Lappalaiskoirien erikoisnäyttely

Lappalaiskoirien erikoisnäyttely

Käytiin Hupsun kanssa yökyläreissussa Himoksella, Jämsässä. Kasvattaja oli vuokrannut mökin, joten ajattelin lähteä edelliskerrasta viisastuneena jo edellispäivänä huudeille. Huonosti nukutun yön jälkeen palelu näyttelyalueella ei ollut omiaan nostattamaan tunnelmaa, mutta onneksi Hupsu ei menestynyt kehissä ja saimme lähteä hyvissä ajoin ajelemaan kotiin.

Näyttely oli tällä kertaa järjestetty mielestäni huonosti. Näyttelyalue oli tungettu jonkinlaisen halliteltan alle, joten herkkähaukkuisten rotujen äänenavaukset vihloivat ohimoa ja nostattivat kiukkua pintaan. Valokuvaamisestakaan ei tullut hevonkukkua valo-olosuhteiden takia, vaikka teltan ulkopuolella heräilikin kaunis syyspäivä aamu-usvasta. Yöpakkanen oli sitä paitsi jäädyttänyt teltan kattoon tiivistyneen kosteuden, joka sulaessaan tipahteli näyttelykansan niskaan.

Vaikka Hupsu ei kehässä menestynytkään, sai se kuitenkin laatuarvosteluksi ERIn, joka oli parempi kuin kahdesta aiemmasta näyttelystä (H ja EH). Tällä kertaa en edes tuntenut pettymystä näyttelytuloksesta, sillä halu näyttelyalueelta pois oli kova. Onneksi oli mukavaa seuraa ja vältin suuremman ahdistuksen, vaikka händläsinkin Hupsun itse.

Erinom. tyyppi, hyvät mittasuhteet. Hyvä uroksen pää. Aavistuksen leveäasentoiset korvat. Hyvä eturinta. Hieman lyhyehkö rintakehä ja pitkähkö lanneosa. Hyvä luuston vahvuus. Kohtuulliset ja tasapainoiset kulmaukset. Hieman luisu(?)asentoinen lantio. Häntä voisi kiertyä paremmin selän päälle. Erinom. karvan laatu. Liikkuu tasapainoisesti, mutta peitsaa mielellään. Hyvä käytös. (tuomari: Riitta Niemelä)

Rauhoitu jo, riiviö!

Rauhoitu jo, riiviö!

Lueskelin blogistani Hupsun alkutaipaleen postauksia, ikään kuin hakien sieltä vahvistusta sille, että koiranpennut ovat ärsyttäviä, mutta että se vaihe menee ohi. Kyllähän minä muistankin olleeni turhautunut Hupsuun ja Hupsun kanssa tekemiseen aina aika-ajoin, mutta Karpon kohdalla tuntuu siltä, että blogini antaa kovin auvoisen kuvan pentuajasta.

Hupsun pentuaikana tuskailin teräviä naskaleita kiinni läskeissäni, sen muistan kuin eilisen päivän. Turhauduin siitä, että se piipitti ja oli nirso. Siltikään en muista, että Hupsun kanssa olisin ollut helisemässä pissalätäköistä lattialla tai rauhoittumisongelmista. Ehkä ne eivät ole olleet päälimmäisenä mielessäni, ehkä ne ovat olleet vähäisiä. Ihan oikeasti en muista.

Karpo ei piipitä. Karpo haukkuu kimakasti. Se vaatii ruokaa, se vaatii Hupsua leikkimään, se vaatii leluja, se vaatii Hupsun suusta herkkuja. Kimakalla komentohaukulla, joka vihloo korvia – kuin joku työntäisi tylsää poranterää ohimooni.

Karpo ei myöskään teroittele naskaleitaan minun nahkaani. Se roikkuu Hupsun karvoissa. Viikon päästä näyttelyssä esiintyvä Hupsuni alkaa näyttää harvakarvaiselta menninkäiseltä. Toisaalta kyllä ajattelen, että aivan se ja sama, kunhan hampaat eivät ole kiinni minussa. Hupsun karva kyllä kasvaa takaisin.

Samalla tavallaan kuitenkin toivon, että hampaita teroiteltaisiin minun nahkaani – ei ruokapöydän jalkaan, jalkalistoihin, laatikonvetimiin ja sohvan kankaaseen. Mieheni kysyy toistuvasti, miten tämän asunnon saa ikinä myytyä, kun koirat tuhoavat sen.

