metsässä ulkoilu talvisin – no, ei se ainakaan hymyilyttämään laita.

Omasta kärsimyksestäni huolimatta onnistuin hieman iloitsemaan Hupsun puolesta. Hepulointi alkoi välittömästi, kun remmi irtosi, ja Hupsu mennä porhalsi kinoksesta toiseen tukka hulmuten.

Laajoissa kaarissa tukkajumalani kimpoili ympärilläni pitkin metsää, eikä varonut oikeastaan yhtään mitään. Kertaalleen se päätti jopa ottaa hatkat, kun näköpiiriin ilmestyi ihana vapaana juoksenteleva koirakaveri, jonka emäntä oli ulos lähtiessään ajatellut aivan samaa kuin minä: eihän sitä nyt lumituiskun läimiessä silmämunia ja kellon käydessä puoltapäivää torstaina metsässä muita ole.

Humputuksia

Humputuksia

Tänään käytiin pitkästä aikaa isolla kylällä Hupsun kanssa. Hieman jännitin etukäteen, mutta hyvinhän tuo lyhkäinen Helsinki-seikkailumme sujui! Hupsu ei nimittäin turhista hätkähdellyt. Kulkiessamme märkiä katuja katselin läpi sormieni Hupsun remmissä kimpoilua, koska muutoin pientaloalueen menoon tottunut karvakorvani oli kuin synnynnäinen kaupunkikoira. Ainoa hieman jännittävä asia oli raitiovaunu, mutta sellaisen ohittaessa meidät Hupsu vain siirtyi lähemmäs jalkojani.

Finlandia-talon pihalla.

Töölönlahdella kanadanhanhet ja valkoposkihanhet eivät Hupsua kiinnostaneet, mutta joutsenperhe aiheutti jo rempomisorkesterin. Sitä, olisiko Hupsu halunnut leikkiä lintujen kanssa vai syödä ne, en kuitenkaan lähtenyt kokeilemaan. Elekieli kuitenkin viittasi leikkiinkutsuun, johon joutsenperheen päällysmies vastasi sähinällä.

Valkoposkihanhi ei paljon välittänyt, vaikka menin kameran kanssa ihan viereen.

Hesperianpuiston läpi sen sijaan kävelimme kahden askelen välein pysähdellen, sillä Hupsu intoutui kiskomaan remmissä koko voimallaan. Toisella puolen puistoa nimittäin sattui kulkemaan Hupsun mielestä maailman ihanin villakoiranainen, jota se olisi halunnut päästä tervehtimään. Niin kovin, että ei huomannut alta remmin mitan päästä ohittavaa vinttikoiraa. Onneksi puistossa riitti kuitenkin hajuja, jotka hieman lohduttivat teinipoikaani.

Joutsenlapset

Ensisijainen syyni Helsinki-ulkoilulle oli haluni ottaa kotimaisen rotumme edustajasta kuva Eduskuntatalon edustalla. Jouduin kuitenkin hylkäämään ajatuksen hallintorakennuksemme avoimien ovien takia. Monen kymmenen metrin ihmisjono alkoi jo Pikkuparlamentin puoleisen nurkan takaa, enkä nähnyt erityisen älykkääksi touhuksi lähteä puskemaan jonon läpi portaille. Sitä paitsi minulla oli täysi työ pitää Hupsu pois sontimasta Eduskuntatalon eteen.

Vettäkin ripsi välillä.
Kuvakulma: Söpöysenergiaa kaamokseen

Kuvakulma: Söpöysenergiaa kaamokseen

Marraspimeän ja energianpuutostilan aiheuttaman blogihiljaisuuden rikkomiseksi ajattelin jakaa sinullekin pilkahduksen söpöysvaloa arjen piristeeksi! (Hupsu kuvissa 9-viikkoinen.)

 

©Tuomo Nyqvist
©Tuomo Nyqvist
©Tuomo Nyqvist
©Tuomo Nyqvist
©Tuomo Nyqvist
©Tuomo Nyqvist
©Tuomo Nyqvist
©Tuomo Nyqvist
©Tuomo Nyqvist

 

Maksamaton mainos: Jos sinua kiinnostaa oman koiran kuvauttaminen rauhallisessa kotistudiossa, kurkkaa Tuomon Facebook -sivu! 

Ihan mahtavaa alkavaa viikkoa!

Sairastuvan kauhu

Sairastuvan kauhu

Näin sairaslomalla sitä tulee mietittyä, miksi helkkarissa tulin hankkineeksi lemmikikseni poropaimenen. Lapin aakeilla laakeilla koiraeläimeltä vaadittava kestävyys muuttuu silmänräpäyksessä flunssaosaston painajaiseksi. Ensimmäistä kertaa (no ok, tämä oli vale) olen alkanut epäillä omaa täysjärkisyyttäni. Olisihan se niin paljon siistimpää, kun sairastuvalla seurana noruisi seurapiiripuudeli, jonka päivän kohokohta olisi kaivautua peittoni alle ottamaan päiväunet. Or maybe not.