Karpo pissii lattioille jatkuvasti. Se juo mielestäni paljon, todella paljon. Harvemmassa ovat ne kerrat, joina pissa osuu edes paperille, nurmikosta puhumattakaan. Pissa on lähes aina lattialla. Lenkillä voidaan ihan hyvin olla tunti. Pissalle mennään vasta, kun päästään kotiovesta sisälle. Kämmenselkäni ovat alkaneet vaatia rasvausta jatkuvasta käsienpesusta johtuen.

Ja se rauhoittuminen! Minusta tuntuu siltä, että Karpo käy koko ajan kierroksilla. Rauhoittuminen on sille kirosana. Hupsu haluaisi vetäytyä päiväunille, mutta Karpo singahtelee sen selkään sohvalta. Haetutin varastosta metallihäkin. Karpo naukui häkissä eilen puoli tuntia ennen kuin ylipäätään hiljeni. Rauhallinen se ei ollut vielä siinäkään kohtaa.

Hupsun kanssa kiroilin pentuaikana kouluttamista (kiroan edelleen), sillä nirsolle lappalaiselleni ei kelvannut juuri mikään herkku. Ei varsinkaan kotioven ulkopuolisessa maailmassa. Karpolle kelpaisi, mutta koulutapa siinä koiranpentua, kun vanhempi koira häseltää ja rempoo omassa remmissään. Eikä se juuri auta, vaikka olisi mies taluttamassa vanhempaa koiraa. Karpon pitäisi saada kulkea Hupsun perskarvojen tuulahduksessa mukana.

Suunnitelmiahan minulla on. Olen suunnitellut, että alan ulkoilla Karpon kanssa ilman Hupsua. Olen suunnitellut, että rauhoittumista harjoitellaan päivittäin. Olen suunnitellut vähän sitä sun tätä. Ainoa suunnitelmani, jonka olen saanut vietyä toteuttamisasteelle, on ruoanlaittohetken komentohaukun sammuttaminen. Kun Karpo alkaa ääntelehtiä, minä keskeytän kaiken. Seison vain paikallani ja odotan hiljaisuutta. On hetkiä, joina tuntuu siltä, että yritykseni on alkanut tehota, ja on hetkiä, joina haluaisin vaipua epätoivoon.

Kenen idea olikaan hankkia toinen koira ja vieläpä koiranpentu?

Kaupunkilainen ulkoilee: Lemmenlaakso

Kaupunkilainen ulkoilee: Lemmenlaakso

Puolisentoista vuotta sitä suunnittelin, käyntiä Lemmenlaaksossa. En vain saanut koskaan aikaiseksi. Onhan meiltä huikea vartin ajomatka Järvenpäässä sijaitsevan luonnonsuojelualueen paikoitusalueelle. Tänään kuitenkin keräsin lopulta tahdonvoimani ja pakkasin pojat autoon. Olisihan se kiva käydä välillä jossain uudessakin paikassa.

Navigaattori olisi ohjannut minut Vanhaa Lahdentietä pitemmälle, mutta päätin kääntyä ensimmäisen opasteen kohdalta. Ajattelin, ettei olisi ensimmäinen kerta, kun navi on väärässä, joten olisi parempi seurata opasteita tienvarressa. Huonosti merkattu, hassunmallinen paikoitusalue sijaitsi pellonreunassa. Melkein tuntui luvattomalta jättää auto parkkiin ja lähteä jalkapatikkaan. Pojat olivat innoissaan.

Ensimmäinen (ja ainoa kohtaamani) infotaulu oli ihan pellonreunassa. Sen taakse lähti kapea kinttupolku. Ajattelin, ettei se voinut olla oikea reitti ja yritin tutkailla infotaulun karttaa. En tullut viisaammaksi. Päätin kuitenkin pelata varman päälle ja lähteä kävelemään pellonreunaa. Polku näytti paremmalta kuin alas joen suuntaan viettävä kapeikko.

Aikani pellonvierustaa käveltyämme (ja nypittyäni Hupsusta parit takiaiset) tulimme kohtaan, jossa pellonreunan polusta lähti toinen polku metsään päin. Sieltä kapusi juuri äiti kahden lapsen kanssa, joten ajattelin, että se on varmaan oikea polku. Mäkinen, kiemurteleva, risukkoinen poluntallaus alkoi. Alamäkiin jouduin himmailemaan, ettei Hupsu vetänyt minua kumoon nelivedolla, mutta jyrkissä nousuissa vetoapu oli tervetullutta. Hupsun mielestä etenemiseni oli kuitenkin liian hidasta. Välillä turhautunut piipitys kutitteli ärsyyntymyshermoani.

Kinttupoluksi muuttunut maastoreitti kiemurteli joenvarren myötäisesti. Kohdatessani pitkospuut päättelin kuitenkin olevani oikeassa paikassa. Paikkapaikoin polku oli savivellistä liukas ja kaupunkilaiskenkäni halusivat sutia. Huikkailin Hupsun perään odotuskomentoa. Oli edettävä varoen.

Polku kiemurteli kauemmas joesta ja kun saavuimme ulos metsästä pienelle aukealle, jalkani lipesi. Huomasin istuvani oikealla kankullani kuran keskellä. Pojat riensivät katsomaan, mitä tapahtui – minun tarkastellessani silmämääräisesti kameran vahinkoja. Vähän rapaa kädensijassa, onneksi ei muuta.

Aukiokoukkauksen jälkeen polku johdatti takaisin metsikköön ja haarautui. Ajattelin, että olisi turvallisinta pysytellä joen tuntumassa. Ainakin siten löytäisin takaisin lähtöpisteeseen, jos hätä iskisi.

Manasin, kirosin ja kiukuttelin itsekseni. Koirat sinkoilivat polun puolelta toiselle ja kiersivät polulla kasvavat puut aina eripuolilta. Minun oli hiki ja jalat tuntuivat voimattomilta lähes olemattomalla polulla. Vaikka pääasiallinen ulkoilumuotomme oli selvästikin ’valjakko ja veto’, huomasin välillä remmien kiertyvän jalkojenikin ympäri. Sain siis varoa liukkaan polun, mäkien, puiden ja kantojen lisäksi kompuroimasta villisti kieppuviin naruihin.

Kun viimein havaitsin ihmisen kädenjäljen keskellä luontoympäristöäni, olin helpottunut. Kahta kertaa en enää miettinyt, jatkanko matkaani joenvartta vai kapuanko puiset rappuset ylös mäkeä. Päätin tehdä kaarroksen ja lähteä kävelemään takaisin autolle päin.

Rappusten yläpäässä kiukkuni sai uudet mittasuhteet, kun ulkoiluni häiriintyi koirakohtaamisen takia. Yritin pidellä remmissä tempovaa ja rymyävää Hupsua, ja samalla palkata rauhallisemmin toimivaa Karpoa. Lopputulos oli kaksi remminsä päässä vauhkoavaa karvaeläintä ja hemmetin kiukkuinen akka toisessa päässä.

Annoin vieraiden koirien kulkea hyvän matkaa ohitsemme ennen kuin lähdimme askeltamaan niiden perään. Odotellessani nieleskelin itkua ja mietin, miten helkkarissa saisin koirani koulutettua kunnollisiksi koirakansalaisiksi. Ehkä helpointa olisi aloittaa Karposta. Se on vielä aika tabula rasa ja ahnekin, joten namipalkkauskoulutus voisi tehota. Ainoa asia, josta olin varma, oli se, etten voisi kouluttaa poikia yhtä aikaa. En ainakaan kapealla kinttupolulla Järvenpään perämetsässä.

Jatkoimme matkaa kiristyneissä tunnelmissa. Lähes epätoivon partaalla ja ketutuskäyrä tapissa pysähtelin muutaman askelen välein odottamaan, että vetojuhtani hölläävät remmiensä päissä, jotta matka voisi jatkua vetämättä. Polku oli jo leveämpi kuin rinteen alareunassa mutkitteleva ja Luontopolku-kylteistä päättelin, että nyt olen oikealla polulla. Kaiken maailman mielenkiinto ulkoilua kohtaan oli kuitenkin jo tipotiessään. Mielessäni vannoin, etten palaisi enää ikinä tällaiseen ryteikköön, ainakaan koirien kanssa.

Pienen matkan kuljettuani ja kohdattuani lisää opasteita huomasin palaavani polulle, jota pitkin olin tullutkin. Luontopolku-kyltti opasti kohti pitkospuita ja sitä mutapolkua, jolla olin tullessani kaatunut. Paluumatkalla keskityin pystyssä pysymiseen. Soimasin itseäni siitä, että olin vihainen koirillekin. Eiväthän ne olleet mitään tehnyt.

Kun polku haarautui edessäni kaatumiskohdan jälkeen, päätin etten aio patikoida takaisin samaa metsäpolkua. Toinen polku vietti ylämäkeen ja mielestäni se näytti siltä, että sitä kautta saattaisi päästä takaisin pellonreunaan. Mitä ylemmäs polkua kapusin, sitä enemmän sitä aloin toivoa. Jyrkkä polku oli kauttaaltaan samaa savikuravelliä kuin polku alempanakin, enkä halunnut koetella onneani alaspäin vetävien koirien kanssa.