Eilisen päivän lojuin sohvannurkassa. Katsoin Netflixistä löytämääni viikinkiaikaan sijoittuvaa sarjaa ja herkuttelin. Illansuussa hidastempoisuus alkoi ottaa Hupsua päähän ja päiväunilta minut herätettiin naamaa nuolaisten ja herkeämättä piipittäen. Räkä poskella kaivelin sohvan taakse vierineen pallon ja aloin leikittää koiraani. Energianpuruksi tämä ei toki riittänyt ja yötä kohden meno muuttui villimmäksi. Hupsu lähes raateli peittoani, jonka alla heiluttelin puolikoomassa sormiani saadakseni villipedon viihdytetyksi. Sitä sitten muita blogeja lueskellessani tulin ajatelleeksi, että niin, olisihan sitä tietenkin voinut väsyttää koiran nenähommillakin.

Tänään vointini on ollut eiliseen verrattuna parempi. Koska ilmakin on nätti, päätin lähteä Hupsun kanssa metsään juoksemaan. Tokikin ainoa juoksija oli Hupsu. Minä kun en juokse edes junalle. Ja niinhän se tuo puupökkelö juoksikin! Metsä oli täynnä hajuja, lumisia risukkoja, paikka paikoin märkiä polkuja. Siellä se karva-aasini paineli tuhatta ja sataa, eikä korvista ollut tietoakaan.

Kerran epäilin Hupsun kokonaan näyttäneen, miten lappalaiskoira ottaa omistajaltaan hatkat, kun sen peräpääpuuhka katosi mutkan taakse, eikä huuteluistani heti palannutkaan. Yhden kerran dyykkasin itse polvilleni pöpelikköön, kun Hupsu havaitsi puiden lomassa toisen koiran ja ihmisen – ihan vaan estääkseni teinikoirani ohjusvaihteen. Vain yhdesti ehdin ennakoida tilanteen Hupsu Huu-Haata tarkkaillen ja lopun matkaa se saikin kulkea remmissä. Kyllä se hieman sieppasi. Vielä vuosi sitten sain nimittäin kulkea metsässä rauhassa, muihin juuri törmäämättä.

Lentsusta huolimatta täytyy myöntää, että seurapiiripuudelit jäävät kakkoseksi huithapelilleni. Mikäs sen parempi (teko)syy viettää sairaslomalla muutama hetki kauniista ulkoiluilmasta nauttien kuin aktiviteettia tarvitseva koira?

Pilvi pieni pehmoinen ja pimpelipom

Pilvi pieni pehmoinen ja pimpelipom

Väliaikatalvi sitten saapui. Ihan ensilumi. Eikä mikään vesiräntäkeli niin kuin olisi etukäteen voinut veikata. Vielä muutama päivä sitten puistelin päätäni epäuskoisena, kun mieheni ilmoitti vaihtavansa autooni talvirenkaat. No, tänään se ei enää ollutkaan koominen idea. Päinvastoin!

En pidä talvesta. Ei minulla suoranaisesti ole mitään talvea vastaan, mutta inhoan lunta. Lumi näyttää kivalta maisemakuvissa puiden ollessa lumihunnussa ja hangen ollessa rikkumaton, mutta muuta iloa siitä ei minulle olekaan. Kaiken maailman lumityöt, auton putsaamiset ja sohjoiset jalkakäytävät ovat suoraan sanoen perseestä.

Vaan voitte kuvitella, että olen tuntemusteni kanssa yksin, kun astelen ulko-ovesta pihalle lapinkoiran kanssa.

Aamusta päästäessäni Hupsun aamupissalle takapihallemme, se tassutteli hieman epäröiden lumirajaan ja tutki kuonollaan muistista kadonnutta valkeaa maata. Nopeasti se rohkaistui tassuttelemaan terassihangen poikki ja melkein ravasi pissalle.

Iltapäivällä sen sijaan. No. Aluksi piti tietenkin taas tunkea kuono lumirajassa hankeen ja varmistua siitä, että tämä on nyt se sama juttu kuin aamulla. Sitten se alkoikin! Hirmuinen hepuliralli ympäri pihaa nuoskalumi pöllähdellen. Välillä sukellettiin, välillä kieriskeltiin. Kierrokset nousi tappiin ja sen yli – nanosekunneissa. Siinä meni loputkin köynnöskasvini poikki, lapsen muovinen pallo puhki ja puutarhakäsineeni hukkui hangen syövereihin. Pikkuperkeliö vauhdissa!

Olihan sitä toki hauska katsella, myönnettäköön.

’Vaan silti:

Mene lumi pois! Äläkä ainakaan lisäänny…

Ps. Hupsu on ilmoitettu Helsinki Winner -näyttelyyn joulukuun alkuun. 😉