En varmaan eläissäni ole ilahtunut niin paljon peltonäkymästä kuin mäenhuipulla ilahduin. Suurimmaksi osin kuiva polku pitkin pellonreunaa herätti askeliini lisäpuhtia. Samalla kiukkuni laantui ja mielipahani katosi. Ihailin syksyn värejä ja hevosenkavion jättämiä jälkiä pehmeässä maassa. Huomasin ajattelevani, että ehkä sittenkin voisin vielä jonain päivänä palata Lemmenlaaksoon: josko seuraavalla kerralla ajaisinkin navigaattorin opasteiden mukaan ja löytäisin oikean parkkipaikan, ehkä jopa sen grillikodan, joka alueella piti olla.

Ajatuksissani ”ehkä” putosi hetkeä myöhemmin pois. Koirat löysivät polulta päivänsä kohokohdan ja naurahdin jo ääneen. Ovat ne sittenkin ihania pikkuotuksia.

Koiratarkkailua

Koiratarkkailua

On ollut melkoisen hauskaa seurata teinikoiran ja koiranpennun välistä kommunikaatiota ja niiden keskinäisen suhteen kehittymistä. Alun outous on vaihtunut penturytmitettyyn päiväaikatauluun ja Hupsu on alkanut ottaa kaiken irti pennun päiväuniajoista – nukkuen.

Valveilla ollessaan koirat keskustelevat aktiivisesti: Karpo hakee jatkuvasti rymyseuraa ja vastusteluistaan huolimatta Hupsu antaa aina lopulta periksi. Iltaa kohden teinipoika alkaa kuitenkin ärtyä monista päiväunistaan huolimatta ja iltasella esiintyy herkimmin kärhämöintiä. Välillä olohuoneen lattialla lojuukin kasa mustaa karvaa, jonka seasta kuuluu kiroilua kahdella eri äänellä.

Ruoka-aikaan koirien ruokailua on (ainakin vielä) vahdittava. Ahmatti-Karpon tyhjennettyä oman kuppinsa vauhdikkaasti, se siirtyisi mieluusti verkkaisemman Hupsun kupille. Vaikka Hupsu on alkanut syödä hitusen paremmin, ei se kuitenkaan napuistaan ole turhan tarkka. Mikäli Karpo pääsisi Hupsun kupille asti, Hupsu väistäisi kiltisti.

Sen sijaan herkut, ne ovat ihan oma tarinansa. Joka ikisen kerran, kun karvoille on tarjottu jotakin napuista poikkeavaa, syntyy pääasiassa sopuisan parivaljakon välille kitkaa. Herkun laatu määrää kitkan luonteen.

Mikäli kyseessä on ihan vain purutikku, nappaa Hupsu omansa, vie sen sohvalle, hotkii suihinsa ja suuntaa Karpon viereen vahtiin. Pienillä pentuhampailla syöminen kestää ja välillä se huomiokin saattaa herpaantua herkusta, jolloin Hupsu on haukkana paikalla. Sinne häviää Karpon osuus, joka jo ennestäänkin on vähäisempi kuin Hupsun.

Jos taas kyseessä on jokin extrahyvä – kuten pellonreunasta löydetyn peuranruhon pääkallo – on tilanne riitaisampi. Toinen syö herkkua, toinen vaatii sitä itselleen. Ymmärtäisin sen, jos kyse tosiaan olisi siitä, että vain toisella on syötävää, mutta näin ei suinkaan ole.

Hupsu kaivoi esimerkin peurankalloaarteen pari päivää sitten syreenipuskan juuresta ja esitteli sitä polleana ympäri pihamaata ravaten. Karpo kiinnostui löydöksestä ja sävyisästi lähti hippasille. Välillä kallosta käytiin vetotaistoakin, mutta sekin tapahtui vielä hyvässä hengessä. Lopputuloksena herkku levisi muutamaan osaan ja koirat ryhtyivät aterialle: Hupsu piti huolen pääosasta, Karpo alkoi järsiä leukaluuta. Kunnes yks, kaks! Karpo päätti haluta sen palasen, jota Hupsu sattui syömään. Siitähän se ärinä, kiroilu, irvistely ja hyökkiminen sitten alkoikin.

Onneksi minun tarvitsi puuttua tilanteeseen vain pariin otteeseen. Taitavat pojat keskustelivat toistensa kanssa ymmärrettävää koirakieltä ja vaikka touhu välillä näytti ja kuulosti hurjalta, ei todellista vaaraa ollut. Eniten huolissani olinkin Hupsun äkkinäisistä liikkeistä ja hypähtelystä. Missään nimessä en halunnut pennun jäävän 15-kiloisen Hupsun alle.

Ehkä parasta kahden koiran seuraamisessa on kuitenkin huomata, kuinka pentu todella ottaa mallia vanhemmasta koirasta. Erityisesti lenkeillä huomaa, kuinka Karpo aina välillä vilkaisee, mitä se Hupsu oikein tekee, ja herkästi sitten lähtee tekemään samaa. Matkimista tapahtuukin ihan kaikessa – aina haistelusta keppien järsimiseen ja varvikossa syöksähtelystä kalliokiipeilyyn. Välillä se elämä tosin pientä koiranpentua harmittaa. Ihan aina ei nimittäin lyhytjalkainen vauva pysy pitkäkoipisemman isoveljen matkassa.

Karponalyysi

Karponalyysi

Viikko vauva-arkea takana ja tuntuu siltä, että tämän äitipandan pitäisi saada parit kunnon yöunet näyttääkseen taas karhuemolta. Ilman niitä tummia lautasia silmien ympärillä nimittäin. Huomasin ne, kun säikähdin itseäni tänään auton taustapeilistä.

Koiranpennut ovat edelleen ihania, mutta yhä edelleen olen sitä mieltä, että pentuaika saisi kestää viikon. Toki on ollut omalla tavallaan helpompaa, kun Hupsu on viihdyttänyt uutta tulokasta – tahtomattaankin toisinaan – vaan onhan tässäkin omat haasteensa. Alkuhuuman jälkeen on esimerkiksi yleistynyt poikien keskinäinen nahistelu: Ai, otit tuon lelun, no juuri sen lelun minäkin haluan, ja tuo luusi on varmasti paremman makuinen kuin tämä minun samanlainen.

Voi olla, että aika kultaa muistot, mutta mielestäni Karpo on enemmän riiviö kuin mitä Hupsu saman ikäisenä oli. Hupsu toki käytti hampaitaan paljon meihin ihmisiin, koska kukaan ei ollut opettamassa koiratapoja, mutta en muista yhyttäneeni sitä ikinä esimerkiksi tuolinjalkojen järsimisestä.

No. Ainakin se on varmaa, että Karpo on Hupsua äänekkäämpi eläjä. Se ilmoittaa kimakalla räksyhaukullaan nälkänsä, kakkahätänsä ja tylsyytensä. Se räksyttää kukissa pyörivät herhiläiset ja leluja pöllivän Hupsun. Välillä tuntuu siltä, että se on äänessä kaiken hereilläoloaikansa. Onneksi se nukkuu vielä paljon.

Karpo on myös häkellyttävän ahne koira. Ainakin siltä tuntuu niukkaruokaisen Hupsun rinnalla. Parissa päivässä pikkukaveri oppi luoksetulokutsun ja herkkukaapin sijainnin. Vaikka metsässä vapaana juokseminen onkin Karpon mielestä hauskaa, on aina vähintään yhtä hauskaa tulla kutsusta luokseni hakemaan namipalkka. Ja oikeastaan sama pätee omalla pihallakin: Hupsun kanssa leikkiminen ja puskien repiminen on kivaa, mutta välillä täytyy käydä haukkaamassa maassa lojuvaa omenaa tai mansikanvarressa roikkuvaa herkkua.

Päättäväisyyttäkin Pikku-Karposta löytyy: siinä, missä Hupsu kipusi sohvalle ensimmäisen kerran kymmenviikkoisena, teki Karpo sen jo kahdeksanviikkoisena, lisäksi Hupsun pentuajoista lähtien kestänyt varovaisuus on moninkertainen varomattomuus Karpon kohdalla. Olen aina naureskellut holtittomasti koheltaville koirille, sillä yksikään niistä ei ole ollut omani, mutta tällä hetkellä pelkään pahinta ja toivon, että Karpon hurjapäisyys on vain ohimenevä vaihe. Ihan satavarma en ole, mutta saattaisi näyttää siltä, että vasemmasta yläkulmurista on pieni siru kärjestä jo lohjennut.

Lopuksi vielä vinkki toista koiraa harkitseville: vanha koira opettaa pentua hyvässä ja pahassa, mutta myös pentu voi opettaa vanhaa koiraa. Nimittäin pari aamua sitten löysin molemmat karvatuholaiseni aidatusta istutuspenkistä, jonne Hupsu ei ennen pennun tuloa ikinä mennyt.